torstai 31. maaliskuuta 2011

Impulssikoulutus; väliaikatietoja


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ihmiseni ovat keskustelleet siitä, että koska kasvukauteni on nyt virallisesti ohi, lenkkien kanssa tartutaan tositoimeen. Ja näin on tapahtunut. Olen tehnyt uusia aluevaltauksia ja laajentanut reviiriäni koskettamaan isompia alueita. Toki nämä alueet on täytynyt tarkasti merkata, sekä juoksevalla että kiinteämmällä tavaralla. Minusta on ihan metkaa katsella kun ihmiseni jonglööraa kolmenkin kakkapussin kanssa muutamia kilometrejä ennen kuin seuraava roskis tulee kohdalle.

ps. ihminen käyttäytyi esimerkillisesti lenkin jälkeen: hän jakoi kanssani välipalan jossa oli maustamatonta jugurttia + ananasta sekä vispipuuroa (sain oman osani ilman maitoa, tosin). Näiden herkkujen takia minä olisin valmis tassuttelemaan vaikka kuinka pitkän lenkin! Tie mäyräkoiran myötämielisyyteen kävi taas suun kautta. 

 
Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Kaikki on lähtenyt impulssikoulutuksesta, kaikki opit ja käskyt, koska tärkeimmät käskyt 'seis' (tai sen lepsumpi muoto: 'odota'), 'ei' (tai sen lepsumpi muoto: 'älä') ja 'jätä' ( jolla ei itse asiassa ole löysempää komentomuotoa, mutta sitä hieman sivuavat leikeissä käytetty 'anna' ja tositoimissa käytetty 'irti') ovat niitä, jotka pitävät sisällään impulssien hallintaan tähtäävää harjoittelua.

Tässä vaiheessa, kun koira on muutamaa tuntia vaille 11 kuukautta vanha, se kykenee hallitsemaan viettejään jo suhteellisen hyvin, ainakin silloin kun näköpiirissä ei ole toinen koira. Silloin kuuloelimet eli läpät käännetään automaattisesti off-asentoon, eikä se luppiaan lotkauta vielä hyvään aikaan senkään jälkeen kun toinen koira on jo kadonnut taivaanrannan taakse.

Vielä pari kuukautta sitten sitä olisi joutunut jahtaamaan ympäri taloa kun se sai napattua sukan tai muun yhtä ihanan ja verrattavissa olevan saaliin itselleen, mutta nykyään se pudottaa aarteensa suusta jo siinä vaiheessa kun sitä komentaa. Joskus riittää sormen heristyskin tai sormien napsauttaminen.

Eilen se oli päässyt livahtamaan alakerran vessaan joka ehdottomasti kuuluu kategoriaan "paikkoja joissa haluaisin oleskella ja joissa en missään nimessä saa viettää aikaani". Tulin katsomaan mitä se puuhasi ja lattimopin houkuttelevan mikrokuituliinanhan se oli tietenkin sieltä napannut. Nostin sormeni varoittavasti ilmaan ja se jätti saaliinsa niille sijoilleen, käveli tuhahdellen tiehensä ja loi vielä myrkyllisen katseen selkänsä yli silmiini. Impulssikoulutus siis on edennyt, mutta ei ilman mielenilmauksia ja dramaattisia eleiden ja ilmeiden alleviivausta. Jos jonkun koiran ilme sanoo "voi että olet tyhmä ja tylsä", niin se on kyllä tämä koira.



keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Mäyräkoira valmistautuu kesän tuloon


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Valmistaudun kesään karttamalle paljasta asfalttia ja hyppimällä hupenevissa lumikasoissa. En ymmärrä ihmisten iloa lumien katoamisesta, otan sen henkilökohtaisena loukkauksena. Olen ylettömän tyytyväinen että pääsen päivittäin lumille metsään ja valitsen tiellä aina mieluummin jäisen, liukkaan pinnan kuin asfaltin. Ihmiset eivät voi ymmärtää tätä, mutta heiltä menee niin moni muukin asia ohi, ettei se mitenkään yllätä minua.

Kevään vihdoinkin tullessa olen löytänyt itsestäni lisävirtanappulan, jota olen painellut innokkasti lenkkien jälkeen. Kuuden kilometrin lenkki ja sen päälle tunnin leikkiminen koirakaverin kanssa riehumalla ei ole onnistunut uuvuttamaan minua, vaan kotona olen jatkanut puruluitteni kanssa saalisleikkiä ja temmeltänyt ympäri taloa. Ihminen on, valitettavasti, ollut riehaantumatta kanssani, vaikka olenkin koettanut houkutella häntä mukaan härnäämällä ja juoksemalla häntä ympäri.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoiraa on alettu valmentaa kesää varten. Takaovea on pidetty auki nyt kun ilmat ovat lämmenneet sen verran, että tuulettaminen avonaisesta ovesta ei jäädytä ihmisiä välittömästi lattiaan kiinni. Koiraa on kielletty menemästä takapihan terassille ilman lupaa ja toistaiseksi se on livahtanut sinne ainoastaan kerran. Muuten se parkkeeraa avonaisen oven eteen makuulle, nuuskuttaa kuono pitkällä tuulta ja suunnittelee epäilemättä vuosisadan vankilapakoa.

Takapiha on ongelmallinen. Naapureiden pihan erottaa ainoastaan parimetriset pensasaidanpätkät kummallakin puolella eikä piha ole aidattu muuten kuin kasvustolla. Ja koska takapihalla oleillaan kesällä paljon, treenaaminen pihakäyttäytymiseen ei tule hetkeäkään liian aikaisin kun kyseessä on itsepäinen koira.

Alfien paras ystävä, seinänaapuriemme uroskoira, on tottunut kaikkina menneinä kesinä oleilemaan meidän kanssamme pihalla ja livahtamaan myös sisälle, jonne se on saanut tulla halutessaan (koira on ollut meillä myös hoidossa), joten todennäköisesti kesällä on odotettavissa edestakaista juoksua kun kaksi koiraa ravaa sisällä ja ulkona toistensa perässä leikkimässä. Uroskoira pitää pihaamme omana reviirinään ja pysyy sillä, joten Alfie kyllä pysyy sen vanavedessä jos molemmat ovat ulkona. Muutenhan mäyräkoiraa metsä kutsuu eikä se varmastikaan vapaana pysyttele omalla tontillaan. Joten mietinnässä on jonkinlaisen kevytrakenteisen aidan väsääminen  tai koiran kytkeminen kiinni pitkällä juoksunarulla kiinni ettei pakoja tapahdu ja että se pääsee halutessaan sisälle vilvoittelemaan.

Piha on länsi-eteläsuuntainen, siellä on aurinkoisina päivinä paahtavan kuuma (eräskin mäyräkoiran naispuoleinen ihminen on siellä grillannut itseään tuntikausia kovassa paahteessa menneinä kesinä, suunnattoman onnellisena. Iltaisin huushollissa on saattanut hieman haista palanut nahka.) eikä varjoa ole. Tämäkin ongelma on ratkaistava jotenkin, esim. aurinkovarjolla. Siihen ei ole aikaisemmin ole ollut tarvetta, koska edellä mainitulle mäyräkoiran ihmiselle mikään määrä aurinkoa ei ole ollut vielä tähän päivään mennessä riittävästi.

Mutta nyt aloitetaan pienistä askelista: tapapihan patiolle ei ole menemistä luvatta. Houkutus on ollut suuri, mutta sitä yhtä kertaa lukuunottamatta livahtamista ulos ei ole tapahtunut vaikka ihmiset ovat olleet toisessa huoneessa mäyräkoiran päivystäessä avonaisen oven edessä mahdollista vapaana liikkuvaa riistaa. Kesällä eletään pitkälti takaovi auki, joten toiveissa olisi, että etuovikäytäntö jatkuu käsittämään talon takaosankin. Alfie on nimittäin vihdoinkin oppinut, ettei se saa kulkea etuovesta ulos ilman lupaa, vaikka se olisikin auki. Mitätön voitto ihmiskunnalle, valtava harppaus mäyräkoiraperheelle, erityisesti sen takia, että vaikka oppimiskäyrä on ollut kovasti nousujohteinen, on tottelevaisuuskäyrä puolestaan ollut laskusuunnassa viime aikoina. Mutta ehkäpä impulssikoulutus alkaa vähitellen kantaa sitä hedelmää jota olen odottanut kovasti kypsyväksi.

ps. pissaa ei ole sisälle tullut sitten viikonlopun ja koira tuntuu muutenkin tällä hetkellä tottelevan hieman paremmin; ulkona se jättää mukaansa nappaamat löydöt komennon kuultuaan eikä kansoita ruokakaappinsa edustaa iltaisin. näpistysmentaliteetilla. Se poistuu keittiöstä ruokailun alettua käskyn kuuluessa, eikä mulkoilua lukuunottamatta protestoi muuten. Toivo elää, siis.

ps. oma oppimiseni saavutti myös lakipisteensä kun vain ja ainoastaan kahden kerran jälkeen opin ottamaan puhtaat pyykit pois pesuhuoneesta jo ennen koiran lenkittämistä ja pesuhuonerynnäkköä lenkin jälkeen. Minullakin on siis toivoa, epäilyistäni huolimatta.

