Mäyräkoirat keräävät voimia

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Aslanin frisyyri ei pysy kuosissaan, jos sen kuontalo kastuu. Nyt on kastunut ja villit kiharat ovat pyörähtäneet sen korvakarvoihin. Ne täytyisi saada asettumaan tai muut luulevat, että se viettää yönsä paplarit päässä. Asiaa ei tietenkään yhtään auta se, että ihminen (nais-) muovaa niistä jatkuvasti sarvia sille. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Äijät hempeilevät.

Syyllisen motiivit

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Kirjat eivät kiinnosta minua. Jos näen Aslanin kajoavan niihin, haukun kuuluvasti ja raikuvasti ilmoittaakseni, että se on tekemässä jotakin, mikä ei ole sallittua. Tämä ei ole estänyt sitä, mutta hälytykseni on tuonut ihmiset paikalle. Paitsi silloin kun he eivät ole olleet kotona, ja tuho on todennettu vasta kotiintulon jälkeen.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Muutama kirja on kokenut taloudessa karun kohtalon. Kritiikki on kohdistunut olohuoneen ison tilanjakajan alahyllyihin, joista suivaantunut lukija on omatoimisesti poistanut epäkelvoksi havaitsemiaan opuksia. Peittääkseen salakavalasti inhonsa näitä tiettyjä kirjailijoita kohtaan, tämä kriitikko on poistanut kokonaan teoksista kannet ja ensimmäiset sivut. 

Näitä iskuja vastaan on yritetty suojautua nostamalla alahyllyjen kirjametrit turvaan kaappien päälle, mutta aika ajoin epäjärjestykseen tympääntyneenä kirjoja on palautettu niiden omille paikoilleen. Valitettavasti on jouduttu toteamaan, että kriitikko on palannut toimeensa ja havaitsemiensa lukukelvottomien teosten määrä on ollut vakio. 

On kestänyt selvittää mistä johtuu tämä äärettömän nurjamielinen suhtautuminen juuri kirjoihin; muut asiat ja tavarat saavat olla kajoamatta, mutta kirjoihin kohdistettu syvä viha ei ole muuttanut kolmessakaan vuodessa muotoaan, vaikka kriitikon kasvaminen lähes aikuiseksi on kuviteltu muuttavan suhtautumista ja tilannetta. 

Pitkällisen salapoliisityön tuloksena on viimein selvinnyt, että syy kirjojen tuhoamiseen ei niinkään ole niiden sisällön puutteissa tai esimerkiksi kansikuvan graaffisessa epäonnistumisessa, vaan syy on hyvinkin banaali: kirjojen maantieteellinen sijainti olohuoneessa. Kirjoja syvästi vihaavan päivittäinen reitti kulkee nimittäin tilanjakajan alahyllyjen läpi olohuoneen toiselta puolelta toiselle. Se nousee pediltään, astelee hyllyn läpi katsomaan takaovesta, näkyykö pihalla siivekästä einestä liikahtelemassa viattomasti nurmella. Sitten se astelee takaisin pedilleen, samaisen tilanjakajan alahyllyn kautta, kas hylly kun jakaa sen valtakunnan kahteen osaan ja puolittaa isoa olohuonetta. Se ei voi kiertää paria metriä tilanjakajan sivusta, vaan sen täytyy nimenomaan kulkea siitä läpi - näin ilmeisesti määrää se samainen biologia, joka saa linnut muuttamaan etelään talven alkaessa. 

ps. Asia oli äärimmäisen helppo todentaa, kun kirjoja oltiin asettelemassa takaisin hyllyilleen. Tilanjakajan toiselta puolelta alkoi kuulua itkua ja kriitikko töni opuksia summittaisesti tassuillaan ja kuonollaan pois tieltään. Sen reitti oli tukittu. 

Tilanne on edelleen ratkaisematta.

Syyllinen ei tunne häpeää.

