Minulla on lenkillä kaksivaiheinen tapa edetä: joko yritän vaivihkaa jumitella puskissa ja haistella kesäistä luontoa tai sitten taivallan eteenpäin näkemättä, kuulematta, häntä rentona, maata nuuskimatta. Ihminen kutsuu tätä vaellusmoodiksi ja sillä tavoin jaksan vaikka maailman ääriin asti (tai ainakin niin kauan kunnes tulee liian nälkä). Aslan ei jaksa, koska Aslan ei osaa edetä samalla tavoin; se havainnoi liikaa ympäristöään, antaa kaikkien ärsykkeiden häiritä itseään, hyppii ja juoksee silloin kun se saa löysällä hihnalla edetä. En yhtään ihmettele että se on kuin tyhjiin puristettu rätti kun tulemme kotiin.
Tänään se nukahti lenkin jälkeen pää vesikupissa kun se oli juonut vedet loppuun. Että sikäli.
Pitelen seinää pystyssä. Jonkun täytyy sekin tehdä.
Otteita ihmisen päiväkirjasta:
Yksi hyvinvoinnin perustoista on riittävä liikunta, sekä ihmisellä että eläimellä. Tämähän nyt on varmasti kaikille selvää. Selvää, sen sijaan, ei ole mäyräkoirille, että talon ulko-ovi ei ole minkään kestikievarin tai hollituvan ovi joka aukeaa ja sulkeutuu jatkuvalla syötöllä ympäri vuorokauden ja paikan henkilökunta tekee kaikkensa palvellakseen ylettömän vaativia asiakkaitaan jotka nyt eivät vaan osaa päättää haluavatko he olla sisällä vai ulkona.
Mäyräkoirat kuvittelevat, että lenkille pääsee aina kun vinkaisee ja parkkeeraa karvaisen takapuolensa eteiseen. Sillä ei ole mitään merkitystä onko ulosmenon syynä jokin todellinen vai keksitty tarve. Se ei liity tähän mitenkään. Ja kun ne huomaavat, että ihminen on järkähtämätön, eikä tee elettäkään liikahtaakseen oven suuntaan, ne kehtaavat vielä näytellä sujuvasti loukkaantunutta. On tietenkin kohtuutonta ottaa huomioon sitä, että vasta kaksikymmentä minuuttia sitten tapahtui kotiutuminen usean kilometrin lenkiltä ja ihminen haluaa nyt kahvia ja lepoa. Ihmisen tarpeilla ei ole niin väliä, sillä Aslan on ottanut parinkymmenen minuutin pikanokoset ja havainnut, että kotona on vähän tylsää, matkalla oli sorsiakin ja juuri sen tietyn puun kohdalla jäi nostamatta jalkaa. Alphonse on yrittänyt saada innostettua Aslania leikkimään ja nyt sekin nousee takajaloilleen tuijottelemaan ikkunasta ulos ja huomaa, että ruoho todellakin on vihreämpää siellä kuin sisällä, jossa sitä ei ole ensinkään.
Mäyräkoirat ovat sinnikkäitä. Ne eivät luovuta. Ihminen on vielä sinnikkäämpi. Ja senpä takia mäyräkoirat eivät pyöritäkään maailmaa. Ihminen pyörittää. Mäyräkoirat vain luulevat pyörittävänsä sitä.
Mäyräkoirat kuvittelevat, että lenkille pääsee aina kun vinkaisee ja parkkeeraa karvaisen takapuolensa eteiseen. Sillä ei ole mitään merkitystä onko ulosmenon syynä jokin todellinen vai keksitty tarve. Se ei liity tähän mitenkään. Ja kun ne huomaavat, että ihminen on järkähtämätön, eikä tee elettäkään liikahtaakseen oven suuntaan, ne kehtaavat vielä näytellä sujuvasti loukkaantunutta. On tietenkin kohtuutonta ottaa huomioon sitä, että vasta kaksikymmentä minuuttia sitten tapahtui kotiutuminen usean kilometrin lenkiltä ja ihminen haluaa nyt kahvia ja lepoa. Ihmisen tarpeilla ei ole niin väliä, sillä Aslan on ottanut parinkymmenen minuutin pikanokoset ja havainnut, että kotona on vähän tylsää, matkalla oli sorsiakin ja juuri sen tietyn puun kohdalla jäi nostamatta jalkaa. Alphonse on yrittänyt saada innostettua Aslania leikkimään ja nyt sekin nousee takajaloilleen tuijottelemaan ikkunasta ulos ja huomaa, että ruoho todellakin on vihreämpää siellä kuin sisällä, jossa sitä ei ole ensinkään.
Mäyräkoirat ovat sinnikkäitä. Ne eivät luovuta. Ihminen on vielä sinnikkäämpi. Ja senpä takia mäyräkoirat eivät pyöritäkään maailmaa. Ihminen pyörittää. Mäyräkoirat vain luulevat pyörittävänsä sitä.
Mäyräkoiria oli juuri pussattu (lukuisia kertoja) ennen kuvanottohetkeä.
Se selittänee Aslanin lasittuneen katseen.