Edit. mitä onkaan sanottu siitä, ettei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa? Vajaa puoli tuntia postauksen lähettämisen jälkeen keittiöstä tavattiin huuliaan lipova mäyräkoira, joka oli siirtänyt tuolia pöydän edestä. Pöydällä oli allekirjoittaneen väsäämää fetasalaattia lautasella...syyllinen näytti nöyrältä.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Rakkautta ja Anarkiaa esittää: Ruokavaras ja Lattiallepissaaja

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Protestoin koko viikonlopun. Pissasin lattialle muutamaan otteeseen, käyttäydyin niskuroivasti lenkeillä ja varastin ruokaa. Ihmisten huumorintaju oli koetuksella, eikä yhteentörmäyksiltä egojen kanssa voitu mitenkään välttyä. Olin valinnut väärän tavan kampanjoida mäyräkoirien maailmanvalloituksen puolesta ja tajusin sen viikonlopun aikana. Murjotin.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoira ei ole koskaan aikaisemmin käynyt omatoimisesti kaapissa olevalla ruokapussillaan, joten oli vain ajan kysymys koska tämäkin piti tulla koettua. Ja tulihan se. Tuulikaapista kuului epämääräistä rapinaa, tiedättekö sellaista josta ajattelee, että 'nyt kuuluu jotakin mitä ei pitäisi kuulua'. Ja siellähän se ruokavaras lipoi huuliaan, kaapinovi oli auki ja se livahti tiehensä kun näki ihmiset. Oli ilmeisesti päättänyt, että iltaruualla tarjottu ape ei ollut riittävää, joten kävi sitten hakemassa itse vähän täydennystä. Loppuillan se pasteerasi pötsi pullottavana ja asettui tyytyväisenä nukkumaan sen viereen. Ei se ollut onneksi ehtinyt kauheasti nautiskella einestä, mutta riittävästi kuitenkin, että vatsa oli kokeillessa täynnä; huomattavasti enemmän kuin normaalin, sallitun, ruokakerran jälkeen. Sunnuntain se sitten saikin viettää pitkälti edellisiltana keräämänsä vararavinnon turvin ja ruokamäärät pidettiin pieninä.

Kuukausia täysin sisäsiistinä olleen koiran protestipissoja löytyi myös olohuoneesta muutamaan otteeseen. Ja se syy tähän kaikkeen? Tiukentunut kotikuri: poistaminen keittiöstä ruokailun ajaksi haahuilemasta ihmisten jaloissa (vaikkei koira sinällään mitään ruokarukoilua harrastakaan, mutta häälymistä ja väijymistä lähietäisyydellä kylläkin), lällyttämisen huomattava vähentäminen ja yleisesti ottaen tiukemmat otteet kaikenlaisessa kurittomuudessa. Lenkeillä niskurointi johti myös lenkin lopahtamiseen ja kotiinpaluuseen. Tästä kaikesta koira on ilmaissut vastalauseensa nestemäisessä muodossa ja niin rasittavaa kuin se onkin, ajattelen itsekseni, että tämäkin vaihe menee kyllä ohi. Tuossa iässä takapakkia väistämättä saattaa muutenkin tulla kun itsepäinen muuli pyrkii tekemään asiat omalla tavallaan, se ei vain ole vielä tiedostanut sitä valitettavaa tosiasiaa, että sillä on vastassaan itsepäisten ihmismuulien enemmistö ja auttamatta se äänissä häviää.
 
Ja ne ihmisen aseet niskurointia vastaan: liikuntaa, tiukemmat rajat ja normaali annos rakkautta, mutta ei ylimääräistä lepertelyä ja hempeilyä. Ah, tätä mielenlujuuden määrää ja sen jatkuvaa koettelua: vaikeaa vastustaa sen pientä, karvaista naamaa ja olla pussaamatta sitä aina ohimennessään!

 

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Vinkkejä otetaan kiitollisuudella vastaan!


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Eilen pääsin pitkästä aikaa omaan kauppaani mukaan. Ooh, kaksi säkkiä ruokaa, kuivalihaa ja uudet Y-valjaat, jotka ovat oikein mukavat päällä. Ihmiseni syynäsivät erilaisia valjaita ja mukaan valikoituivat Topcanis-merkkiset härpäkkeet, jotka täyttivät heidän asettamansa ehdot: hyvä istuvuus rintakehästä, kiinnityslukko selän päällä ja kiristysverme vatsan alla, ei kainalossa. Ihan kiva, mutta enemmän minua kyllä kiinnostivat ruokasäkit ja pemmikaani.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Meillä on ongelma, joka haittaa jokapäiväistä lenkkeilyä. Kyseessähän on Alfielle niin kovin tyypillinen jumittaminen jota tapahtuu sen nähdessä toisen koiran. Ja niitä koiriahan täällä meidän kulmilla riittää! Koirasta ei tarvitse näkyä kuin vähän korvia lumipenkkojen takaa ja mäyräkoirapoika laskee pyrstönsä maahan eikä liikahda mihinkään. Eikä liiku eteenpäin millään konstilla eikä mitenkään, ennen kuin koira on joko kääntynyt toisaalle ja kadonnut horisonttiin tai kävellyt ohitsemme. Eikä sitä edes ole tervehditty, koska en halua palkita Alfieta tervehtimisellä sen jälkeen kun se on nököttänyt käskyistä huolimatta paikallaan aivan kuin sen takalistoon olisi vedetty runsaalla kädellä pikaliimaa ja juntattu maahan kiinni. Tämähän ei tietenkään ole mikään vakava ongelma, koska se ei ole aggressiivinen kohtaamiaan koiria kohtaan, päinvastoin; sen ylenpalttinen iloisuus, uteliaisuus ja halu tavata lajitovereita puskee kaikkien muiden asioiden läpi ja ohi. Mutta rasittava se on, yhtäkaikki.

Viimeksi tänä aamuna se iski peräpeilinsä maahan kun se näki kaukaisuudesta lähestyvän koiran. Minulla oli mukanani yhtä sen lempiherkuista: naudanmahalaukkupalleroita ja yritin niillä saada sen huomion käännettyä, että oltaisiin päästy jatkamaan matkaa. Ei auttanut vaikka työnsin makupalan ihan sen nokkareikiin kiinni; se lipoi huuliaan ja nuuskutti kuonollaan, muttei kääntänyt hetkeksikään katsettaan koirasta joka oli tulossa sitä kohti, eikä edes yrittänyt napata herkkua kädestäni. Sitä ei vain kiinnostanut riittävästi. Vasta kun koira oli kääntynyt kokonaan toiselle tielle ja kadonnut näkyvistä, mäyräkoira osoitti mielenkiintoa herkkua kohtaan, jota se ei tietenkään enää siinä vaiheessa saanut kiitokseksi tottelemattomuudestaan.

Eilen nähtiin yksi kulmakunnan ärhäkäimmistä uroksista, jota omistajat ovat alkaneet kouluttaa pois remmirähjäämisestä. Meidät ohitettiin mallikkaasti kuljettamalla makupalaa koiran kuonon edessä, eikä se edes kääntänyt päätään mäyräkoiraan päin. Tämä ei siis toimi meillä ja kaikki mahdolliset temput ja viritykset on jo kokeiltu: tiukat komennot, maanittelut, mukaan nykäisemiset ja makupalat, eikä auta edes se, että koiran nappaa syliinsä ja kantaa sitä eteenpäin vähän matkaa, koska siinä vaiheessa kun se laskee maahan, se ei suinkaan ole unohtanut, että jossakin kauempana on koira. Mielestäni ajoituksenikin on ollut kohdallaan, joten siitäkään homma ei voi kiikastaa. Alkaa olla keinot vähissä ja itsepäinen muuli istuu maassa. Pitääkö tässä ruveta kantamaan mukanaan purkillistä lehmäverta? Lehmänhermojahan kannan jo mukanani ihan omasta takaa ja nekin on venytetty äärimmilleen.