Mejä-treenausta sateessa

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Tämä kuva ei ole eiliseltä, sillä eilen satoi vettä ja elohopea painui vaatimattomasti 20 astetta alemmas kuin viime päivinä. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Eilen käytiin kaksi jälkeä, kummallekin mäyrälle omansa, muutamine ojanylityksineen ja rämeikköineen. Aina kun pitäisi tehdä helppo jälki, jossa treenataan kulmia, on lopputulos suht' haastava ja vetinen. Yhtään kertaa en kuivaan maastoon ole jälkeä vetänyt, siis sellaiseen helppoon ja kevytkulkuiseen kangasmaastoon, joka olisi jäljenvetäjän unelma. 

Etukäteen vähän mietin, että noinkohan Alphonse - syvästi vesivastainen - loikkii gasellimaisesti ojien yli ja sitten tajusin, että loikkaus ei ole edes mahdollinen; jalkojen pituus ei riitä, sinnehän se tulee molskahtamaan ja tyssääkö homma sitten siihen. Ei tyssännyt, ei alkuunsakaan, eikä sinne päinkään. Alphonse, joka ei tassujaan vapaaehtoisesti kastele, ei miettinyt sen kummemmin ja vaikka varmasti hypätessään tiesi, ettei kantama riitä, hyppäsi silti joka kerta. Ja putosi veteen. Rämpi tyynesti toiselle puolelle tai nostin sen valjaista, kun nousu ojasta oli liian hankalaa pienelle koiralle. Noinkin kovasti vettä inhoavan koiran täytyy todella haluta seurata jälkeä hypätäkseen jääkylmään veteen, päästäkseen toiselle puolelle jatkamaan jäljestystä. Se sai kovasti kehuja ja häntä heiluen jatkoi työskentelyään. 

Alphonse kuten Aslan, tekee koko ajan jäljellä töitä, ei haahuile ja vaikka tulikin yksi hukka, ei hetkeksikään lopettanut jäljen etsimistä aktiivisesti. Huvittavin juttu oli sen tyyli makauksen merkkaamiseen etäisyyden päästä; se nimittäin painui matalaksi sammalta vasten ja väijyi makuuta. Sitten se hiipi lähemmäksi ja merkkasi makuun seisomalla sen päällä. 

Aslanilla oli taas vauhtia melkein liiankin kanssa. Täytyy pitää silmällä, ettei juokse makuiden läpi ja sitä pitää muutenkin vähän jarrutella jälkinarusta. Sillekin tuli yksi hukka, suurinpiirtein samoilla leveyksillä kuin Alphonsellakin - olisiko joku elukka juossut alueen poikki, en tiedä. Aslan palasi myös "Etsi jälki"-komennolla takaisin jäljelle, eikä olisi varmasti luovuttanut työskentelyään, koska sinnikkäästi rengasti aluetta ja etsi verijälkeä, jonka oli hetkellisesti hukannut. Aslanin kanssa täytyy kulmia treenata vielä vähän kesän aikana, olisi alusta pitäen täytynyt kiinnittää niihin vieläkin enemmän huomiota, että merkkaisi ne kunnolla. Onneksi tärkein asia on luonnostaan valmiina: into jäljelle, sitä kun ei voi opettaa, eikä treenata. Sitä joko on tai sitä ei ole. 

Tekevät hyvää työtä, kumpikin. Erityistä iloa aiheuttaa se, miten työskentelevät herkeämättä ja itsenäisesti ja kuinka suuresti nauttivat touhusta. 

Jäljet olivat tällä kertaa n. 13 tuntia vanhat ja niiden päälle oli satanut tuntikausia vettä yöllä ja joitakin tunteja aamulla. Maasto oli pehmeää ja riistarikasta sekametsää, jossa oli paksu varpukasvillisuus. Kummallakin oli muutama ojan ylitys, josta ei päässyt kastumatta. Mäyrät nukkuivatkin illalla kotona väsähtäneinä, kun olivat käyneet ensin suihkussa ja saaneet kuivauksen hiustenkuivaajalla. Suolta haisevat koirat (Aslan kun kävi ihan sukelluksissa ojan ollessa sen verran syvän) eivät ole se ihan parhain juttu mutaisine tassuineen ja häntä täynnä korsia. 

