lauantai 30. huhtikuuta 2011

Villiä ja Vauhdikasta Vappua!


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Mäyräkoiranvastainen koalitio eli perheen kolmijäseninen roomalaistyyppinen tribunaali on avoimessa diktaturiassaan päättänyt että runsaudensarvessa, eli jääkaapissa, esiintyy vakavia puutteita mäyräkoiran ateriointiin keskittyvissä artikkeleissa. Vapun kunniaksi saan lohta vaikka minun tekisi mieli jotakin neliraajaisempaa einestä, kuten esim. poroa.

Lohi on hyvää, kieltämättä, mutta tällä hetkellä minua kiinnostaisi aivan erityisesti marokkolaisen keittiön kohtaaminen Pohjolan kanssa; tahdon couscousini kypsänä, poroni raakana ja granaattiomenamehuni kylmänä, kiitos.

Olin havaitsevinani, että minulle on myös varattu ydinluu. Heitän mielikuvitusvoltit ja ylävitoset innostuksesta ja tiedän, että pääsen takapihalle askartelemaan luuni kanssa. Saattaa olla, että siinä kuluu tovi kun työstän herkkuani.

Ruokapitoinen Vappu on iloinen asia! Kaikille villiä ja hulvatonta Vappua, iästä, rodusta ja sukupuolesta riippumatta!

 
Otteita ihmisen päiväkirjasta:
 
Mäyräkoira odottaa Vappua. Ja toivoo sen saapuvan ruuan muodossa.


perjantai 29. huhtikuuta 2011

Metsä vastaa niin kuin sille huudetaan

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Meille on muodostunut monien rutiinien lisäksi yksi lisää: aamu- ja iltalenkki tehdään pannalla/hihnalla ja pisin lenkki valjailla/flexillä. Tiedän jo, mitä tämä merkitsee: kun saan pannan kaulaani minun oletetaan kipittävän eteenpäin nätisti, ihmiseni vierellä tai vähän edessä, keskittyen itse toimintaan; liikkumiseen. Valjaat ja flexi-yhdistelmä sallii enemmän vapauksia, silloin juostaan ja mennään maastoon, saan käydä nuuskimassa kivenkoloja ja kantoja, ravata edestakaisin eikä ihminen komenna minua "Vierellä, nätisti." Joskus iltalenkitkin tehdään flexi/valjaat-kombinaatiolla ja silloin tiedän, että päivän viimeiset mehut käydään tiristämässä jossakin mukavammassa paikassa kuin pyörätiellä.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Ihminen on tehnyt havaintoja. Havaintoja sekä itsestään ja koirastaan. Ei paha. Hyvä, sen sijaan, koska joka päivä voi oppia jotakin uutta.

Havainnot ovat liittyneet mm. ongelmaan lenkeillä: kaikki kiertyy yhden ja saman alkupisteen ympärille eli ohitustilanteisiin, jotka vaihtelevalla menestyksellä menevät yleensä suurimman kertoimen ja todennäköisyyslaskelman kautta metsään. Koirien ohi ei tunnuta pääsevän ilman hinkuvinkua (koira muuttuu vinkuleluksi ja takajaloillaan pomppivaksi kenguruksi sen jälkeen kun se on ottanut oivallisen paikkamakuun hievahtamatta kunnes joko edestä tuleva tai takaatuleva lajitoveri on kohdalla, jolloin kenguruloikat alkavat). Ihminen ei ole tyytyväinen. Ihmistä nyppii.

Muutos: suurin muutos lähtee ihmisestä itsestään, luonnollisesti. Joskus täälläkin olen tuskaillut sitä, etten kykene manipuloimaan itseäni virittyneeksi sille taajuudelle, jossa olen tyynen rauhallinen (niin rauhallinen, että naamani edessä täytyisi pitää peiliä nähdäkseen että se vielä huurtuu hengityksestä) ja kykenen välittämään energian koiralle viestimällä sille, että "ei, itse asiassa en menetä hermojani enkä turhaudu vaikka kimpoiletkin flexin päässä kuin särki verkossa" ja "ei, minua ei haittaa yhtään vaikka heittelet siinä voltteja päästäksesi tervehtimään ilmeisen vihamielistä koiraa, sinä itsesuojeluvaistoton hölmö", vaan pinna kiristyy heti kun näen vastaantulevan koiran ja tiedän mikä on lopputulema tässäkin pelissä. Noh. Lyhyestä virsi kaunis (myöhäistä), olen hengitellyt syvään ja rauhallisesti ja eilen, oi eilen (!) ihme tapahtui! Koira bongasi kaksi hyeenamaisesti huutoulvovaa ja toisiaan näykkivää koiraa jotka olivat niin ylivirittyneessä tilassa, että niiden tuottamalla negatiivisella energialla olisi voinut Dr. Evil tehdä vaikka mitä pahuuksia. Mäyräkoira näki koirat kauempaa, mutta välimatkahan ei ole mikään este tunnetilan siirtymiselle välittömästi koirasta toiseen. Se alkoi matkia koirien haukkua, joka oli sekoitus haukkumista ja ulinaa, sekä tempoilla hihnansa päässä kuin mielenköyhä. Korjasin käytöstä välittömästi, tietenkin tiukalla äänellä josta varmasti kuului mitä mieltä olin siitä, että se meni yleiseen hysteriaan mukaan. Olin jo valmiiksi närkästynyt ja turhautunut ja pysäytin itseni siinä samassa. Minulla ei ollut mitään syytä olla kumpaakaan edellämainituista. Koiran reaktio oli luonnollinen, se peilasi energiaa jonka se kohtasi kahdessa lajitoverissaan, miksi minun pitäisi tuskastua siitä? Laskin hartiat alas, lakkasin pitämästä hihnaa tiukalla ja hengähdin syvään. En edes sanonut koiralle mitään, mutta se nosti välittömästi katseensa minuun ja lopetti kuin seinään. Se oli edelleen kiinnostunut koiraparista, mutta se ei ollut hysteerinen, sen suusta ei päässyt ääntäkään eikä se kiskonut niitä kohti kuin heikkopäinen.