Olisiko, siis, kenelläkään jotakin muuta konstia jota en ole edes tullut ajatelleeksi? Olisin kovin kiitollinen kaikista mahdollisista vinkeistä ja neuvoista, nimittäin nyt alkaa tosissaan rassata se, että koiran karvainen berberi jämähtää maahan kiinni aina kun jossakin edes etäisesti vilahtaa jokin koiraa muistuttava olento.

ps. lisäperspektiiviä ongelman laajuuteen antaa ehkä se, että kun Alfie kuulee parhaimman ystävänsä äänen ulko-oven takaa, eli kun seinänaapurimme iso uros lähtee lenkille, mäyräkoira saattaa puoli tuntia (kyllä, tämä on kellotettu) itkeä kaverinsa perään, kynsiä ulko-ovea ja pyytää päästä ulos leikkimään. 

Minulla olisi ratkaisu ongelmaan: otetaan meille toinenkin karvanaama asumaan. Yksi puoltoääni lähtee välittömästi naisihmiseltä, tiedän.
 

torstai 24. maaliskuuta 2011

Rapakelien toimintakertomus


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Lumen alta paljastuu kaikenlaista mukavaa ja olen ulkona kuin possu tunkiolla, kunnes ihminen pilaa iloni ja komentaa kulkemaan vierellään. Ihminen esittää ääneen ihmettelyä siitä, etten pienikokoisten koirien tapaan varo kulkemista aivan kiinni ihmiseni jaloissa, vaan olen lähitaisteluetäisyydellä hänen nilkoistaan sillä seuraamuksella, että astun välillä hänen varpailleen ja hän tönäisee minua vahingossa hanuriin muutaman kerran. Tapaamme hyvän koirakaverini, peuhaan hänen kanssaan pitkän tovin. Kuljemme myös rinta rinnan eteenpäin ja ihmisiämme naurattaa kun nojaamme toisiimme kävellessämme. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Ulkona on kuraa ja rapaa, lämpöasteita riittävästi että likainen lumi on sulanut teille haasteellisiksi kasoiksi jonka läpi tulet taivaltamaan matalan maavaran omaavan koiran kanssa.

Astu ulos ovesta, koira kintereilläsi. Pääse pihapiiristä ulos ja totea peli menetetyksi jo siinä vaiheessa kun koira havaitsee vastaantulevan nartun ja heittäytyy mahalleen maahan odottamaan kohtaamista. Koiran alla on lätäkkö, tietenkin. Muuten se ei lammikoihin astu, mutta nartun näkeminen saa sen unohtamaan totaalisesti veden märkyyden. Sinä et sen sijaan unohda että lätäkössä on mustaa vettä.

Lenkin jälkeen astu tuulikaappiin, riivi takki päältäsi lattialle ja kääri koira mahdollisimman nopeasti suttupyyhkeeseen (tuulikaapissa on kaksi pyyhettä karvanaamalle: toinen sitä varten, että tassut kuivataan siihen ja toiseen kiedot koiran kun se on läpikurainen) ja nosta koira syliisi selälleen. Yritä muistaa, että kielellä joka innokkaasti yrittää nuolla naamaasi on juuri pyritty ulkona nuolemaan kaikki narttujen pissat.

Sullo koira alakerran vessan lavuaariin, tiedosta etukäteen, että se on jo ajatustasolla kuolemantuomion saanut idea. Käännä hana auki ja totea tämä konkreettisesti kun koira rimpuilee otteestasi ja koko lavuaari on täynnä kuravelliä. Kalasta jalkaasi apuna käyttäen pyyhe lattialta ja kiedo koira siihen uudestaan.

Taiteile lapsiportin lukko auki yhdellä kädellä, toisella kannattele koiraa joka välttämättä haluaa kiehnätä sylissäsi ja osoittaa ylenpalttista hellyyttä. Pyyhkäise rapaa pois silmäluomistasi, väistele edelleen kieltä.

Harpo rappuset mahdollisimman nopeasti ylös, yritä estää liukasta kurasaukkoa putoamasta otteestasi. Varo myös koiran iloisesti heiluvaa häntää, joka pyrkii levittämään raparoiskeita ympäristöönsä.

Laske koira pesuhuoneen lattialle, nosta salamannopeasti valkoista pyykkiä täynnä oleva pyykinkuivausteline aulaan pois rapakoiran tieltä.

Ehdi muodostaa ensimmäinen vokaali huudahduksesta "EI SAUNAAN!" ja totea, että koiran hännänpää on jo kadonnut lauteiden alle. Ongi koira pois, kiellä sitä toistamasta liikettään. Katsele miten koira toistaa liikkeensä. Ongi koira uudestaan pesuhuoneen puolelle, käännä suihku päälle ja huomaa, että olisit voinut riisua sukat itseltäsi. Ehkä myös kääriä farkkujen lahkeet. Totea että tämä kaikki on nyt armottoman myöhäistä. Pyyhi kuraviiru käsivarreltasi, kastele paitaasi.

Huuhtele koiran mahanalustaa ja tassuja tarmokkaasti, huomaa ettei koiralla ole pyyhettä pesuhuoneessa. Nappaa pyykinkuivaustelineestä valkoinen pyyhe ja päätä, että siitä tulee pysyvästi yksi koiran pyyhkeistä. Kuivaa koira, riisu toisella kädellä märät sukkasi pesuhuoneen lattialle ja käänny avaamaan ovi.

Katsele kuinka koira nappaa märän sukkasi suuhunsa ja porhaltaa ohitsesi rappuset alas hengenvaarallista vauhtia. Noidu mielessäsi ja ääneen, että olet unohtanut lukita lapsiportin salvan jälkeesi, loiki koiran perässä ja nostele märkiä farkunlahkeitasi.

Karjaise "JÄTÄ!" ja odota, että koira jättää sukan. Koira ei jätä sukkaa. Koiralla on saalis. Koira on lisäksi hetkellisesti kuuroutunut huudostasi. Madalla ääntäsi ja sano komento niin jäätävästi että jos paikalla olisi todistajana eskimo, sekin hyytyisi äänesi kuullessaan. Katso kuinka koiran alaleuka loksahtaa auki ja sukka putoaa maahan. Hae sukka, hae yläkerrasta pyyhe ja hae koira. Suorita loppukuivaus. Lähde viemään pyyhe yläkertaan, kuivaa aulan lattia ja huomaa, että olet unohtanut lapsiportin lukon jälleen auki. Pohdiskele oletko sairastumassa varhaisiän dementiaan vai olisko muistihäiriöillesi jokin luonnollisempi, vähemmän dramaattinen selitys. Hae koira saunasta. Vaihda vaatteesi. Keitä kahvia. Ole salaa hyvilläsi että säätiedotus lupaa pakkasta huomenaamuksi. Ei lämpöasteita, ei rapaa.
 

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Koira joka pitää verhoista

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ulkona on rapakeli. Vastustan. En pidä siitä, että mahanalus kastuu ja varpaiden välistä tursuaa rapaa ja loskaa. Ihmistä on naurattanut minun tyylini kävellä lätäkköjen läpi silloin kun en voi niitä mitenkään kiertää. Hän sanoo, että heilautan etutassujani sivulle yrittäessäni väistellä pisaroita. Ihmiskävelyssä se näyttäisi samalta kuin joku juoksisi kyynerpäät ulospäin, pikkusormet pystyssä. Olen ehkä luonnehdinnasta vähän loukkaantunut. Olen myös loukkaantunut rapakelistä. Joudun maha/tassupesulle kun tulen ulkoa. Vastustan.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Blogia seuraavat tietänevät, että Alfie pitää verhoista; nimenomaan niiden päällä makailusta. Ja koska minä pidän pitkistä, lattalle asti valuvista verhoista, jaamme koira kanssa mieltymyksemme. Erona tosin on se, että otan mieluummin verhoni ilman koiraa. Tämä on osoittautunut todella visaiseksi ongelmaksi, sillä koiran mielestä verhoihin kuuluu ehdottomana lisäasusteena niiden päällä röhnöttävä mäyräkoira. Mieluiten puruluu suussaan. Tästä tulee sanomista, ihan päivittäisellä tasolla. Kun sitä komennetaan pois verhojen päältä se nousee raskaasti ja värisevästi huokaisten ja laahautuu pois. Ja sananmukaisesti todellakin laahautuu eteenpäin, koska se riiputtaa kaikkia mahdollisia ruuminosiaan näyttääkseen miten loukkaantunut se on. Jos se painuisi vieläkin alemmas, se epäilemättä joutuisi ryömimään. Ja kaikkea tätä säestää tuskastunut huokailu.