Tuulikaapin matto ei ole riittävän pehmeä, tietenkään. Aslan vie sinne siis oman tyynynsä kunnolliseksi alustaksi pään alle.

Kenttälounaalla

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Eilinen aamu alkoi taas Aslanin perinteisellä aamu-uinnilla. Olen jo pitkään epäillyt sen aivojen keveyttä - kuka ihme haluaa mennä vapaaehtoisesti kastelemaan itsensä aamuvarhaisella?? (Tänään sataa vettä ja lämpötila on pudonnut alas. Ei tarvi Aslanin astella veteen, riittää kun astuu ovesta ulos.)

Meillä oli vähän kenttälounasta takapihalla. Pannahinen, kun emme voi olla siellä vapaina, mutta pannatta aidattomassa tilassa, lähellä ympäröivien metsien riistarikkauksia, on ihmisen mielestä sama kuin päästäisi ketut kanatarhaan. 

Menyy piti sisällään broilerin siipeä ja samaisen siivekkään kaulaa. Ruokaa ei koskaan ole riittävästi ja se on aina liian nopeasti syöty. Tämä on valitettavaa.

Vesi pitää ruuan jälkeen aina juoda yhdessä. Tämä on tärkeä rituaali, yhtä tärkeä kuin sekin, että ruokailun jälkeen asetun kyljelleni ja Aslan putsaa naamani. Jos näin ei heti tapahdu, luon siihen vimmaisen katseeni ja se tulee heti palvelemaan minua. 

Miten niin ei ole jälkiruokaa? Hae banaani keittiöstä.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Illalla kävin Kairan emännän kanssa vetämässä kolmet jäljet metsään.

Makuuta veretetään.

Viikonloppua ja treeniä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen paikalla, vaan en tavattavissa. Kuvaaminen. Loppuu. Nyt.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoirat ovat polttaneet energiaansa tälläkin viikolla taas niin raivokkaasti, että aamuruokakuppiin kolahti extra-annokset ruokaa. Aslanin joka-aamuinen käynti järvessä ei tehnyt vieläkään Alphonseen vaikutusta, mutta ylimääräinen eines sen sijaan teki. 

Kaupasta on haettu lisää naudanverta sulamaan; tänään mennään taas metsään eksymään verettämään jälkiä. Olisi suotavaa, ettemme käärmeiden kanssa näkisi toisiamme tälläkään kertaa. Viimeksi viaton sammakko sai minut huutamaan ääneen, kun olin varma, että suomuniska väijyi sammalikossa.

Vesieläin

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen uunivahtina. Sillä ei ole mitään merkitystä, että onko uuni päällä vai ei. Varmuuden vuoksi kannattaa olla asemissa.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Ei voi vielä hyvällä, eikä millään muullakaan, tahdolla sanoa, että aamuisin olisi järkyttävä helle. Lämmin, kyllä, mutta tuulista, kuten täällä yleensä muutenkin. Ei siis voida olettaa, että aamulenkin pituutta olisi tarpeellista typistää, kun yön aikana kerätyt energiavarastot ovat mäyrillä täyttyneet ja alkuasukkaissa on selvää levottomuutta havaittavissa, jonka purkamiseen pikkupissapyrähdys ei riitä. Mennään siis pitkän kaavan mukaan. 

Alphonse ja minä emme juo mitään. Olemme säänkestäviä, seitsemän kilometriä ei tunnu janona. Lämmintä on juuri ja juuri 20 astetta. 

Aslan juo kolme kertaa ja käy kerran uimassa. Se kävisi useamminkin, mutta valitettavasti parin metrin välein ei ole tarjolla järveä. Se juo järvivettäkin, pitkiä siemauksia, kastelee päänsä kokonaan, sukeltelee ja vain nauttii vedestä seisomalla etujalat pohjassa ja takajalat huojumassa aaltojen liikeen mukaan kuin kaislat. Alphonse katselee kauhuissaan kauempaa rannalta - niin kaukaa, etteivät sen varpaat vaan kastu kosteassa hiekassa. 

