Mäyräkoiran modus operandi

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Erävoitto toisensa jälkeen ihmisestä on hivellyt itsetuntoani. Mutta, kuten aina kaiken hyvän kohdalla; se loppuu joskus. Niin tämäkin.

 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Koira on ovela ja viekas. Tämä ei tietenkään tullut itselleni minään yllätyksenä, mutta että se on onnnistunut uunottamaan minua viime viikot, siitäkin huolimatta, että olen ollut tietoinen sen kyvystä pieneen manipulointiin.

Viime aikoina mäyräkoirapoika on haronut suuhunsa lenkeillä ties mitä kuonaa. Siinä määrin, että olen epäillyt sen lopullisesti vinksahtaneen päästään. Syy tähän oli hyvinkin yksinkertainen ja kaava selkeni minulle samalla tavalla kuin taivas aukeaa myrskyn jälkeen: aina kun se on napannut jotakin suuhunsa, olen sanonut sille tiukasti 'jätä', tämän jälkeen se on pudottanut suustaan sen mitä ikinä onkaan napannut mukaansa ja olen käyttänyt tuttua positiivista vahvistusta todetessani 'hyvä'. Hetken kuluttua se on ottanut mukaansa jotakin muuta ja edelläkuvattu kaava on toistunut. (Näettekö mihin ollaan menossa?) Jutun juoni on kaikessa yksinkertaisuudessa lähes itkettävän selvä: se on perso kaikelle; ulkoilulle, ruualle, leikille, kiitoksille ja kehuille. Se on siis aina saanut kehut pudottaessaan suustaan ei-toivotun artikkelin. Mitä enemmän se on onkinut maasta roskaa mukaansa, sitä useammin se on saanut kiitoksia jättäessään ne. Kaava on syntynyt, noidankehä on valmis. 

Kun lopetin jättämisestä kehumisen, roinan mukaan nappaaminen loppui kuin seinään. Voi pyhä yksinkertaisuus = minä.

Päivän pähkinä: roikkuuko kuvassa rappusilla: a) pitkäkorvainen rusakko, b) pehmolelu vai c) utelias mäyräkoira?

Humppatukkaa ei nyt huvita

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

 

Päivän pakollinen poseeraus, jossa esittelen teille miten puruluulla voi hankkia katu-uskottavuutta pitämällä sitä rennosti suupielessään, aivan kuin polttaisit cohibaa tai jotakin muuta paksua sikaria. Erityisen lisäuskottavuuden saamiseksi kannattaa tepastella rehvakkaana sikaripuruluu suupielestä roikkuen. Muista erityisesti pitää päätäsi koholla, samoin häntääsi, rintaa kannattaa työntää eteenpäin ja nostella jalkoja korkealle.

 

Nimeni on Sakari. Sikari-Sakari.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Humppatukkaa ei ole huvittanut kuunnella viime aikoina minkäänlaisia käskyjä juuri ollenkaan. Siis kyseessä ei ole edes se, etteikö se olisi totellut, vaan että se ei ole yksinkertaisesti kuunnellut. Kyseinen asia on helppo todentaa kutsumalla sitä nimellä: kestää muutaman kutsuntakerran, ennen kuin se hätkähtää ja kääntyy katsomaan 'täh, sanoitko jotain, puhuitko?'-ilmeellä. En tiedä mitä se päiväuneksii, mutta ainakaan se ei ole kokonaan valveilla vaan jossakin omissa haaveissaan.

Eilen kävin läpi sen kanssa koko komentorepertuaarin eikä se nikotellut missään kohtaa, vaan suoritti kaikki vaadittavat käskyt välittömästi ja niskuroimatta. Kyllä ne siellä muistissa näköjään ovat, sillä vaan tuntuu pyörivän muut asiat päällimmäisenä mielessä eikä se halua palautella mieleensä mitään niin triviaalia kun jotkin turhanaikaiset temput.