Jostakin kumman syystä Alfie ei ole aikaisemmin huomannut, että myös makuuhuoneen verhot laskeutuvat maahan asti. Tai siis ei ollut huomannut ennen viime viikkoa. Koirallahan on yläaulassa petinsä, mutta monesti aamuisin se löydetään nukkumasta makuuhuoneen ikkunan edestä, matolta, tuolin alta kieppiasennosta tai selältään.

Eräänä yönä heräsin siihen, että kuulin verhoja vedettävän kiskoillaan edestakaisin. Ja koska koko talo nukkui, ääni oli aavemainen. Nousin istumaan ja huomasin, että ikkunan edessä verhot liikkuivat hitaasti, mutta varmasti. Lähempi tarkastelu osoitti, että koira veteli niitä hampaillaan, aikomuksenaan kiskoa niiden helmat pediksi alleen.

Olen kai jo niin tottunut ääneen, etten enää herää siihen öisin, mutta aamulla monesti huomaan, että toinen verhoista on vedettynä ikkunan eteen. Sen päällä kuorsaa onnellinen mäyräkoira selällään.



Mäyräkoira yöpuulla. Peti kaipaisi näemmä pesukonetta, koska se on tahrittu täyteen valkoista puruluuryönää. Nalle ja Verokarhu ovat tulleet poistetuiksi kurituksen jälkeen sängystä.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Taajama-alueella vapaana pidettävät koirat


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen muutaman kerran kohdannut lajitovereita puskista, takavasemmalta ja yllättäin. Vapaana olevat koirat ovat tulleet tervehtimään ja vaikka ne ovatkin olleet ystävällisiä luonteeltaan, en pidä siitä, että jostakin ilmestyy yhtäkkiä iso kaveri jonka tuloa en ole ihmiseni kanssa nähnyt tai kuullut. Olen säikähtänyt ja halunnut kotiin. Tämä ei mielestäni kuulu reilumeininkikerhoon; jokaisen koiran pitäisi saada lenkkeillä rauhassa. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Ulkoillessamme kohtaamme välillä koiranomistajia joita eivät laki koirien kiinnipitämisestä taajama-alueilla koske. Ihmeellistä kyllä, nämä omistajat ovat olleet aina isojen uroskoirien kanssa liikekannalla. Pienemmän koirat ja nartut pysyvät visusti kiinni, mutta ilmeisesti isot urokset ovat saaneet erivapauden toteuttaa itseään siellä missä pyöräteillä liikkuu pieniä lapsia, koirafoobikkoja ja muita kulkijoita. Olen vakuuttunut, että koiria pelkäävän ihmisen tilanne paranee huomattavasti kun vastaan juoksee vasikankokoinen koira kita levällään iloisesti loikkien. Eikös se ole vähän sama kuin veisi korkeuskammoisen ihmisen lentokoneeseen, pistäisi laskuvarjon selkään ja tuuppaisi ulos avonaisesta ovesta? Täytyyhän tässä jokin logiikka toki olla, että koirat saavat juoksennella irti monen kymmenen metrin päässä omistajistaan. Ehkä ne ovat terapiakoiria joiden avulla tutustutetaan pienet lapset koiriin tai helpotetaan koirafoobikkojen elämää? Tai ehkä niiden avulla testataan reaktionopeutta ihmisillä: kuinka nopeasti saat hypättyä vesilätäkköön ohi porhaltavan koiran tieltä? Otetaanko kellolla aikaa?

Monet pistävät koiransa kiinni kun näkevät vastaantulijoita, mutta tähänkin junaan mahtuu niitä asemalle jääviä jotka vähät välittävät hetkellisestä kauhusta muiden silmissä. Vaikka lähtökohtahan on jo valmiiksi nurin: koiraa kun ei saisi pitää ollenkaan vapaana asutuksen keskellä. Vähän jo valmiiksi hirvittää, että minkälaiseen tilaan sitä saa itsensä psyykattua seuraavan kerran kun vastaan rynnistää iso irtomallia oleva hurtta. On nimittäin enemmän kuin todennäköistä, että räyhähenki korvaa zen-tilani ja tulee esitettyä värikkäitä ja lauserakenteiltaan monimutkaisia pohdintoja siitä mitä mieltä olen aiheesta "koirat irrallaan pyöräteillä".

Viirusilmä Viuhkahäntä kyttäysasemissaan.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Koira, joka haluaisi tehdä ruokavaliomuutoksia

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Näyttelin eilen pääosaa itseohjaamassani draamassa "Rukoileva koira ei saa tuoremehua", jonka käsikirjoituksen olin laatinut huolella. Tästäkään huolimatta ihmiseni eivät heltyneet kaatamaan kuppiini himoitsemaani juomaa, vaikka ensi-iltaesitykseni saikin aikaan huvittuneisuutta katsojissaan. Seuraavaa kertaa varten olen varannut kerjäläisoopperan kantaesityksen jossa panostan erityisesti tunneilmaisupuoleen. Roolitan pääosan tälläkin kertaa itselläni.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoira, tuo oman elämänsä dramaturgi, on taas tehnyt lisäyksiä käsikirjoitukseensa, jonka mukaan se toteuttaa itseään. Eilen nähtiin voimakkaasti tulkittua kärsimystä ja loukkaantumista iltamyöhään sängyllä, jossa tuo pitkäkarvainen sänkysaukko makaili ihmistensä välissä ja katseli televisiota. ( = ähisi kuumuutta, teki tilanvaltausyrityksiä ja yritti kaivautua tyynyn alle nukkumaan.)

Ennen sänkyyn pääsemistään alakerrassa oli havaittu kiireellä lattiaa ahnaasti nuoleva koira joka oli ampaissut miesihmisensä perässä yläkertaan ja pyytänyt päästä vällyjen väliin. Kun olin nostanut sen viereeni, se aloitti läähätyksen ja pintahengityksen jollaista ei turhan useasti olla nähty. Siinä vaiheessa kun televisiosta piti kääntää volyyminappia enemmän kaakkoon, kun koiran hengitysääniltä ei dialogia kuullut, oltiin varmoja, että sillä on nyt oikeasti jokin hätänä. Se riiputti kieltään suustaan ja koko sen pieni keho heilui kun se hengitti niin nopeasti. Vastaanvanlaista hengittämistä on todistettu vain juoksussa olevia narttuja kohdatessa, eikä talon sisälle tietääksemme sellaista ollut päässyt livahtamaan.

Syy läähätykseen löytyi niinkin banaalista asiasta kuin granaattiomenamehu, jonka mieheni oli kuskannut alakerran keittiöstä makuuhuoneeseen. Kun mies oli mehunsa juonut, koiran läähätys loppui kuin seinään ja se siirtyi tunneilmaisunsa seuraavaan vaiheeseen: henkisesti haavoitetun esittämiseen. Emme voineet käsittää miten se oli ehtinyt muodostaa noin vahvan mieltymyksen mehuun, jota se ei koskaan ollut saanut, kunnes tajusimme, että sitähän se oli alakerrassa lattialta nuollut. Mieheltä oli valahtanut muutama pisara juomaa lasin reunan yli lattialle ja koira oli ollut salamana paikalla.

Koiran on tiedetty jo ihan pienestä asti suhtautuvan intohimoisesti kaikkea suun kautta nautittavaa kohtaan, mutta sen himo marjoja ja hedelmiä kohtaan saa sen vaikuttamaan siltä kuin se kärsisi kroonisesta keripukista. Vihannekset eivät aiheuta vastaavia tunnekuohuja, paitsi porkkana, jota se takuulla on erehtynyt pitämään makeutensa takia hedelmänä. 