Kotona Alphonse tyhjentää vesikupin, Aslan toisen. Mitä sanoisivat näyttelytuomarit, jos tarjoilisin niille nähtäväksi Aslania kevyessä ja ilmavassa kesätukassaan tänä kesänä: kaljuna? Siihen on kohta mentävä, jos mielii liikkua mäyrä mukanaan ovesta ulos, kun todelliset lämpimät ilmat alkavat...

Alphonse ei arvosta läträämistä vedessä. Eikä arvosta Aslania, joka siellä läträä.

Pieni vesinokkaeläin on onnellinen. Siinä on tarpeeksi syytä kaartaa järven kautta, kun näkee miten se naama hymyssä katsoo silmiini monta kertaa päästyään kylmään veteen. 

edit. Onko muilla ongelmia bloggerin kanssa - ja hämmästyykö kukaan, että minulla on? Näkyy, nimittäin, että olisi kommentteja odottamassa tarkistusta, mutta mitään ei kuitenkaan löydy. Kummitteleeko täällä? Näenkö omiani? 

Seisontaposeerauksia

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ihminen, koirapuistoriesa, pisti meidät harjoittelemaan seisomista viimeksi kun puistoilimme. Ihan kuin koirapuistot olisivat ensinnäkin sitä varten. Ihan kuin meitä olisi kiinnostanut tämänkaltainen toimi. 

Kerronko, mitä varten puistot ovat? Ne ovat olemassa sen takia, että mäyräkoira voi käydä pitämässä jöötä, kuria ja järjestystä siellä yllä. Ei tämä yhteiskunta sillä tavalla pyöri, että jokainen koira vain holtittomasti juoksee puistossa vailla minkäänlaista järjestystä ja päämäärää.

Näytänkö siltä, että olen äärettömän kiinnostunut poseeraamaan? Näytänkö siltä, että olen näyttelyseisonnassa?

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Aslanin ns. vapaa seisonta. Sen turkki on pöyhkööntynyt (tiedän, se ei ole oikea sana, paitsi nyt on) ja kasvanut vuoden aikana, saaden sen näyttämään tosi raskaalta, erityisesti kun se paininut maassa Alphonsen kanssa ja pörröttynyt muutenkin. Sen painoa on saatu nostettua n. 2kg kuluneiden kuukausien aikana, mikä tietenkin on tosi paljon noin pienikokoisella rodulla, ja hetken jo mietinkin, että onko sille tullut massaa nyt liikaa...Kunnes käytin sitä uimassa:

...ja huomasin, että koko koira oli vain napakka kimppu lihaksia, eikä yhtään mitään ylimääräistä. Pitkäkarvaisten turkki hämää todella paljon arvioitaessa koiran kokonaisvaikutelmaa ja vasta perusteellinen kastelu paljastaa sen, missä mennään. 

Ei, Aslania ei laiteta dieetille. 

Alphonsen näyttelyseisonta (takajalat tosin liian harallaan). Alphonse ottaa oikean seisonnan yleensä itse, ilman sen suurempia asetteluja ja sillä on myös pitkäjänteisyyttä pysyä asennossaan paremmin kuin Aslanilla, jolla ei nyt ole pitkäjänteisyyttä muutenkaan juuri ollenkaan. Alphonse on vielä hoikemmassa kunnossa kuin Aslan, eikä sen kroppa ole enää muovautunut viimeisen vuoden aikana niin paljoa kuin Aslanin, tiukentunut ehkä entisestään - kun taas Aslanille on vihdoinkin kasvanut rintakehä, se on vaihtanut pentukarvansa ja sen takapotku liikkeessä on muuttunut pontevammaksi. Ilmeisesti se on oppinut juoksemaan toisella tavalla ja käyttää lihaksiaan tehokkaammin hyväkseen; ovathan sen valtavat bulldogreisilihaksetkin kasvaneet. 