Se oli niin konkreettinen esimerkki siitä, mitä omalla rauhallisuudella voi saada aikaan, että minusta tuli tosiuskovainen kertaheitolla. En jaksa murehtia edes sitä, että miten saan tavoitettua saman tilan uudestaan, koska jos se onnistuu noin täydellisesti yhden kerran, se tulee onnistumaan toisen ja kolmannenkin kerran. Kenties jopa useamminkin. Ihmisenhän tässä on se suurin koulutustyö tehtävä. Itsensä kanssa.

Olen kiltisti ja nätisti. Happy now?


maanantai 25. huhtikuuta 2011

Operaatio Sateenvarjo


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Yleiset ohjeet ihmisen pitämiseen tyytyväisenä:

*anna hänen nukkua aamulla pidempään kuin tavallisesti
*juoksuta ja lenkitä hänet näännyksiin päivittäin (nyrkkisääntönä lähdetään 3½ tunnin päivittäisestä lenkkimäärästä vaihtelevassa maastossa, asfalttia välttäen, pitämällä hänet heinämaalla ja kuntopoluilla tai pururadoilla, anna hänen myös pysähtyä ihailemaan joutsenia äläkä yritä tehdä hyökkäyksiä lintujen suuntaan tappomielialalla)
*älä kisko tai vedä mihinkään suuntaan
*kävele nätisti vierellä, kunnes sinulle annetaan lupa ottaa tehot irti ja juosta, vastusta halua syödä joka toinen eteesi osunut purkka
*paistattele takapihalla päivää hänen kanssaan ja yritä olla merkkaamatta nurmikkoa (hyvä on, tässä en vielä ole onnistunut ihan sataprosenttisesti)

Ja kas, sinulla on käsissäsi hyvin tyytyväinen ihminen joka on päivettynyt, virkeä ja hyväntuulinen.



Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Huomasin eilen, ettei mäyräkoira ole välttämättä koskaan tutustunut sateenvarjoon. Se, miten tällainen arkipäiväisen esineen näyttäminen on jäänyt tekemättä, on itsellenikin arvoitus. Ehkä emme viime syksynä koskaan sitten olleet rankkasateiden aikaan lenkillä, joten tarvetta varjon kuljettamiselle ei ilmennyt.

Osasin odottaa nurjamielistä suhtautumista kyseiseen sateensuojaan ja olin oikeassa. Kunnon Grimmin veljesten henkeen *** sirottelin vastustamatonta herkkua, lihamakaronilaatikkoa (käsillä siis järeämmät aseet, kuivalihalla ei tästä olisi selvitty), lattialle ja laskin avatun varjon niiden taakse. Mäyräkoiran vatsa ohitti pelon ja se tuli hakemaan herkkunsa varjon alta. Mutta heti kun se oli saanut kahmittua Pohjattomaan Pötsiinsä makupalansa, se perääntyi haukkuen raivoisasti ja muristen. Olin, tietenkin, hajasijoittanut itsenikin varjon alle lattialle, makaronilaatikot kainalossa (näettekö vision silmissänne?) ja muina henkilöinä makailin siellä. Koira näytti täsmälleen siltä, että se ei tiennyt pitäisikö sen yrittää voittaa itsensä ja tulla pelastamaan minut kauhean, mustan varjon alta vai muuten vain tulla tappamaan karmea rumilus (varjo, ei minua, siis).

Aina kun se uskaltautui varjon viereen, tai jopa peräti sen alle, se sai palkintonsa. Pidensin aikaa sulkemalla herkut kämmeneeni ja se joutui seisomaan varjon alla nuolemassa ruokaa nyrkistäni. Sen häntä ei mennyt koipien väliin kertaakaan, mutta oli sen verran ala-asennossa, että nostelin sitä ylöspäin niin kauan kunnes koirapoika sai lisää itsevarmuutta. Veikkaan, että harjoituksia jatketaan tänään, mikäli historia itseään toistaa. Ihan näin nopeasti ei pelon yli olla päästy, luulen ma.

Mutta kyllä tässä on jo toivoa, että pääsemme sateenvarjolenkeille ilman että koira tappaa varjon ennen kuin sitä edes saa auki.

*** Paha noita pudottelemassa piparkakunmurusia houkutellakseen Hannun ja Kertun uuniin

Asiaan vihkiytymätön saattaisi luulla, että kuvassa kohdataan Karmea Sateenvarjo, mutta ei. Siinä syödään herkkua. Perinteinen hullunkiilto silmissä.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Täydellinen koira


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Omat ihmiset, oma koti, omat lelut, omat touhut, yhteiset leikit, yhteiset ulkoilut, yhteiset makuuhetket kainalossa, sylissä, jalkojen päällä, lähellä ihmisen tuoksu, silittävä käsi ja halaava syli. Mikäs tässä, koiran. Hyvä elämä. Ihan koiranarvoinen elämä.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

On se. Täydellinen koira. Ihana, suloinen, hassu, ärsyttävä, rakastettava, fiksu, kekseliäs, omapäinen ja ilkikurinen. Ihan meidän näköinen koira. Ihan meidänlainen koira. Yhtä itsepäinen kuin ihmisensä, yhtä periksiantamattoman sinnikäs. Pieni, rakas Alphonse.
 