Yksi talon ehdottomasti parhaista paikoista on poikaihmisen syli.
 

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Jatkoa eläintarinoille, osa 183: Itsepäinen muuli




Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Tahtojen taisto ja henkien voimainmittelö; siinäpä pähkinänkuoritettuna eilinen pisin lenkki. 

Aamulenkki on yleensä jouheva ja liikun nopeasti eteenpäin: minua houkuttaa kotona odottava aamuruoka, eikä minulla ole aikaa jäädä tienposkeen tupseksimaan.

Iltapäivälenkkiä varten olen säästänyt paukkuja ja paikoitellen esiintyy lieviä mielipide-eroja siitä, miten ja millä vauhdilla minun tulisi edetä.

Iltalenkki on riehuntalenkki vaihtelevassa maastossa, pitäen sisällään paljon juoksua ja piehtarointia kelkanjäljissä: minua houkuttaa kotona odottava iltaruoka, eikä minulla ole aikaa jäädä tienposkeen tupeksimaan.

Päivän pisin, eli iltapäivälenkki, on siis se kompastuskivi jossa ihmiseni ja itseni erot tulevat räikeimmin esille. Hänen on hyvin vaikeaa ymmärtää sitä tosiasiaa, että koska minua ei odota kotona ruoka, ei minulla näin ollen ole myöskään tarvetta kiitää lumen halki. Saatan aivan hyvin jäädä ihailemaan maisemia.
 


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Olen ollut haistavinani palaneen käryä, koska viimeaikojen lenkit ovat sujuneet mallikkaassa ja hyvässä muodostelmassa, koiran kipittäessä joko vierellä tai lakisääteiset pari metriään edellä, vetämättä. Eilen palaneen käryn alkuperä selvisi; koira jurnutti paikoillaan n. kymmenen minuuttia, koska reittivalinta ei herraa miellyttänyt. Maanittelin, kehotin, houkuttelin ja käskin sitä liikkeelle, mutta se oli turhaa niin kauan kunnes se itse oli valmis tassuttelemaan eteenpäin.

Olisin tämän kuluneen ajan voinut vaikka konsultoida eksyneitä turisteja tai pistää pystyyn pienimuotoisen nuotion makkaranpaistoa varten, mutta sen sijaan seisoskelin koiran kanssa ja katselin, että miten kauan sillä kestää ennen kuin se antaa periksi. Nökötimme keskellä tietä elävänä tilataiteena, koira katseli maisemia ja minä katselin savun hiljaista nousua korvistani. Kun se sitten viimein sai itsensä liikkeelle, se loi minuun mäyräkoiramaisen 'mikä tässä nyt kesti näin kauan'-katseensa, joka kyllä oli taas kaiken huippu.

Sujuvaa eteneminen ei vielä tämänkään jälkeen ollut, vaan pakollisia pysähdyksiä ja istumalakkoja nähtiin muutamia kertoja. Ohikulkevat autot saivat poikkeuksellisen paljon huomiota osakseen, samoin taivaan linnut; koira väisteli katsetta ja leikki kuuroa.

Ihmettelin aikani, että mistä kummasta johtuu niskurointi reitillä, jota se viimeksi edellisenä päivänä jolkotti menemään ilman ylimääräisiä kommervenkkejä ja totaalikieltäytymisiä, mutta sitten tajusin, että olimme menossa eri suuntaan samaa tietä pitkin kuin eilen. Sillehän tuntuu olevan täysin käsittämätön ja mahdoton konsepti kaksisuuntainen tie. 
 
Jos joskus löydän näiden fiksaatioiden alkulähteille, käyn nyhtämässä ne irti omin käsin.


Itsepäisyyden ilmentymä.



torstai 17. maaliskuuta 2011

Miten hemmotella koiraa?


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Helposti. Kaikki tavat otetaan vastaan, itsestäänselvyytenä.

Olen sängyssäsi. Varastan unesi.
Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Kampaamalla, ei harjaamalla. Kävipä niin, että Musta Aukko, tuo maailmankaikkeuden pahis, joka mystisesti vaihtaa talouden sisällä paikkaansa, imaisten syövereihinsä milloin mitäkin (kaikki kahvit, sukat likapyykkikorista, rahat tililtä), oli vieraillut koiran tarvikelaatikossa ja anastanut sieltä sekä kynsisakset että harjan.

Aivan ensimmäiseksi epäilin koiran itsensä olleen asialla, kas kun niin somasti ja sopivasti juuri nuo sen julmetusti vihaamat sakset olivat häviksissä, mutta ne löytyivät viimein sen lelujen seasta. Harja, sen sijaan, oli kadonnut jonnekin mistä sitä ei enää tavoitettu. Ja koiran viirihäntä oli ihan solmussa ja ryönässä, korvakarvoissakin jugurttia. Suttusyöjä-läppäkorvan perussettiä, siis. En löytänyt mitään muuta välinettä siihen hätään (= esteettiseen kauhistukseen ja siihen, että nurkat olivat täynnä harjaamattoman koiran karvoja) kuin tiheäpiikkisen kamman ja selvitin sotkuisen karvaston sen avulla. Mutta, ah! ja oih! kampaaminen onkin koirasta vallan ihanaa. Se menee suorastaan veltoksi kun sitä kampaa, kääntyilee ja hyrisee, ojentelee tassujaan ja kaulaansa ja antaa selvittää hännänkin solmut silmää räpäyttämättä.

Eli meillä hemmotellaan koiraa kampaamalla sitä. Makupalat ovat nyt niin last season.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Vieraita reviirillä


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Meillä oli hoidossa sunnuntaina suvun pienin jäsen. Minä koen nämä vierailut äärimmäisen kiehtovina; pieni ihminen aiheuttaa minussa paljon mietintää ja pään kallistelua, tuumailua ja zoomailua. Hän on kuin minikokoinen ihminen, mutta hetkittäin kovaäänisempi. Kun hän tarjosi minulle leipäpalaa omasta leivästään ja pudotti sen lattialle eteeni, minä katsoin pitkään ihmistäni varmistaakseni saanko sen ottaa. Minulle on nimittäin opetettu tässä kuukausien aikana, etten saa ottaa hänen tavaroitaan ja kuljettaa niitä petiini. Luulin aluksi, että se koski leipääkin. Mutta sain pitää sen. Ruokaa tarjoava pieni ihminen nousi heti pari pykälää ylemmäs arvoasteikollani. Tie mäyräkoiran sydämeen kun käy vatsan kautta.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Viime aikoina meillä on käynyt sellaisia vieraita, joita koirapoika ei ole aikaisemmin tavannut. Se haukkuu tulijat ovella pystyyn, tietenkin, mutta rauhoittuu kuitenkin aika nopeasti ja lähestyy oma-aloitteisesti nuuskimaan näiden tuntemattomian housunlahkeita. Tutustuttamisessa toimii yksinkertainen sääntö: mitä vähemmän koiraan kiinnitetään huomiota heti kun ovesta tullaan, sitä nopeammin se hiljenee. Mutta sitä ennen se kyllä se ilmoittaa raikuvasti, että meille tuli vieraita, meille tuli vieraita, meille tuli vieraita! Että naapuritkin sitten varmasti tietävät näin käyneen.

Se ei yleisesti ottaen koe uhkaksi reviirilleen tunkeutuvia ihmisolentoja, eikä sitä haittaa vaikka sen leluihin koskettaisiin tai puruluita siirreltäisiin pois tieltä. Tai että sen rakastamalla sohvalla istuisi rivi tuntemattomia. Alun epäluuloisuuden jälkeen se painuu omiin puuhiinsa ja käy välillä tarkistamassa, että ovatko vieraat vielä paikalla ja irtoaisiko keneltäkään mahdollisesti maharapsutuksia. Tämä pätee kaikkiin, paitsi yhteen poikani kaveriin, jota se ei päästä silmistään, vaan mulkoilee epäluuloisesti ja haukkuu nuoren miehen jokaisen liikkeen ja eleen.