Ulkona ohitukset menevät samaan malliin kuin aina aikaisemminkin; surkea itku livahtaa ilmoille jos ei pääse tervehtimään vastaantulevia koiria, mutta rähjääville se ei vastaa haukkumalla, vaan kävelee häntä pystyssä ohi. Poikkeuksena tietenkin isot, aggressiiviset urokset, jotka ovat omissa aitauksissaan pihoissaan. Näiden kohdalla se tuhahtelee kiukkuisesti ja pörhistelee uhmakkaasti, ja siinä vaiheessa kun se saa ne haukkumaan leukaperät louskuen, se kävelee tyynesti tiehensä. Muutaman kerran olen hieman kauhuissani katsonut, että kohta sieltä vielä tulee joku molossikoira karmit kaulassa sen perään. Tällainen lälläslieru-henkinen kansankiihotus ei voi olla terveellistä kenellekään.

 

Talk to the hand, cos the head ain't listening.

Pentukuumetta ja ilmalentoja

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Voin kertoa teille, ja kerronkin, että sohva ja koira-yhtälö ei ole maailman antistaattisin kombinaatio. Eilen piehtaroin sohvalla tositarkoituksella; hinkkasin ja kiehnäsin siellä antaumuksellisesti niin kauan että karvat hanurissani ja hännässäni sojottivat suoraan ylöspäin. Tämä ärsytti minua sanoinkuvaamattomasti, koska olin niin sähköistetty, että minulla olisi voinut valaista pienen kaupungin. Purkaakseni kiukkuani hinkutin itseäni sohvaan vielä voimakkaammin ja tulin niin vihaiseksi, että kiipesin sohvan selkänojalle ja hyppäsin sieltä suoraan naisihmiseni syliin, kun hän käveli ohitseni. Hänen refleksinsä ovat kehittyneet viime kuukausien aikana kiitettävästi, sillä en varoittanut mitenkään aikovani hypätä. Hän huomasi sivusilmällä liikkeeni ja ojensi kätensä. Myöhemmin hän kuvaili perheen miehistölle, että olin 'leiskauttanut yhtäkkiä ilmaan kaikki raajat levällään, korvat ilmavirrassa lepattaen'. Onni onnettomuudessa, että hän sai minut napattua kiinni.

Saattaa olla, että olen puoleksi liito-orava, ainakaan mainittavaa pelkoreaktiota minulla ei ole koskaan ollut korkeiden paikkojen suhteen. Naisihmistäni, nimittäin, hirvittää sekin kun keikun rappusilla ja kurottelen kaiteiden välistä, työntelen yläkerrasta lelujani ja puruluitani alas, vain nähdäkseni miten ne putoavat. 

Alfie 4kk. Elävä pullonkuljetusteline.

 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Kotinurkkamme tuntuu välillä kyläyhteisöltä kaupungin laidalla. Kaikki tuntevat toisensa, jos eivät etunimipohjalta niin naamatuttuja vähintään olemme keskenämme. Kulmakunnan koirat tiedetään nimeltään paremmin kuin omistajansa, monia tavataan päivittäin ja suurin osa niistä on yhtä iloisia veijareita kuin Alfiekin, joten leikkituokiot tienposkessa ovat tuttua huttua. Huvittavaa on se, kun koirakkojen ihmisosapuoliin törmää esim. kaupassa, eikä tunnista heitä ilman koiraansa. Tätä on tapahtunut puolin ja toisin.

Toisia koiria tavatessani mietin aina välillä miten mukavaa se olisi, jos Alfiella asuisi kotona pysyvämpää laatua oleva kaveri, eikä ulkona tarvitsisi itkeä tuttujen koirien perään, kun nämä jatkavat matkaansa eteenpäin leikkihetken jälkeen.

Olemme (voitte ihan vapaasti kääntää kaikki monikot yksiköiksi: olemme -> olen) ajatelleet, että siinä vaiheessa kun Alfie on n. kaksi- tai kolme -vuotias olisi hyvä aika ottaa perheeseen lisävahvistus; sillä periaatteella, että on huomattavasti helpompaa sisäänajaa uusi perheenjäsen kun toisella on (toivottavasti) jo suurin osa aivosoluista oikeilla kohdillaan ja käytös/tapakoulutus edes jonkin verran hanskassa. Pentukuume elää silti ja voi erittäin hyvin, vaikka vielä ei olekaan ajankohtaista ottaa uutta karvanaamaa perheeseen. Asiaa ei kyllä sanottavasti auttanut se, että löysin koneelta liudan Alfien vauvakuvia, jossa se esiintyy pienenä pötkönä ja syötävän suloisena, tietenkin. 