Hyvää Kansainvälistä koirienpäivää!

Koirienpäivän ohjelmassa tänään: pitkät lenkit, kevään ensimmäisten hyönteisten jahtaaminen (saldo = yksi lennosta napattu ja syöty öttiäinen), leikkiä, vähän unta ja lisää ulkoilua, makailua takapihan terassilla, pitkät iltapäivänokoset ihmisen kyljessä kiinni ja illalla heinämaalla juoksentelua. Ulkona on lämmintä, linnut laulavat ja niin laulaa valitettavasti ihminenkin. Taas.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Iloista Pääsiäistä kaikille!

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

No missä se Pääsiäinen on? Onko se siellä alakerrassa? Ja jos se on majoittunut sinne, niin mistä sen tunnistaa? 


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Aijaa, siis Pääsiäinen tarkoittaa innokasta lenkkeilyä, metsäriehumisia ja kuntopolkukirmailua?! Olisitte heti sanoneet, niin olisin nukkunut varastoon! Mutta hyvä näinkin; liikuntaa, unta ja ruokaa. Aika hyvä Pääsiäinen.

 

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Anteeksi, mutta onko kukaan nähnyt minne olen laittanut mielenhallintani?

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Naisihminen on ollut kipakka ja ärsyttävä. Olen heittänyt hänelle vastapallon ja näyttänyt, että kyllä täällä muutkin osaavat. Tuo muttunaama osaa sitten olla joskus niin rasittava olento.

Mäyräkoira muinamiehinä.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Perheenjäsenistä, sekä kaksi- että nelijalkaisesta, riippumatta allekirjoittaneen pinna on ollut yhtä kireällä viime päivät kuin sen entisen pelimannin viulunkieli. Tiedättekö, kun jo aamusta tietää, että tänään mikään ei tule menemään edes puolittain niin sujuvasti kuin olisi voinut kuvitella? Ja kun nousee väärällä jalalla suu mutrussa jo aikaisin, on olemassa erittäin suuri todennäköisyys, ettei tunnelma juurikaan iltaa kohden parane, päinvastoin. Ja mitä tekee mäyräkoira? No tietenkin sen, minkä se parhaiten osaa: ratsastaa sujuvasti sillä energialatauksella jota ihminen projisoi ympärilleen ja venkoilee lenkeillä minkä ehtii.

Metsäreitit odottavat kuivumistaan, joten ollaan menty pyöräteitä pitkin ja kun kilometri toisensa jälkeen saa tuijottaa tienreunustoja kuin vihainen haukka bongatakseen jokaisen lasinsirun ja komentaakseen koiran pois takaisin asfaltille jossa kulkemisesta se ei pätkääkään pidä, on yleensä rentouttavat ulkoiluhetketkin yhtä hammasten kiristystä. Matkalla ollaan kohdattu yhtä kiukkuisia tuttuja koiranomistajia jotka valittavat samaa asiaa; jokainen odottaa, että milloin se lottovoitto napsahtaa omalle kohdalle ja koiran anturaan tunkeutuu lasinpala.

Mitä huonommalla tuulella ihminen käy, sitä enemmän mäyräkoira pistää jarruja lenkillä päälle. Raivostuttavaa, etten omaa niin valtavaa määrää mielenhallintaa, että kykenisin kääntämään negatiivisen positiiviseksi tai edes jollakin tapaa mitätöimään takaraivossa kivistävän ärsytyksen. Tiedän jo kokemuksesta, että kun lähden tyynenä ja rauhallisessa mielentilassa koiran kanssa ulos, se käyttäytyy kuin unelma. Työkalut ovat siis hallussa, mutta niiden käyttöohjeet häviksissä, hukkapiilossa, paikassa nimeltään jemma.

Anteeksi, mutta onko kukaan nähnyt minne olen laittanut mielenhallintani? Se on nyt ollut kadoksissa tässä muutaman päivän.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Harjoitus tekee mestarin

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen saanut lisää ponnistusvoimaa takajalkoihini, jotka eivät muistuta enää kanankoipia, kuten ihmiseni ovat joskus huvittuneesti todenneet. Reisissä on hyvät lihakset ja niillä pääsee, lähes olemattomalla vauhdinotolla, jo sängylle, joka on ollut aikaisemmin aivan liian korkea minulle. Ihmiset eivät ole pitäneet siitä, että hypin turhanaikaisesti ja ovat tehneet selväksi, että sänkyyn pääsee vain ja ainoastaan kutsusta ja nostamalla, ei oma-aloitteisesti eikä varsinkaan hyppäämällä. Tämä on nyt hankala sääntö, koska olen hyvin ihastunut kykyyni lentää ilmojen halki.