Mejä-treenit ovat taas alkaneet

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Tämä ei ole köyhänmiehen kanervaalikoriste, vaan selkeä vinkki siitä, että lähdetään metsään treenaamaan, koska ihminen virittää metsänauhoja pyykkipoikiin. (Naapurit varmasti haluaisivat tietää, miksi autoon liikutaan tällainen kaulassa...)

Ja jos asiasta onkin ollut jotakin epäselvyyttä, niin viimeistään siinä vaiheessa kun veripurkki otetaan pakastimesta sulamaan, ollaan jännän äärellä ja lähellä asian ydintä.

Tässä olemme selvittäneet  jälkemme ja odottelemme Kairaa takaisin omalta treeniltään. 

Aslan oli ihan kierroksilla kun ei päässyt selvittämään toisten jälkiä. Se protestoi vinkumalla ja yrittämällä ihmisen syliin nuolemaan naamaa, että lupa heltiäisi. Itsehän olin arvokkaammin. Tietenkin.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Lumi oli vasta vaivoin sulanut kun ryntäsimme Mejä-treeneihin metsän siimekseen. Piti tekemämme muutama herättelyjälki Alphonselle, Aslanille ja Kairalle (poikien sukulaistytölle) talven jälkeen. Alphonsen ja Kairan jäljistä sellaiset tulivatkin, niillä oli pituutta n. 400 ja n. 600 metriä. Aslanilla ei. Sen jälki oli huomattavasti hankalammassa maastossa pienikokoiselle koiralle, pituutta oli yli kilometri ja maastoteknisistä syistä johtuen (ei, sillä ei ollut taaskaan mitään tekemistä asian kanssa, että ilman maastokarttaa ja kompassia mentiin sokkona vetämään jälkeä) jäljelle tuli alkumakaus, kaksi makuuta kulmiin, yksi mutka ja kaato. Virallisestihan jäljellä pitää olla alkumakaus, kaksi 90:n asteen kulmaa ja loppukaato. Ei mutkia, ei ylimääräisiä kiemuroita ja lenkkejä. Aslanilla oli vähän kaikkea ja mutka harhauttikin sen jäljeltä, ja olisi kokeissa tuomittu hukaksi, koska jouduin osoittamaan sen takaisin jäljelleen. 

Sen harhautti myös hetkellisesti eines, jonka se nappasi suuhunsa sammalmättäältä. Tällä välipalalla oli häntä ja se oli pieni. Aslan palasi vielä viime metreillä U-käännöksen kautta hakemaan loput eväästä, jonka oli osittain jättänyt jälkeensä kiireessään. Ilmeisesti näki jäljen lopun häämöttävän edessään (harmillisesti loppusuoraa oli enää parikymmentä metriä jäljellä) ja tiesi, että sen jälkeen lähdetään jäljeltä pois - tuli siis kiire yrittää hotkia jyrsijänloppu suuhunsa. 

Mutta, nämä pienetkin harha-askeleet huomioon ottaen, Aslan jäljesti taas hyvin. Veti tarkasti suoraan jäljen päältä ja työmotivaatio oli kohdillaan. Into ei lopahtanut eikä lerpahtanut hetkeksikään, vaikka riistarikkaassa maastossa taas oltiin. Se pitää itsenäisestä työskentelystä, eikä tarvi tukea.

Alphonsen jälkeä en itse ohjannut, mutta se oli kuuleman mukaan tykännyt hommastaan siihen malliin, että oli heilutellut häntäänsä iloisena. Alphonse on paljon huolellisempi jäljestäjä, maltillisempi, haluaa ratkoa tarkasti ongelmat, mutta samalla tarvitsee vähän enemmän tukea ja treenausta, kun välillä pysähtelee kuuntelemaan metsän ääniä. Selvästi kuitenkin nauttii suuresti jäljestämisestä, mutta kyllä noista kahdesta enemmän paloa ja intoa puuhaan - kuten myös puhdasta riistaviettiä - on Aslanilla. Kunhan vain malttaisi hieman pudottaa vauhtia. 