Alfie on kääntänyt ikääntymisen päälaelleen; harmaasta lähdettiin ja kokonaisvaltaisesti tummempaan turkkiin päädyttiin.

 

Mäyräkoirat maailman valtiaiksi-kampanja

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen itseoppinut velmu, joka kotioloissa vaikuttaa harmittomammalta kuin onkaan, mutta todellisuudessa - ja ihmisten tietämättä - olen osa isompaa kokonaisuutta. Salassa heiltä työskentelen osana koneistoa joka ajaa mäyräkoirien asioita. Olemme saavuttaneet vasta pieniä erävoittoja matkallamme vallitsevaksi roduksi, mutta meidän aseemme lajitovereitamme vastaan ovat jämerät: mäyräkoiria on yhdeksää eri alalajia! Vähitellen muiluttaudumme sinne mistä ihmiset eivät osaa meitä heti ensimmäiseksi etsiä: uusille sohville, uusiin koteihin, ihmisten syleihin ja alitajuntaan. Jo nyt karkeakarvaiset rotukaverini ovat päässeet livahtamaan kymmenen suosituimman rodun listalle. Karkkareille moniääninen woot! woot!

Järjestö, jonka nimissä toimin, on osa maailmanlaajuista MäyräkoiraMafiaa, joka työskentelee väsymättömästi maailmanherruuden puolesta. Tähän kansainvälisesti nimekkääseen järjestöön ei tarvitse erikseen anoa liittymistä, vaan jokainen koko- ja karvamuunnnos mäyräkoirasta liitetään organisaation heti syntymähetkellä. Kasvattamalla aktiivisesti jäsenmääräämme pääsemme nopeammin ja tehokkaimmin tuloksiin. Lisääntyminen on, näin ollen, suorastaan suotavaa.

Luontainen vastapelurimme, ihminen, on vuosisatojen ajan yrittänyt tehdä tavoitteitamme tyhjäksi, vaikuttaen omalta osaltaan siihen, ettei valta koskaan voisi kuulua sen oikeille omistajille; jaloimmalle koirarodulle. Ihminen on tehnyt myyräntyötään muiden koirarotujen hyväksi, näistä esimerkkeinä mainittakoon erikseen colliet (mm. Lassie-elokuvat), saksanpaimenkoirat (mm. Susikoira Roi -sarja) bernhardilainen (mm. Beethoven-elokuvat), kultainen noutaja (mm. Marley and Me-elokuva) sekä lukuisa joukko muita rotuja, jotka näkyvästi ja laajamittaisesti ovat olleet esillä eri medioissa. Ja mitä mäyräkoiralle on jäänyt? Mäyräkoira on päässyt valkokankaalle Karvisen Oskuna, josta edelleen kiistellään kiivasti, että onko kyseinen koira edes mäyräkoira vai näytteleekö Oskua sarjakuvissakin tiiliskivi.

Tämä on valtava epäkohta, koska MäyräkoiraMafian ansioituneisiin lanseerauksiin lukeutuu mm. kuuluisa mäyräkoiratuijotus ja sen kovennettu muoto: mäyräkoiramurjotus, joiden kaltaista ei muilla roduilla ole edes tarjota. Jokainen meistä koirista osaa heiluttaa häntää ja moni tehdä erilaisia temppuja, mutta vain harva taitaa katseen, joka porautuu läpi paksun betonin. Tämä ihmisen hypnotisoimiseen tähtäävä katsekontakti jo sinällään ansaitsee tulla tunnustetuksi ja palkituksi ylivoimaisen rodun merkittävästä saavutuksesta omalla sarallaan.

Maailmanherruuden saavuttamiseksi on oltava valmis etenemään pienin askelin; niinpä olen omalta osaltani tekemässä järjestöä tunnetuksi yhteisöllisellä tasolla. Yksilötasolla, puolestaan, olen asettautumassa ihmistä vastapäätä tuijottaakseni hänet otolliseen mielentilaan, jossa hän kävelee automaattisesti - kuin unessa - jääkaapille, avaan sen ja ottaa minulle sieltä palan kinkkua.