Olen myös välillä treenannut tasapainoa ihmiseni kanssa "nouse"-käskyn avulla, joka tarkoittaa sitä, että nousen takajaloilleni seisomaan. Tämä balanssin hakeminen pelkillä takakintuilla on osoittautunut visaikseksi tehtäväksi (olenko kenties hieman etupainotteinen, koska tämä on haasteellista minulle?), kunnes tänään keksin siihen ratkaisun. Naisihmiseni pyysi minua nousemaan olohuoneessa temppuhetken aikana ja minä peruutin pylvään kohdalle ja nousin sitä vasten, etutassut tuettuina. Siinähän olisi pysynyt vaikka kuinka pitkään. Ihmistä nauratti neuvokkuuteni, vaikkei hän kenties ollut aivan sitä tarkoittanutkaan. Lisäpisteitä ropisi kuitenkin apuvälineen oivallisesta käytöstä.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Vaikken yleensä kovinkaan tarkasti seuraa blogin tilastoja, on kiva välillä vilkaista speksejä siitä, millä hakusanoilla tänne on löydetty. Voittopuolisesti eniten osumia on tullut blogin nimellä, sekä sanoilla "mäyräkoira alfie", "mäyräkoira", "sisäsiisteys", "impulssikoulutus", "mäyräkoiran kouluttaminen" jne. Henkilökohtainen suosikkini "karvainen takapuoli" on saanut yllättävän paljon osumia, ja minun on nyt pakko kertoa niille, jotka sinnikkäästi tällä haulla tänne yrittävät, että ainut karvainen takapuoli joka tästä blogista löytyy on hännän jatkeena. Täällä ei siis jatkossakaan tulla julkaisemaan kuvia muista takapuolista - karvallisista tai karvattomista - kuin koiran peräpäästä, eikä siitäkään itseisarvollisesti.

Jos joka päivä yritän sinnikkäästi verhoille nukkumaan, niin saattaahan olla, että ette enää yksinkertaisesti jaksa kieltää tätä iloa minulta, vai mitä? Miten niin "ei"?

torstai 14. huhtikuuta 2011

Märkää lunta


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Nyt äkkiä jotakin sutinaa!


 
Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Lumi suli, kevät tuli. Tai sitten ei. Aivan kuin olisimme tilanneet märkiä jalkarättejä taivaalta koko lenkin ajaksi, sillä niin hyvin Murphyn lakeja eilisen iltapäivän lumisade noudatteli: sade alkoi juuri kun lähdimme ja loppui kuin taikaiskusta tultuamme kotiin.

Märässä metsässä rämpiminen, lumen sataessa strategisesti mahdollisimman kastelevasti, kirosin muutamaan otteeseen etten ollut ottanut taikaviittaani, eli sadeasua niskaan. Koira arpoi parasta etenemisväylää ja loikki kantojen yli välttääkseen upottavia lätäkköjä, jotka olivat niin syviä etten edes pitkävartisilla saappailla uskaltanut kokeilla josko saisin jalat yhtä märäksi kuin pääpuolenkin. Kaikesta varovaisuudestaan huolimatta mäyräkoiran peräpää, eli päksi, upposi takajalkoja myöten lammikkoon ja sen ennestäänkin pitkä naama venähti. Kehtasi kuitenkin luoda minuun syyllistävän katseensa selkänsä yli, aivan kuin olisin varta vasten sen lammikon polulle taikonut kilometrien pituista puutarhaletkua hyväksi käyttäen tai edes ehtinyt sanoa "kierrä" kun se huiteli menemään metrikaupalla edessäni. Huvittavaa oli kun se selvitti mallikkaasti useimmat upottavat vesiesteet ja pysähtyi heti sen jälkeen katsomaan taakseen, että miten sen pitkäjalkainen kumppani niistä selviää. Hyvin selvisi, pitkäjalkainen oli kiitollinen siitä, että oli päätöksentekohetkellä kaupassa valinnut sittenkin pitkävartiset saappaat lyhytvartisten sijaan. Ja että ennen kaikkea järki oli tullut päähän jo kaupassa eikä vasta kotona, kuten on monesti käynyt.

ps. Mistäköhän mahtaa johtua, että lätäköt metsän uumenissa ovat no-go, mutta sen sijaan rannastaan täysin sulanut liri eli joki olisi kelvollinen kahluualusta. Onko tämä, kenties, osoitusta taas mäyräkoiran a) kovasta luulosta kyetä kävelemään vetten päällä vai b) mieltääkö se, että koska  paistit sorsat kykenevät kellumaan pinnalla, ei vesistö voi olla niin paha paikka? Sain nimittäin eräänkin kerran komentaa tappijalkaa pois rannasta kun se määrätietoisesti askelsi kohti vettä. Sillähän on vaikeuksia lähteä pihastakin jos tiellä on lätäkkö joka sen pitäisi kastumatta kyetä ylittämään.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Koiraihmiset ja niiden koirat

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Eilen iltalenkilläni tapasin kokonaista kaksi pitkäselkää. On huomioitavaa, että pitkäselkäisten koirarotujen suosio näyttää kasvavan, koska tälläkin meidän alueellamme asuu jo muutama corgi, dreeveri ja useita mäyräkoiria eri koko- ja karvamuunnoksilla.