Alphonse oli täydellisen tyrmistynyt ettei päässyt Kairan mukaan. Se ei voi käsittää, mikseivät kaikki voi yhdessä jäljestää jokaista jälkeä ja samalla myös käydä katsomassa onko hirvi kotona.

Olen ilmoittanut Aslanin pariin Mejä-kokeeseen tänä kesänä. Yhteen on tullut jo vastaus, että mahdumme mukaan, ja täytyy toivoa, että pääsemme muuallekin osallistumaan, kokeissa kun on koiramäärärajoituksensa.

Nuo rakkaat opportunistit

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Meillä on uudet hammasharjat. Aslanin on tuo oranssi. Se on selvästi tyttöjen väri. Minä valitsin vihreän. Hampaat harjataan joka päivä, aivan liian perusteellisesti. Hammastahnaa ei saa syödä, eikä harjaa purra. Naisihminen on meinannut ainakin kaksi kertaa harjata epähuomiossa omat hampaansa minun harjallani. Jonakin päivänä näen tämän tapahtuvan. Silloin nauran. Kaikilla puhtailla raateluhampaillani.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että mäyräkoirilla on sisäänrakennettu opportunisti-geeni. Niiden kanssa saa välillä olla tarkkana, ettei leppoisa yhteiselo tarkoita sitä, että ihmistä vedetään kuin sitä proverbiaalista pässiä narussa. Näinkin on nimittäin käynyt, koska yleisesti ottaen on helpompi vastata vikinään, kitinään ja vinkunaan antamalla periksi, kuin käyttämällä 'ohita ja ole huomioimatta'-systeemiä, jolla saavutettu tulos antaa odottaa toteutumistaan pidempään. Nopea nappaus syliin ja kas, mäyrä vaikeneen välittömästi. Sen sijaan 'ohita ja ole ärsyyntymättä'-menetelmän kanssa joudut kuuntelemaan protestointia pitkään ja hartaasti. Luonnollisesti se olisi se paras tapa hoitaa tilanne, mutta käsissäsi on tekemättömiä hommia, päätä särkee, eikä käsivarren  - juuri siitä kitisevästä mäyrästä aiheutunutta - rasituvammaa yhtään vähempää, on vain helpompi antaa periksi ja ottaa se koira (ja koiralla tarkoitan nimenomaan Aslania) syliin, johon se haluaa nukkumaan kaulaa vasten, mahdollisimman hankalassa asennossa. Älkää ymmärtäkö väärin, nämä yhteiset halailuhetket ovat sitä parhautta koiraihmisen elämässä, mutta jotenkin minusta tuntuu, että minua käytetään vähän hyväksi tässä asiassa. 

Mistä se koira tietää aina sen ajankohdan kun ei millään ehtisi? Haistaako se ilmasta stressihormonin ja iskee kun ihminen on heikoimmillaan. Kiitokseksi ja palkaksi se saa sitten pusuja. 

Näen jo itsekin missä ongelma on. 

Mäyräkoirilla on vakavaa asiaa. Huomatkaa Pastori Aslanin (oikealla) harmaa liperi rintamuksessa.

ps. Äijät ovat nyt Instagrammissakin. 

Paikalla

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ei ollut sitten mäyräkoiran idea pitää näin pitkä postaustauko.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Yritän kerätä jonkinlaisia sympatiapisteitä esittelemällä Aslania joogaamassa avonaisessa matkalaukussa (johon se ei saisi mennä) ja toivon, että unohtaisitte meidän taukoilleen omin lupinemme kuukausia. 

Tosiasiassa tästä piti tulla iloinen paluu blogilauman pariin, mutta ilo tyrehtyi uutiseen koirakaverimme Ollin kuolemasta. 

Rauhallisia unia, Olli. Hyvää matkaa sinne, missä kipu ei enää tunnu ja aurinko lämmittää aina.