Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:
Aslan oli taas harrastamassa. Minä hermostuin. Otimme yhteen, jouduimme jäähylle, koska leukojen louskuttaminen ei loppunut säällisen ajan sisällä. Murina ei helpottanut asiaa.
Nyt olemme taas hyviä ystäviä, emmekä kanna kaunaa. Ihmiset alkavat jo tottua siihen, että pelipaikat neuvotellaan uudestaan, jos toinen on päässyt osallistumaan johonkin mukavaan puuhaan. Itse tosin pääsin syntymäpäiville ja sain kakkua, mutta Aslan haisi turpeelta ja suopursuilta tullessaan kotiin, lisäksi se oli aivan mutainen ja täynnä kuusenhavuja. Arvasin, että sillä oli saattanut olla vielä hauskempaa kuin minulla. Katkeroiduin ja nappasin sitä naamasta kiinni, mutta yön nukuimme jo toistemme kainaloissa.
Ihminen tiirailee aina, että ovatko laikut kadonneet vuosien myötä turkistani. Eivät ole.
Otteita ihmisen päiväkirjasta:
Tiedättekö tunteen, kun asiat eivät mene kaavailujen mukaan ja joskus eivät edes etäisesti siihen suuntaan, mikä oli alunperiin toiveissa. Tämä oli sellainen kerta. Kävimme, nimittäin, viikonloppuna ryssimässä Mejä-kokeen. Uumoilin jo heikompaa suoritusta, kun näin, että arvonnassa saimme viimeisen koejäljen ja ilma alkoi lämmetä lämpenemistään. Olin varma, että Aslanille tulisi liian kuuma ja koe saattaisi mennä pieleen. Valitettavasti näin myös kävi. Juuri ennen koetta päästin Aslanin uimaan ojaan ja se nyt varmasti auttoi sen verran, että kaadolle asti päästiin, eikä sentään tarvinnut keskeyttää koetta.
Harmitti, kun tiedän mihin tuo koira pystyy ja sitten koko homma lässähti ensimmäiselle makaukselle, jonka pisteli huolellisesti poskeensa ja rupesi kaivamaan itselleen syvää kuoppaa, johon mennä viilentymään ja aurinkoa pakoon. Se kaivoi vielä enemmän seuraavalla makauksella ja otti paluujälkihukan. Edelliskerralla kokeissa ongelmia oli aiheuttanut se, ettei Aslan ollut merkannut ensimmäistä makausta; tyypillisen mäyräkoiramaiseen tapaan se nyt toimi sitten täysin päinvastoin, jonkin sisäisen logiikkansa mukaisesti. Olisipa vaan kiva tietää, että mihin tämä taipumus nyt tästä kehittyy, vai kehittyykö mihinkään.
Kuten olen monesti todennut, aurinko on Aslanin kryptoniitti; se ei kestä lämpöä, vaan homma alkaa luiskahtaa heti käsistä, kun elohopea kohoaa, tämä on nähty lenkeillä, tämä on nähty näyttelyissä, joissa kuumina päivinä esiintyy veltohko koira. Tälle ongelmalle ei ole yhtään mitään tehtävissä, eikä voi muuta kuin toivoa, että seuraavissa kokeissa on kylmää ja märkää, eli tarjolla olisi Aslanin lempisäätä.
Koeviikonlopun kulku oli seuraavanlainen:
Lauantaina ajoimme Kairan emännän kanssa 125 km koepaikalle vetämään kaksi jälkeä. Päästyämme perille söimme lämpimän ruuan ja tankkasimme vielä kahvia ja erinomaista omenapiirakkaa. Kartasta otimme kompassilla suuntimet jäljistä, jotka meille oli osoitettu vedettäviksi. Kumpikin suunnisti yhden ja veretti toisen jäljistä. Se, joka suunnistaa jäljen, myös opastaa sen. Opastamista terminä ei tule mieltää sen perimmäisessä merkityksessä kun puhutaan mejäilystä, vaan kyse on siitä, että opas, eli suunnistaja, lähtee seuraavana päivänä jäljelle mukaan koetilanteeseen jäljestävän koirakon ja tuomarin kanssa. Oppaan tehtävänä on seurata muiden perässä, tarkasti suoraan jäljellä pysytellen.