Kohtasin mukavanoloisen dreeveriherran jonka kanssa tein pikaisesti tuttavuutta ja vaikka hänellä olisikin ollut halua pidempään leikkihetkeen, jatkoimme valitettavasti matkaa pienen karhupainin jälkeen. Heti kohta tämän uuden tuttavuuden jälkeen törmäsin viehkoon, lyhytkarvaiseen kääpiömäyräkoiraneitiin, jonka pienuus hämmensi minua ja yritin leikkiä hänen kanssaan mahdollisimman varovaisesti. Kumoan tässä nyt samalla sen ikiväittämän etteivät koirat muka tajua lajitovereittensa kokoeroa! Tämähän ei pidä paikkaansa, siinä on suuri ero miten leikin itseäni monta kertaa isomman koiran kuin pienikokoisemman kanssa. Otteet ja intensiteetti ovat samat, mutta olen paljon varovaisempi pienten kavereitten kanssa. Isojen kanssa revittelen estottomasti.

Tämä mäyräkoiraneiti painoi 4.7 kiloa, saman verran kuin minä 3.5 kuukauden ikäisenä, joten oli selvä etten voinut hypätä hänen kaulaansa samalla tavalla miten painin hyvien kavereitteni kanssa, joilla on painoa n. 35-38 kiloa. 

Kohtaaminen oli mukava, en olisi millään halunnut jatkaa kotiinpäin ja naisihmiseni huokaili ihastuneena miten nätti tapaamamme mäyräkoiraneiti oli. Hän on niin helppo tapaus, yksi vilkaisu pieneen naamaan ja illalla lauseissa vilahtelivat sanat "toinen koira" ja "pentukuume". Todella kypsää kauraa, tämä ihminen.

ps. Tämän päivän pisin lenkki oli hyvä. Nuuskuttelin hyvän matkaa pientareita, nostelin vasenta koipeani kaikelle nostamisen arvoiselle jonka joku oli jo merkinnyt ennen minua ja tutkin tarkasti lumen alta paljastunutta ruohoa. (Tiedoksi muille mäyräkoirille: se ei ollenkaan syömäkelvotonta, vaikka ihmiset yrittävät teille niin vakuuttaakin!) Tein tätä enemmän, vähemmän tarkasti neljän kilometrin matkan ajan. Tässä vaiheessa naisihminen oli jo kääntymässä kotia kohti kun löysin itsestäni kokonaan uuden vaihteen. Neljä kilometriä meni alkulämmittelyyn, loppumatkan otin tehot irti. Harmikseni minun oli kuitenkin todettava, että loppumatka oli ainoastaan kaksi kilometriä, mutta ne viiletin kuin siivillä. Pitäähän Ferrarikin öljytä ensin hyvin ennen kuin sillä revittelee. Mäyräkoirilla sama juttu.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Tänään huvitti tämä:

http://www.hs.fi/viihde/artikkeli/Koiraihmiset+tulkaa+j%C3%A4rkiinne/1135259784399


Kolumni ei onnistunut herättämään sisäistä perkelettäni, päinvastoin. Huvitti suuresti, eikä vähiten sen takia, että epäilen toimittajan lukeneen muutamaa koirablogia jossa koiraa inhimillistetään siihen malliin rankalla kädellä että koiralle on annettu oma ääni. Ja se koira älähtää johon sanansäilä kalahtaa. Not.

Lenkin uuvuttama vampyyrikoira on unohtanut vetää torahampaansa takaisin sisään.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Ostoksia

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Naisihminen on ostanut itselleen uudet kumisaappaat. Talossa asustaa nyt uusien saappaiden kuminhajusta huumaantunut koira. Olen saattanut muutamaan kertaan nuolla saappaiden päällispuolen kokonaan. Ja kun niissä on vielä varressa nyöritkin! Niitä vasta onkin kiva pitää suussaan. Aina kun ihminen on tullut käväisemään tuulikaapissa, saappaat ovat, kuin taikaiskusta, olleet siirrettyinä eri paikkaan. Anteeksi, en vain voi vastustaa. Haluan nukkua pää saappaan sisällä, kiitos.

Olen myös kuljettanut toisen saappaan olohuoneeseen. En ole tästä pahoillani, vaikka sainkin torut.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Eilen tuli käytyä Hullujen Päivien rääppiäisillä eli pyörähdettyä Stockalla pari tuntia ennen liikkeen sulkeutumisaikaa katsastamassa mitä, mihin hintaan ja tarvitaanko? (Sinällään viimeinen kysymyksistä on retorinen, koska itselleenhän pystyy perustelemaan ostoksen kuin ostoksen, mutta kestävän kulutuksen henkistä mittaria apuna käyttäen kykenin vastustamaan niitä muutamia kiusauksia joita eteen tuli.)

Mukaan lähti mm. digitaalinen talousvaaka keittiöön, koska edellinen on arponut punnittavien tuotteiden määrät omavalintaisesti ja vailla mitään sen ihmeempää logiikkaa tai yleistä normia ja se ei, käsittääkseni, ole ollenkaan keittiövaakojen tehtävä.

Uudella vaa'alla punnittiin koiran iltaruuan paino. Hups. Eukanuban ruokapussin kyljessähän on ilmoitettu kerta-annoksen painomäärä suhteessa koiran elopainoon, kuten kaikissa muissakin ruokasäkeissä, tietenkin. Ja sen taulukon mukaan on yritetty asiassa edetä ettei tulisi pahoja yli- tai alilyöntejä. Hups x 2. Vanha, arpova vaaka on onnistunut huijaamaan ja nappulaa on kylvetty koiran kuppiin enemmän kuin suosituksissa on ehdotettu. Parhaimmillaan tuollaiset vaatimattomat n. 40 g enemmän/päivä. Ei kuulosta paljolta, mutta on se tosiasiassa kun kyseessä on nappula ja koira ei ole kokoa mastiffi vaan yhdeksänkiloinen mäyrisherra. Ilmeisesti kuitenkin liikunnan määrä on pysynyt hyvässä suhteessa nautitun ruuan määrään, koska ylipaino-ongelmaa koiralla ei todellakaan ole. Jos sitä olisi ruokittu punnitsemalla kelvollisella vaa'alla ruuat säntillisesti, se olisi saattanut nälissään syödä seinät.