Jään rikkomisessa on käytetty nappuloita; vieras ojentaa kätensä ja pyytää Alfieta hakemaan avoimesta kämmenestään muutaman herkun, jonka aina perso koira hakeekin ja sitten ollaan hyvää pataa, haukkuminen loppuu ja koira tulee nuuskimaan vierasta uteliaana. Kyseisen nuoren miehen kohdalla tämä ei toimi, koira ei ole lahjottavissa edes makupaloilla. Nuoren miehen veli, sen sijaan, saa osakseen selällään makaavan koiran joka odottaa rapsutuksia, ilman nappulahoukuttimia.

Naapurit saavat epäluuloisen mäyräkoiran heittäytymään myös selälleen ja kiehnäämään jaloissaan, vatsa paljastettuna, rapsutuksia odotellen. Näin tapahtuu omassa pihapiirissä, mutta jos naapureihin törmätään kotipihan ulkopuolella, koira väistää heidät automaattisesti eikä anna koskea itseään. Eli reviirin sisäpuolella hyvä, reviirin ulkopuolella ei-hyvä.

Yleisesti ottaen se ei päästä tuntemattomia ihmisiä lähelleen, vaan väistää näiden kontaktiyritykset. Paitsi jos ihmiset kävelevät 'hassusti'. Sitä on nimittäin aina huvittanut kovasti, jos kotona joku esim. esittää hiipivänsä. Sen mielestä on äärimmäisen suurta huvia katsella ihmisten kummallisia etenemistapoja, mitä hassummin kävelet, sitä hauskempaa sillä on.

Se seuraa vierellä suu virneessä ja häntä viuhtoen ja takuulla nauraisi ääneen mikäli se olisi mahdollista. Se mielestä on kiva leikki kävellä normaalitavasta poiketen ja sen saa aina innostumaan jos loikkii, harppoo, nostelee jalkoja korkealle kävellessään tai hiippailee. Halpaa huvia. Mutta, jos se näkee ulkona ihmisen kävelevän esim. powerwalkia tai askeltavan jotenkin muuten tavallisuudesta poiketen, vaikka ontuen, se lähtee naama naurussa heti kyseisen ihmisen perään. Sen on hankala käsittää, ettei koko maailma olekaan leikkikenttä ja ihmiset sitä varten, että herättäisivät huvitusta koirapojassa.

Mahdollisessa tulevaisuuden näyttelykehässä sen saisi herkeämättä seuraamaan vierellä ja tuijottamaan silmiinsä jos hiiviskelisi eteenpäin. Palkintona hyvästä suorituksesta sen sitten antaisi haistaa hammastahnaa tai tuulettaisi sitä paristokäyttöisellä käsituulettimella. Näen tässä valtavan potentiaalin.


Olen sitä mieltä, että huumorintaju on tärkeä ominaisuus koirassa. Omistajassakaan se ei ole pahitteeksi, erityisesti niissä tilanteissa kun olen järjestänyt jonkin tempauksen ja jäänyt siitä kiinni.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Kukkopoika


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen viime aikoina pyrkinyt muuttamaan talouden valtarakenteita. Tähän ei ole suhtauduttu suopealla silmällä katsoen tai avoimella mielellä sitä mahdollistaen. Elkeeni ovat saaneet vastaansa jäätävän muurin jonka läpäiseminen on osoittautunut hankalaksi. Olen omaa asemaani korostaakseni pistänyt pystyyn haukkurallin, (yhdistelmä haukkumista ja alakerrassa juoksua. Ihminen ei pidä tästä kyseisestä kuviosta.) jota olen tehostanut leikitysyrityksillä ja suoraviivaisella komentelulla. Olen täysin vakuuttunut, että jokin henkinen osa ihmistä on mäyräkoiraa, sillä niin itsepäisesti hän on suhtautunut vaikuttamismahdollisuuteni tyrehdyttämiseen ja tukahduttamiseen, että mistään muusta ei yksinkertaisesti voi olla kyse. Jään seuraamaan tilannetta ja koetan päästä niskan päälle muilla tavoin, esim. heittäytymällä suloiseksi ja hellittäväksi. Tämä onnistunee paremmin, ihminen on sille niin perso.

Kuvanottohetkellä minulla ei välttämättä ole hyvät mielessä.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Kotona asustaa entinen mäyräkoira, nykyinen kukkopoika, joka pyrkii sanelemaan marssijärjestystä uusiksi kommentoimalla jokaiseen asiaan haukkumalla. Kukkopojalta on otettu luuloja pois vastakomennuksella, mutta se ei tehoa. Ainoa mikä tehoaa on ignooraaminen, kestää vain aikansa ennen kuin pörhistelevä teini huomaa, ettei kukaan välitä sen komentohaukuista. Ja ihmisen korvat ovat lujilla, mutta tämä on havaittu parhaaksi malliksi saada haukkuminen loppumaan edes järjellisen ajan sisällä.

Ulkoillessaan se on vielä suhteellisen nöyrää, vaikkakin innokasta poikaa, mutta kun ulko-ovi painuu sen selän takana kiinni, se olettaa, että viihdytystä on luvassa vuorokaudenajasta riippumatta ja sen kanssa aloitetaan leikkiminen heti kun tassut koskettavat eteisen lattiaa. Tämä luulo on väärä, kukkopojalla vain kestää asian hyväksymisen kanssa suhteellisen kauan. Komentohaukut ajoittuvat aina lenkinjälkeiseen aikaan, ei koskaan sitä ennen tai väliaikoihin, joten syy-seuraussuhteen toteaminen on helppoa. Lenkin kestolla tai raskaudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Erityisen kiusalliseksi tekee viikonloppuaamuna n. klo 7:30 alkava komentohaukku.

Uhmakas mäyräkoirapoika hakee puruluunsa, ärisee ja murisee sen kanssa, tönii sitä ihmistä kohti ja vetäytyy haukkuen kauemmas. Kun sen jättää täysin huomioitta, se tulee tökkimään kuonollaan kättä ja kärttää seuraa. Kun tämäkään ei tuota sen toivomaa tulosta, se nappaa puruluunsa suuhun ja juoksee päättömästi ympäri taloa toivoen ihmisen seuraavan sitä jahtausleikkiin. Kun sen kaikki määräämisvalta on napattu siltä pois, se vetäytyy loukkaantuneena pureskelemaan luutaan ja murahtelee itsekseen, toisinaan se intoutuu aloittamaan haukkurallinsa alusta. Toistojen määrä riippuu täysin siitä miltä suunnalta tuuli puhaltaa. Välillä vaatii tarkkaa silmää ja reaktionopeutta vastata sen leikkiyrityksiin silloin kun ne eivät ole vaatimuksia vaan kutsuja. Hännän asento kertoo paljon, samoin sen katse. Silloin kun se ei ole komentavalla tuulella, sen kanssa leikitään, mutta heti jos se asettuu häntä pystyssä, jalat harallaan ja kaula pitkänä paikoilleen tarkoituksenaan käskeä ihmistä leikkimään, homma tyrehtyy jo ennen kuin ehtii edes alkaa.

Ihmisen viesti sille on selvä: pyydä nätisti ja saat huomiota, komenna ja et saa mitään. Ja se tietää kyllä varsin hyvin eron näiden kahden asian välillä. Siltä ei pyritä ottamaan pois sen oikeutta vuorovaikutukseen, mutta komenteluun kylläkin. Nyt mennään siis ailahtelevan teinin kanssa sormi hienosäätönappulalla ja pyritään iskostamaan sen itsepäiseen kalloon oppeja elämää varten. Sivutuotteena on oman pinnan kasvaminen.


Viihdyn myös haasteellisimmissa asennoissa.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Prisma-dokumentti koiran sielunelmästä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen nyt siirtynyt kokonaan aikuisten ruokaan. Tästä innostuneena olen ruvennut myös haukkumaan kun ruokakipponi otetaan esille. Ihminen on pistänyt ruokakaapin oven kiinni aina kun olen avannut suuni ja antanut minun ymmärtää, ettei tipu eikä lirise ennen kuin lopetan komentamisen. Parina aamuna ja iltana olen tätä uutta lähestymistapaa kokeillut, mutta ruokakaappi on pysynyt säpissä kunnes olen rauhoittunut. Ilmeisestikään ruuan kanssa ei todellakaan parane leikkiä ettei se jää kaappiin.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

En tiedä katsoiko kukaan muu viime maanantaina Prisma-dokkaria koirien sielunelämästä, mutta meidän vajaamiehitys katsoi, tarkoittaen miestäni ja itseäni. Paljon mielenkiintoista faktaa koirista, joka pisti ohjelman jälkeen miettimään tuota ihmisen ja koiran suhdetta, sen kehitystä ja jalostumista sellaiseksi mikä se tänä päivänä on.