Jälki on piilomerkitty siten, että vain takaisinpäin katsottaessa puihin liimatut/kiinnitetyt merkit näkyvät, eikä koetta suorittava koiranohjaaja saa vilkuilla taakseen. Ainoastaan tuomari ja opas tietävät missä jälki tarkalleen ottaen kulkee. Jos koira tekee paluujälkihukan, eli lähtee takaisinpäin omia jälkiään pitkin, opas osoittaa tuomarin määräyksestä mistä puhdas verijälki alkaa ja koira palautetaan sille. Koiranohjaajan tehtävänä on puolestaan kulkea kuusi metriä pitkän jälkiliinan toisessa päässä ja luottaa koiran nenään, mennä koiran mukana sinne, minne se onkin menossa, olkoon suunta kuinka väärä tahansa. Koiranohjaaja ei saa vaikuttaa mitenkään koiran suoritukseen, eli ei saa nykiä tai ohjailla koiraa liinasta.
Vetäessämme lauantaina jälkiä tuli taas todettua, että se tasainen, upea kangasmaasto antoi odottaa edelleen itseään, kun havaitsimme olevamme suolla. Suolla ei ole kivaa. Suolla saappaat juuttuvat silmäkkeisiin. Saappaisiin menee vettä. Suusta tulee kirosanoja. Paarmat ja hyttyset vain nauravat äänekkäästi hyttysmyrkyille. Naama onkin nyt ihan täynnä paukamia, mutta siitä osaa olla liikuttavan kiitollinen, etteivät sentään hirvikärpäset olleet vielä kuoriutuneet. (Kuultuani, että metsissä oli tehty karhu- ja susihavaintoja, olin jo suhteellisen varma, että niskani takana tuijotteli joku. Joku, jolla oli terävämpiä ja isompia hampaita kuin minulla, ehkä myös ärhäkkäämpi luonto. Mutta se olikin vain sammakko. Tietääkseni sammakko ei ole vielä Suomen metsissä tappanut ihmistä. Vielä.)
Jäljet vedettyämme ajoimme takaisin kotiin; aikaa oli mennyt yllättävän kauan, koska maasto oli ollut sen verran haastava, ettei sitä hölkkäilty läpi. Edellispäivänä vietetyt miehen työpaikan kesäjuhlat painoivat hieman takaraivossa, kun kahden tunnin yöunilla olin ollut liikenteessä. Tokihan Murphyn lain mukaisesti kesän mukavin riento, eli kesäjuhlat, tälläytyivät samalle viikonlopulle kuin fyysistä suoritusta vaativa laji. Siltikään illalla ei nukuttanut riittävän ajoissa, eikä seuraava aamu ollut edellistä lempeämpi, koska herätys oli jo neljältä.
Koeaamuna ilma oli viileä ja toivoin sen sellaisena pysyvän. Joku sanoi, että sadetta oli luvattu ja minulle se olisi sopinut vallan hyvin. Mäyrät ovat tottuneet lenkkeilyyn rankkasateessa, pakkasessa, tuulessa ja tuiverruksessa, ainut missä ongelmia kohdataan Aslanin kanssa on kuumuus. Alphonsea ei edes se lannista.
Jäljellä huomasin välittömästi jo alkumakauksella tavasta, jolla Aslan alkoi edetä, että nyt ei mene hyvin. Toivoin, ettemme sentään nollatulosta saisi, vaikka kolmosellakaan emme mitään tee. Muotovalioon mäyräkoira tarvitsee joko yhden ykköstuloksen esim. juurikin Mejästä tai sitten vaihtoehtoisesti kaksi kakkostulosta. Jäkivalioon tarvitaan kaksi ykköstulosta AVO-luokan jäljeltä ja kolme ykköstulosta VOI-luokan jäljeltä. Me saimme sitten AVO-kolmosen, eikä siinä vaiheessa enää juurikaan naurattanut. Se on vähän sama kuin saa vara-SERTin näyttelyistä; onhan se kiva, mutta ei sillä mitään tee, kun valioitumiseen se ei vaan riitä. Tarvitaan kolme SERTiä, kolmelta eri tuomarilta. Ja ne käyttötulokset. Juurikin ne, jotka ryssimme.