Kuinkas ollakaan etsiydyimme Stockalla myös - kuin vahingossa - koirantarvikeosastolle. Oli ihan pakko ostaa kaupan viimeinen L-kokoinen musta Kong (vahvaleukaisille, koska kaikki karaistua terästä heikompi materiaali on mäyräkoiran leukaperien sisällä aina poikkeuksetta muuttunut atomeiksi). Koiran riemulla ei taaskaan ollut horisonttia näkyvissä kun se puuhasteli uuden lelunsa kanssa. Se olisi jaksanut tolskata Konginsa kanssa vaikka kuinka pitkään, eikä sitä näyttänyt haittaavan yhtään vaikka herkutkin oli jo kaiveltu ulos ja kumilelu oli tyhjä. Seuraavaksi pakastetaan sinne maustamatonta jugurttia ja banaanimössöä; yhdistelmä jolla ei voi mennä vikaan.

Hetkinen. Tämä uuni on tyhjä. Täyttäkää se.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Leprechaun meets the Grim Reaper gone green


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Menneellä viikolla on satanut. Sade on tuonut esiin jotakin kammottavaa, jolle murisen ja haukun. Ei, se ei ole mitään lumen alta paljastunutta, vaan jotakin paljon, paljon pahempaa. Se on naisihmisen sadeviitta!

Ihmiseni esitteli viitan minulle ja toivoin kovasti, että lakkaisi satamasta. Ihan oikeastiko minun pitää liikkua tuon vihreän kauhtanan mukana ulkona?!

ps. näin kaksi sorsaa jotka uivat läheisen jordanin yli menevän sillan alla. Esitin oivallisesti pointteria toinen etutassuni ilmassa, kyyläten hievahtamatta ja hiljaa nokkaotuksia. Yritin myös tuijottaa vesieläviä kumoon, supervoimillani. Mäyräkoiratuijotus ei ottanut tehotakseen ja ihminen komensi minut pois. Ihminen ei ollut aivan varma, että olisinko halunnut sorsat leikkikavereikseni vai tekikö mieleni saalistaa niitä. Niin, olisihan se ihanaa, jos maailmassa kaikki tulisivat toimeen toistensa kanssa, eikä kukaan haluaisi syödä ketään, mutta valitettavasti minun on puhkaistava tämäkin kupla ja todettava, että kyllä minä ne paisteina näin. Sinne ne jäivät, uivat ruuat.
Shoes. I haz them.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Huumoria revitään taas tyhjästä, josta sitä pystyy yllättävänkin hyvin ammentamaan, näemmä. Kaivoin nimittäin esiin sadeviittani, koska a) inhoan perinteisiä sadetakkeja; ne ovat hiostavia ja jäykkiä ja b) sadeviitta on henkäyksen kevyt ja ohut sekä sen verran pitkä, että se suojaa melkolailla hyvin jalatkin. Hyvä on, sadeviittahan ei yleensä ole mikään muotiasu, mutta siis tuo tummanvihreä lakana päälläni onnistun kyllä pelästyttämään linnutkin puista. Hupun kun pistää päähän, niin näyttää ehdalta viikatemiehiltä joka tunnustaa vihreitä arvoja tai väärinymmärretyltä irlantilaiselta, vihreisiin puketuvalta haltijalta, leprechaunilta. Väärinymmärretyltä siksi, että suhtaudun nurjamielisesti sekä sadeviittaan, että sateeseen. Molempi pahempi. Mutta enpähän ainakaan vety litimäräksi tuolla ulkona.

Tämän jälkeen tehtävänä olikin vain vakuuttaa koiralle, että on ihan ok näyttäytyä ulkona vihreän menninkäisen kanssa.

ps. Aamulenkillä havaitsin, että joku (jonka suhtautuminen maailmaan siivilöityi vähäisemmän älykkyyden kautta) oli rustannut asfalttiin kömpelön symbolin. Sakaroiden asennosta päätellen tällä symbolilla oli kumottu sen alkuperäinen idea hyvän onnen symbolina, swastikana, ja muunnettu vastaamaan natsiaatteen kieroutuneita käsityksiä rotuihanteista. Koska tuomitsen jyrkästi rasismin ja natsi-ideologian, oli ilahduttavaa huomata, että koira kävi pissaamassa hakaristin päälle.




keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Mäyläkoila lenkkeilee, osa II


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Miesihmiseni nuuski minua leikin tiimellyksessä ja ihmetteli kun tuoksun bensalta. Naisihmisenikin tuli haistelemaan kaulaani ja totesi, että kyllä, minä tosiaankin haisen bensalta ja että miten se voi olla mahdollista? Hyvinhän se voi olla mahdollista. Hän ei vain muistanut, että löysin yhdellä lenkillä metsäauton jäljet kun se oli käynyt raivaus- ja harvennuspuuhissa puistoissamme. Minä rakastan työkoneita, moottorikelkkoja ja autoja. Piehtaroin renkaanjäljissä aina kun voin, pyöränjäljetkin kelpaavat paremman puutteessa.