On selvää, että vuosituhansien ajan sudesta erkaantunut koira on kulkenut eri suuntaan kuin kantaisänsä. Olen aina jokseenkin hiljaisesti protestoitunut sitä, että koiraa ja sutta on mm. laumadynamiikan suhteen pidetty samalla viivalla ja verrattu yksioikoisesti keskenään. Mielestäni on täysin päivänselvää, että alkukantaisen ja jalostuneen muodon vertaaminen ei voi olla yksi-yhteen-yhtälöittämistä, vaan muuttujat on otettava huomioon. Kyseessähän on puhtaasti ns. "nature versus nurture" eli biologinen perimä vastaan kasvuympäristö-dilemma, josta debatointia voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Biologia eli perimä tarjoaa oman osansa ja kasvuympäristö loput; kumpaankin sisältyy x-määrä muuttujia, jotka sanelevat sen, minkälainen pennusta kasvaa. Vaikka esim. pentu olisi suvusta, joka on näyttö- ja käyttölinjainen, mitään taetta sen menestymisestä kummassakaan ei voida taata; x-määrä muuttujia pitää siitä huolen.

Tähän asti on, mielestäni jokseenkin vähättelevästi, korostettu sitä, että koiran erottaa sudesta se, että koira leikkii vielä täysikasvuisenakin, jota susi puolestaan ei tee. Joten se on ikään kuin jäänyt pennun asteelle suteen verrattuna. Dokumentti kumosi vähäeleisesti tämän väittämän pohjaten siihen yksinkertaiseen totuuteen, että koiran sosiaaliset taidot ovat kehittyneet ihmisen kanssa kommunikoidessaan pitkälti ylin suden vastaavia kykyjä. Koira kykenee vuorovaikutussuhteeseen ihmisen kanssa johon sen esi-isä ei kykene. Ja kysehän ei ole luontaisesta vaistosta, vaan ominaisuudesta joka on kehittynyt ja muokkautunut aikojen saatossa. Dokumentissa esitettyjen väitteiden valossa olisi mielenkiintoista tutkia alfa-teoriaa uudessa valossa, sen sijaan että se automaattisesti lainattaisiin susien vastaavasta koiramaailmaan. Alfa-teoriahan on perustunut pitkälti siihen, että on tutkittu kesysusia, eikä vapaana eläviä.

Koirien käytös ja käyttäytyminen*** poikkeaa monessa suhteessa merkittävästi kantaisästään jo pelkästään siitä syystä, että koiran lauma koostuu ihmisistä. Dokumentissa esitettiin koirien eri tyylejä keskustella ihmisen kanssa antamalla ääninäytteitä niiden haukkumistavoista ihmisen tunnistettavaksi. Kommunikaatio ei rajoitu ainoastaan siihen, että koira lukee ihmisen eleitä ja ilmeitä vaan myös pyrkii vuoropuheluun. Se on herkkä vastaanottamaan signaaleja joita sen ihminen lähettää ja sillä on tarve tulla ymmärretyksi; tie on kaksisuuntainen.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ohjelma, enkä voi olla mainitsematta huimaa bordercollieta, joka tunnisti monta sataa eri sanaa ja kykeni käsittelemään alkeellisia abstrakteja kokonaisuuksia. Koiralle näytettiin kuvia esineistä ja näiden kaksiulotteisten kuvien perusteella se kävi noutamassa viereisestä huoneesta niitä vastaavat esineet.

Koira oppii, vahingossa ja tarkoittamatta, paljon enemmän sanoja kuin mitä ihan heti uskoisi. Mielessäni listasin sanoja joiden merkityksen meidän oma kotoinen sudenjatkeemme ymmärtää ja lista oli mielenkiintoinen. Ohjelman bordercolliesta vaikuttuneena testasin pikaisesti kuinka hyvin Alfie on oppinut tunnistamaan jokapäiväisiä, arkisia sanoja joita sille ei ole erikseen opetettu, pyytämällä sitä näyttämään ovi, rappuset, yläkerta, kaappi, vessa, jne.jne.

Siinä vaiheessa kun sanoin "näytä tassu", se kääntyi tuijottamaan vuoronperään etutassujaan hämmentyneenä ja näytti aivan siltä, että se mietti kiivaasti, että "kumpaakohan näistä se nyt mahtaa tarkoittaa". Hymyilytti. Mutta vaikka kaksiulotteisten kuvien tulkintaan on tästä vielä valovuosien matka, on tämäkin tehtävä hyvää aivojumppaa koiralle, koska se joutuu pinnistelemään sanojen kanssa muistaakseen mikä on mitäkin.


*** en käytä sanoja 'käytös' ja 'käyttäytyminen' synonyymeina keskenään, koska mielestäni kyseessä on nyanssiero termeistä puhuttaessa. Se, miten miellän käytöksen, tässä yhteydessä, on koiran luontainen, vaistomainen tapa reagoida ulkoisiin ärsykkeisiin kun taas puolestaan käyttäyminen on vastaavasti opittu tapa, eli koulutuksen tuloksena syntynyt. Mutta tämä tuskin on mikään yleispätevä tapa käsitellä ko. sanoja, ainoastaan oma tulkintani niistä siinä merkityksessä joissa termejä käytän tässä kontekstissa.



tiistai 8. maaliskuuta 2011

Liikkuvaa kuvaa

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olemme harjoitelleet viime päivinä naisihmisen kanssa erilaisia komentoja, käskyjä ja temppuja. Ja jottei tästä nyt tulisi mitään väärinkäsityksiä, niin minun täytyy täsmentää, että hän on harjoituttanut minulla temppuja ja minä olen yrittänyt saada häntä toteuttamaan esittämiäni käskyjä ja komentoja. Huonolla menestyksellä, valitettavasti.

Ihme juttu, että minulla ei ole mitään vaikeuksia suorittaa temppuja joita hän minulta vaatii (silloin kun minua huvittaa), mutta hän ei osaa tehdä sitä pienintäkään asiaa jota häneltä odotan. Miten vaikeaa voi olla ruveta leikkimään kanssani kun haukkuen komennan? Onkohan hän hieman hidas oppimaan uusia asioita?

Osaan käskystä kieriä, nousta takajaloilleni seisomaan, pyöriä ympyrää, koskettaa esineitä kuonolla tai tassulla, tiedän mitä tarkoittaa 'oikealle' ja 'vasemmalle' (vaikkakin joskus lenkeillä minun oikeani on eri kuin ihmisen oikea, erityisesti jos seuraan jälkiä), mutta sitten kun otan leveän haara-asennon ja haukahtelen vaatimuksiani ilmaan, hän käskee minua olemaan komentamatta. Millä tavalla nämä asiat nyt korreloivat keskenään siten, että tässä säilyisi jonkinlainen tasapuolisuus? Eivät mitenkään. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Viikonloppuna innokkaasti lenkkeillyt mäyräkoira ulkoilutti yhtä innokasta miesihmistään, joka kantoi kameraa mukanaan. Lenkiltä tuli mukaan liikkuvaa kuvatallennetta; hieman heikkolaatuista ja huojuvaa, koska kuvan lähteenä toimi tällä kertaa ainoastaan digipokkari, ja alati liikkeessä olevan Alfien kuvaaminen käsivaralta on suhteellisen haasteellista. Mutta klipistä saanee jonkinlaisen käsityksen mäyräkoirasta joka toteuttaa itseään lempipuuhassaan, umpihankihyppelyssä.


 
 

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Täysikasvuisten sapuskaa

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Less is more-toteamus ei yleisesti ottaen sovi mäyräkoiran filosofian keskiöön. Ruuan suhteen vielä vähemmän. Nyt olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että ihmiseni kaavailevat minulle pelkästään aikuisten nappuloita ja niitähän saa kupinpohjalle huomattavasti vähemmän kuin junnusafkaa. Oletettavasti arvannette mielipiteeni tästä liikkeestä, eikä minun tarvitse sitä tämän laveammin teille kuvailla. 