Aslanilla oli sunnuntaina pitkä päivä, se jaksoi hienosti ja antoi kyllä itsestään ihan kaiken niissä puitteissa missä se työskenteli. Kuntohan tuolla mäyrällä ei lopu kesken, mutta kuumuus on sille liikaa. Nyt kyllä vähän pelottaa, että se ottaa tavaksi jäädä jäystämään makauksia ja kaivelemaan niille kuoppia, kun on sen kerran tehnyt. Mäyräkoiran aivoituksista ei koskaan voi olla täyttä varmuutta, että mihin suuntaan ne koiraa vievät. Lisätreeni todennäköisesti vain Aslanin kohdalla pahentaa asiaa, mutta ehkä vedän sille vielä yhden pikkujäljen tälle kesälle ja katson, että miten se suorittaa kulmat.
Miinuksen puolelle ei kokonaisuudessa tietenkään jääty; jokainen käynti on mukava, ei kai tuonne metsään lähtisi rämpimään - ja vielä maksaisi siitä - jos siitä puuhasta ei pitäisi. Sitä paitsi, tutustuu uusiin ihmisiin, Aslan saa uusia kokemuksia ja oppii aina vähän lisää mielenhallintaa, sekä pääsee ottamaan vieraisiin koiriin kontaktia ilman Alphonsea, mikä tietenkin tekee sille tosi hyvää. Valitettavasti vaan kotona Alphonse haluaa sitten ottaa kontaktia Aslaniin, hampaat edellä...
Lauantaiaamuna pakkasin mejäkamat jälkientekoa varten kassiin. Tärkein väline on luonnollisesti kompassi ja koepaikalla saatava kartta, joita ilman ei jäljelle ole asiaa. Seuraavaksi tärkein on askelmittari. Avojäljen jokainen sivu on 300 metriä pitkä ja itse mittaan sen laskemalla jokaisen askeleeni. Siihen kätevin on mekaaninen laskin (virallisesti tuo kai on golfin lyöntilaskuri), jonka kanssa ei tarvitse pelätä, että patteri loppuu kesken. Minun askelpituuteni maastossa on 122 askelta = 100 metriä, eli klikkaan askelmittaria 366 kertaa jokaisen avojäljen kaavan sivulla. Ensin tietenkin otetaan kompassilla suuntimet, että jälkikaava pysyy koossa oikeaoppisesti. Muitakin apuvälineitä voi käyttää, kuten puhelimen Sport Trackeria ja GPS:ää. Mutta jos tekniset vimpaimet pettävät, ollaan pulassa, jos mukana ei ole kompassia ja askelmittaria.
Metsää myytiin taas -30 prosentin alennuksella, eli piilomerkkeinä käytettyjä tarroja osoittamassa tuomarille ja oppaalle itselleen veretetty reitti. Jos katsoo tarkkaan, näkyy taaimmaisessakin puussa oranssi lappu keskellä runkoa. Nämä merkit siis ovat piilossa koiranohjaalta, joka koiransa kanssa lähtee jäljelle, ja nähtävissä vain taaksepäin katsottaessa; koiranohjaaja ei saa vilkuilla kokeen aikana taakseen. Tuomari ja opas sen sijaan tarkistavat missä mennään ja opas pysyy aina jäljellä, riippumatta siitä, missä jäljestävä koirakko menee. Täten jos koira tekee hukan ja pitää palauttaa jäljelle, opas osoittaa heti, mistä puhdas jälki alkaa. Opastuksen jälkeen opas palaa lopusta alkuun ja siivoaa kaikki merkit pois puista sekä peittää makaukset ja kaadon, että metsä on taas mejäilijöitten käytettävissä kuukausien päästä.
Mejästelijä itse; pieni mies, pitkä tie.
Valjaat jo päällä, vaan ei vielä jälkiliinaa.
Kaira on suorittanut oman osuutensa, nyt voi vaan hengailla ja odottaa, että Aslan pääsee jäljelle.
Alkuasukas alkaa olla levoton. Päivä kääntyy kuumaksi.