Joskus meidän lenkkimme keskeytyy pitkäksi ajaksi siihen, että en suostu liikahtamaan mihinkään työmaan nähdessäni. Tykkään tuijotella lumoutuneena nostokurkia ja isoja työkoneita. Jos minut päästettäisiin aidan sisäpuolelle, juoksisin heittäytymään kaikkiin niihin jälkiin jotka ne jättävät kuraiseen maahan.

Jos jollakin menee kaivuri/traktori/yms. hukkaan, niin minuun voi ottaa yhteyttä asian tiimoilta välittömästi. Minulla on aina aikaa ja halua jäljestää yksi työkone! Onhan niitä kaikenlaisia poliisi- ja pelastuskoiria, miksei siis työmaakoiria?

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Takkutukan kainaloihin on kertynyt sen verran hiekkaa lenkin päätteeksi, että vain vähän liioittelemalla siitä saisi rakennettua pienikoisen hiekkalinnan, kokomallia puutarhatonttu. Tapahtuuko tuon kainalohiekan suhteen jokin omituinen  kapillaari-ilmiö, että se kulkeutuu maasta juuri sinne ja pakkautuu kainalovilloihin? Alphonsen oiva keino heittää etutassuja sivulleen (takuulla koominen etenemistyyli, voin kertoa) kostealla tiellä suistaa sen ojasta allikkoon; sen sijaan, että rapa roiskuisi sen mahan alle– jota se epäilemättä moisella juoksutyylillään koettaa välttää – se roiskuukin kylkiin ja kainaloihin. Hiekkaa on ihan älyttömän hankalaa saada sen paksujen villojen seasta pois. Pesu, kuivatus, kampaus ja senkin jälkeen vielä lattialle ropisee hiekanjyvää. Kainaloihin olen paneutunut erityisellä huolella, etteivät ne jää kosteiksi ja ala hautua; hiustenkuivaajaa apuna käyttäen, viileällä ilmalla puhaltaen, niiden kanssa on askarreltu kiitettävän paljon viime päivinä. Koira ottaa hiustenkuivaajan palkintona seisomisestaan suihkussa hievahtamatta, ja mikäs siinä, mutta kun se piehtaroi onnellisena koko sen ajan kun sitä kuivaan ja liikkuvaan maaliin on suhteellisen hankalaa osua.

Eilen pungersimme iltapissalenkille sadeasun päälle. Ohhoh! Poika on kasvanut selästään pituutta melkoisesti, koska puku on nafti (lisäksi pyrstökarvoitus on tuuhentunut viimeisten kuukausien aikana siihen malliin, että takapään aukosta pilkottavat roimasti rehottavat karvahousut ja saavat sen näyttämään kuoreen ahdetulta nakilta jolle on liimattu linnun pörheät pyrstösulat). Mutta voi miten hoikalta se näytti puvussaan kun karvat olivat ihonmyötäisesti puvun alla koko selän pituudelta! Turkki luo illuusion huomattavasti tukevammasta koirasta, mutta puku päällä se näyttää niin sutjakkaalta, että hetken jo harkitsin pienimuotoista lihotuskuuria, mutta sitten totesin sen painon olevan just eikä melkein kohdillaan.

Puvun pukeminen oli siitä mielenkiintoinen operaatio, että koira oli täysin venkoilematta koko ajan. Edellisen kerran kun sitä on puettu, karkailu, estely, jahtaaminen ja tuskanhiki olivat jokakertainen lieveilmiö. Nyt piti tarkistaa pari kertaa, että onko se pyörtynyt kauhusta kun se makasi raatona paikoillaan vaikka ähelsin sen ylisuuria etutassuja ahtaista resoreista sisään ja varoin kannuskynsiä, jotka kieltämättä ovat harmilliset kapistukset pukeutumisessa. Ainoastaan yhden kerran se käänsi päänsä ja tuijotti rukoilevasti silmiini, kuin kysyen, että mistä sitä rankaistaan puvulla. Ressukka. Mutta olimme loppupeleissä tyytyväisiä kun tulimme kotiin ja selvisimme pelkällä tassujen putsauksella, erityisesti kun lenkin aikana oli alkanut sataakin.

ps. puku päällä kävimme lähikaupassa illalla ja sinne on n. 600 metriä matkaa edestakaisin. Aikaa tähän matkaan meni, puvun takia, melkein tunti. Siitä huomasi taas selvästi miksei pukua ylipäänsä kovinkaan usein pidetä päällä. Koira kävelee kuin puujaloilla ja sillä näyttää hermo olevan joka hetki pettämäisillään sen takia, että se syvästi vihaa vaatetustaan. Täytyy varmasti investoida johonkin kietaisumalliin, koska tuon lahkeellisen version kanssa - niin käytännöllinen kuin se onkin - menee ikä ja terveys siirryttäessä pisteestä a pisteeseen b. Pitäisi varmasti ottaa kalenterilla aikaa jos vetäisimme sen kanssa pitkän päivälenkin.


maanantai 4. huhtikuuta 2011

Mäyläkoila lenkkeilee

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Rapasinfonia jatkuu; ulos, pesulle, ulos pesulle, ulos pesulle. Viikonloppuni rytmitys koostui kuralenkeistä, pesuhuonevisiiteistä ja pitkistä nokosista, joita ei enää oikein voi mittansa mukaisesti tituleerata pelkiksi nokoksiksi; ihan täysverisiä nukkumisia ne olivat. Väliin mahtui leikkituokioita, mutta lähinnä juoksin tai nukuin. Hyvä näin.

ps. ne kevyemmillä aivokapasiteeteilla varustetut urpot ja toukohousut jotka kivittävät katulamppuja sillä seurauksella että meikäkoiran lenkkipolulla on lasinsirpaleita, voitteko ystävällisesti lopettaa? Samaiset urpot ja toukohousut voisivat myös jättää särkemättä kaljapulloja maahan. Varokaa! Minulla on vihainen ihminen mukanani! Hänen haukkunsa ei tee haavaa, mutta kuuluu kyllä kauas ja pitkään!