Keskityn kuuntelemaan sitä diipadaapaa jota ihmiseni suoltaa suustaan. Odotan vain sanoja 'saat ottaa' ja työstän pahvilaatikosta majan. (Majani on poistettu käytöstä ja palautettu osaksi luonnon kiertokulkua. Naisihmiseni sai tarpeekseen kun käytin sitä sisäluisteluratana; otin vauhtia, liu'uin sitä pitkin ja törmäilin seinään. )

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Vähittäinen siirtyminen täysikasvuisten ruokaan on aloitettu. Royal Caninista ollaan luopumassa, koska en ollut tyytyväinen siihen miten se imeytyi, eli siis tarkoittaen että sisäänmenoaukon ja ulostulovastaavan välillä oli liian suora putki ja ruoka imeytyi turhankin nopeasti. Ollaan menty päivittäisannosten ylärajojen yläpuolella, välillä reippaastikin, koska koira on liikkuvaista sorttia ja toisinaan on tuntunut ettei sapuska ole ollut riittävän tuhtia sen vaatiman energiatason ylläpitämiseen. Joskus on hieman hirvittänyt kuinka suuria kapustallisia sitä onkaan ruokaa lapannut sen kuppeihin, mutta painon pysyminen sopivana (karvan päälle tai alle 9 kiloa) riittää takeeksi, ettei liioitteluun ole sorruttu.

Selkäranka ja kylkiluut tuntuvat kaivamatta, vyötärö erottuu selvästi ja silmämääräisesti summattuna koira näyttää erittäin sopusuhtaiselta. Lihaksia on hyvin jaloissa (hyvänä mittarina reisien sisäpuolet jossa on jo oikein mukavasti tavaraa) ja olkavarsissa, vaikkakin lihasmassan kasvattaminen tässä iässä on pilkunviilausta, eli ei liian paljon eikä liian nopeasti.

Aika hyvänä puntarina konkreettisen vaa'an lisäksi toimii koiran oma jaksaminen. Kun läkähdyttävän metsälenkin jälkeen virta ei ole lopussa eikä koira osoita haluavansa kotiin, voidaan esittää varovaisia arvioita siitä, ettei peruskunto voi ihan nollassa olla. (Toisin kuin juoksulenkeiltään talven ajan laistaneella naisihmisellään. Erityisemmin ei tarvitse mielikuvituksen rajoja venytellä saadakseen palautettua mieleen miltä tuntuvat jäsenet maitohapoille pakkautuneena. Au.)

Mutta siis, RC:stä ollaan luopumassa ja kokeillaan mitä elimistö sanoisi Eukanuban aikuisten ruuasta. Toivotaan myös, että ulostuleva aines olisi kiinteämpää ettei hanuri eli berberi alkaisi taas haista. Liian löysä tuote kun automaattisesti tukkii koirapojan anaalit. Viime aikoina on RC:n kanssa tarjoiltu banaania vatsan kovettamistarkoituksessa (puurot ovat löysyttäneet vatsaa entisestään) ja nyt Eukanuban kanssa siitä ollaan pääsemässä pois. Hill'siä on kokeiltu myös, mutta senkään aiheuttama lopputulema ei ollut kovin kaksinen = jätteen määrä lisääntyi suhteettomasti.

ps. Olen täällä aikaisemmin narissut siitä, miten koira suhtautuu nurjamielisesti joihinkin teihin ja itsepäisesti pistää pystyyn sirkuksen ohjelmanumeroa läheisesti muistuttavan shown jos näitä ko. teitä ihminen erehtyy sen kanssa kulkemaan. Osoitus mäyräkoiran logiikan monimuotoisuudesta - ja ihmisen käsityskyvyn ylittämisestä - on nyt näiden tieosuuksien suhteen saatu toteen näytetyksi, kun olen havainnoinut lenkeillä, että teitä voi vallan hyvin kulkea tiettyyn suuntaan, mutta ei sitten päinvastaiseen. Olisihan tämäkin tietysti pitänyt arvata.

 

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Villit tuulet ja hiusvärit


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Eilen aamulenkillä vastaan tuli muutamia koiria, jotka olivat perässä vedettävää mallia. Nämä kyseisen mallin edustajat eivät pitäneet tuulesta, vaan ne käänsivät kylkensä puhurille ja etenivät mahdollisimman matalalla, painopiste maata viistäen. Minäkin olen ollut välillä tätä mallia, mutta en niinä päivinä kun tuulee. Riittävän kova tuuli – sellainen joka saa ihmiset pärskähtelemään närkästyneenä ja kääntämään kasvonsa poispäin – on parasta talviaamuissa. 
Parasta lenkeissä on se kun pyöräteiltä lähdetään metsää kohti.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Eilisaamun 45:n minuutin lenkki tuli koiralla taas tuplattua, kun se juoksi tuulen perässä edestakaisin. Yöllä oli satanut kerros höttöistä puuterilunta ( miksi?) ja tuuli nostatti lumipyörteitä aamulenkkeilijöiden harmiksi ja Alfien suureksi iloksi. Näin jo heti ulko-ovesta ulos astuttuamme, että koira selvästi valpastui kun se huomasi, että puhuri puhaltaa mereltä asti ja sehän rakastaa tuulta, mahdollisesti vielä enemmän kuin lunta. Vaihdoin hihnan flexiin, että se saisi ottaa kaiken irti siitä, että oltiin astuttu keskelle sen lempielementtiä.

Se jahtasi lumen alta paljastuneita kuivia koivunlehtiä, puun kaarnapaloja, tikkuja, mitä tahansa mikä oli riittävän kevyttä tuulen nostettavaksi ilmaan. Olisin, tietenkin, voinut komennella sitä vierelleni kulkemaan nätisti, mutta se nauttii niin valtavasti tuulessa juoksemisesta (ehkä se tykkää kun sen humppatukka hulmuaa ja pöksykarvat pöllyävät) ettei sen iloa halua laimentaa. Sitä paitsi, pääsin näin huomattavasti vähemmällä, saatoin keskittyä pitelemään huppua päässäni ja estelemään kaulahuivin karkaamista tuulen vietäväksi, ja koirakin sai mukavan annoksen liikuntaa jo aikaisin aamusta.

ps. Pitäisi värjätä juurikasvu piiloon. Kyseessä on tällä kertaa oma pääkarvoitukseni, eikä koiran, vaikka sekin karvastoriesa läpikäytiin eilen, kun ennen niin helposti siistittävät tassukarvat taisteltiin lyhyemmiksi. Vielä muinaisina, historiallisina aikoina (= kuukausi sitten, aika kun on mäyräkoiran kanssa suhteellista) se makasi puoliunessa kun parturoin sen rehottavat karvastot anturoista, mutta nykyään se potkii jatkuvasti takajaloillaan kun lyhentelen pehkoja. Tämä tekee leikkelyn vähintäänkin haasteelliseksi, mutta toistaiseksi olen selvinnyt kehumalla sitä vuolaasti kun se on hetkenkin tähtäämättä minua leukaperiin kanankoivillaan.

Edellisellä kerralla kun värjäsin pääni, minua seurasi herkeämättä parin tunnin ajan hännällinen iilimato, joka välttämättä olisi halunnut nuuskuttaa hiuksiani. Tiedän, että ulostautuessani pesuhuoneesta minua odottaa innokas, yksipersoonainen vastaanottokomitea jonka häntä heiluu jo valmiiksi. Tiedän myös sen, että se tunkee kuonoaan suihkutilan kynnystä vasten ja esinuuskuttelee itsensä jo tiloihin siinä vaiheessa kun pesen ylimääräväriä pois.

Alphonsen mystisten tuoksumieltymysten listaan voidaan siis piparmintun, kasvorasvojen, hammastahnan yms. yms. lisätä kestoväri. Vielä on keksimättä se, miten voin näitä mieltymyksiä hyödyntää. Rupeanko esim. ulkona kantamaan hammastahnatuubia taskussani hyvin menneitä ohitustilanteita silmällä pitäen ja annan koirapojan kehuiksi ja kiitoksiksi nuuskaista siitä? Sehän ei ollenkaan näyttäisi oudolta.
Talvi on ihanaa aikaa; mitä enemmän lunta, sen parempi. (Aika hyvä juttu on myös monesti se, että jotkut jaksavat tallata polkuja, koska ihmistä ei umpihanki kiinnosta. Säälittävää.)