 
Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Aamulenkillä pieni ihminen käveli äitinsä perässä koiran ohi ja henkäisi niin kuuluvasti, että käännyin hymyillen katsomaan. Kuraisia pieniä kasvoja koristi häikäisevä hymy ja pieni ihminen huudahti ihastuneesti: "Mäyläkoila! Kato äiti, iiiiiihana mäyläkoila! MÄYLÄKOILA!!"

Mäyläkoila itse käveli, lähes yhtä ihastuneena, tienpenkan kurassa ja ravassa karvakaulustaan myöten. Maanantaiaamun pienet ilot löytyvät ohikiitävistä hetkistä. Tälläkin kertaa.





lauantai 2. huhtikuuta 2011

Säikähdys


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Iltaisin vahdin kotiani enemmän kuin tosissani, enkä ymmärrä miksi ihmiseni kieltävät minua haukkumasta kun ilmoitan epämääräisistä äänistä jotka kuulen. Eivätkö he ymmärrä että tehtäväni on suojella perhettä ulkopuoliselta uhalta? Että vahtiessani olen töissä? Joskus on todella väsyttävää, että taitojani kyseenalaistetaan tai suorastaan pyritään estämään minua käyttämästä niitä.

Eilen illalla annoin ääninäytteen joka hakee vertaistaan omassa repertuaarissani; se oli sekoitus vahtihaukkua, häipykää-tunkeilijat-metakkaa ja murinaa. Saattaa olla että naapuritkin kuulivat sen. Ihan seuraavassa talossakin asti.

 
Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Tässä eräänä iltana makailin sängyssä koira kainalossani ja katselin digiboxilta tallennuksia. Talo oli hiljainen, kello siinä puoli kymmenen paikkeilla, olin sammuttanut valot ala- ja yläkerrasta, mies oli joutunut lähtemään takaisin töihin, poika oli elokuvissa ja vasta lähdössä kotiinpäin. Katselin televisiosta jotakin turhanaikaista ohjelmaa ja mietin itsekseni, että näitä ohjelman katsomiseen kulutettuja minuutteja ei millään saa takaisin, mutta että ne olisi voinut hyödyntää huomattavasti järkevämminkin. Koira tuhisi ja juoksi unissaan, seurailin huvittuneena miten se myös kovasti haisteli jotakin, kun kuulin kolinaa etuovelta ja pienensin television ääntä. Ulko-ovi avattiin ja sen jälkeen tuulikaapin ovi, koira säntäsi pystyyn ja päästi ilmoilleen haukun jolla pirukin olisi pysäytetty niille sijoilleen.

Huhuilin alakertaan ja totesin tyynnyttävästi koiralle jonkun miehistön jäsenistä saapuneen, mutta koira ei lopettanut haukkumistaan. Ovelta kuului matalaäänistä mutinaa ja sitten ovi kolahti uudestaan kiinni. Jäimme katselemaan toisiamme, minä ja koira ja ajattelin, että se, joka oli ovella käynyt oli jostain syystä mennyt saman tien takaisin. Jatkoin television katselemista, mutta minua vaivasi hieman ettei tulija ollut vastannut mitään. Kuka tahansa meistä kolmesta tuleekin ovesta, hän ilmoittaa heti tulostaan, vähintään sen takia, että koira lopettaisi haukkumisensa, erityisesti jos se on yläkerrassa nukkumassa eikä pääse sieltä ryntäämään ovelle katsomaan kuka sieltä on tulossa.

Otin koiran mukaani ja tulin alakertaan. Eikä alakerrassa tai etupihalla ollut ketään. Se oli vähintäänkin outoa, sillä olin kuvitellut löytäväni eteisestä jotain merkkiä siitä, että jompikumpi talon miehistä oli tullut. En ollut kuullut omiani, koira oli kuullut saman kuin minäkin, paitsi että sen reaktio ääniin oli ollut epätavallisen voimakas. Puolen tunnin kuluttua mieheni tuli kotiin ja heti hänen jälkeensä poikani. Kumpikaan heistä ei ollut käynyt ovella aikaisemmin, toinen oli istunut autossa matkalla kotiin ja toinen oli ollut työpaikallaan.

Kuka siis avasi oven ja kävi tuulikaapissa? Eikä ääni tullut naapurista, sen erottaa kyllä avataanko oma ulko-ovi vai jompikumpi seinänaapureiden ovista. Tälle on varmasti olemassa jokin looginen selitys, mutta juuri nyt en keksi mikä se olisi. Toivon, että se looginen selitys olisi kunnon vanhanaikainen kummittelu, eikä se toinen vaihtoehto, jossa joku tuntematon tunkeutuja on käynyt eteisessä. Vähemmästäkin on veri hyytynyt suonissa.