MäyräkoiraMafian puolesta,

Alphonse Demetrius Jokinen, mäyräkoirajäsen

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Syytetty: luimuileva mäyräkoira

Asento: pää tassujen päällä, makuuasennossa, kulmien alta mulkoilua, katseen väistelyä

Mielentila: viattoman esittäminen (ontuvasti ja läpinäkyvästi)

Rikosnimike: varkaus

Syyte: tavaroiden varastaminen kaapista, varastetun tavaran hallussapito sekä piilotus ja naamioiminen mm. makaamalla (kömpelösti) niiden päällä

Rangaistus ja sen täyttöönpano: voimakkain äänenpainoin esitetyt torut, tiukka tuijotus syytetyn silmiin

Syyttäjän huomio: kärsittyään rangaistuksensa syytetty ei osoittanut minkäänlaista katumusta tai kykyä parantaa tapojaan, vaan poistui rikospaikalta häntäänsä iloisesti heiluttaen. Kirjataan ylös ns. toivottomana tapauksena, todennäköisyys uusia rikos: hyvin suuri.

Kuvan koira liittyy tapaukseen.

Manifesti

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen perheen assari. Siellä missä tapahtuu, tahdon olla mukana auttamassa, vahtimassa ja yleensä pitämässä jonkinasteista järjestystä yllä. Olen monesti saanut tutkia vierestä kun miesihmiseni aukoo tietokoneita ja väkertää niiden kanssa. Istun pää kallellani ja tutkin jokaisen työvaiheen tarkasti ja huolellisesti. Seuraan hänen kädenliikkeitään keskittyneesti ja arvioin työjälkeä.

Nykyään naisihmiseni, sen sijaan, on muuttunut sydämettömäksi pirttihirmuksi. Hän komentaa minut pois, kun tekee ruokaa. Tämä on sielua vääntävä vääryys, koska ruuanlaitossa olen mieluiten mukana. Hänen mielestään minun ei ole turvallista makailla uunin ja hellan edessä kun siellä on valmistumassa kuumaa ruokaa.

Elämä tässä talossa ei nyt ole tasapainossa, joten olen kirjoittanut manifestin, jonka toteutumista edellytän.

Lista vaateista ja toiveista:

* jokaiselle mäyräkoiralle on luotava olosuhteet jossa se on omimmillaan: henkilökunnan on terästäydyttävä ja hyväksyttävä se tosiasia, että jos mäyräkoira kaipaa seuraa keskellä yötä tai pikkupurtavaa suolapalan muodossa (tähän luetaan kokonaiset lohet ja isot nisäkkäät mm. leijonat ja antiloopit) on ne sille viipymättä suotava.
* mäyräkoirien on saatava toteuttaa viettejään rajattomasti; liittyvät ne vietit sitten aivan mihin tahansa mäyräkoiran itsensä hyväksi katsomaansa toimintaan. Ihmisen asia ei ole arvostella koiran luonnollista tarvetta viettiensä toteuttamiseen. (Olkoon kyseessä sitten mikä tahansa, ehkä ihmisen mielestä käsittämätön tarve, kuten esim. autojen jahtaaminen, polkupyöräilijöiden jallittaminen, oravaeläinten metsästys, suuremmille lajitovereille lällättäminen, jossa allekirjoittanut itse on kunnostautunut viime aikoina)
* mäyräkoirien on saatava valita itselleen parhaat paikat taloudesta jonka ilmapiiriä pysyvästi sulostuttavat. Kaikki mäyräkoiran ulottuvuutta rajoittavat esteet näiden paikkojen valinnassa on raivattava joko pois tai keksittävä luonteva ratkaisu millä ongelma saada haittaamasta elämänlaatua. (Esitän, että kaikenlaisten tilaa rajaavien porttien on ehdottomasti kadottava, samoin erinäisten tahallisesti rakennettujen esteiden on madalluttava. Jos haluan ehdottomasti nuolla tuoksukynttilää, joka on nostettu turvaan kirjahyllyn päälle, täytyy minulle suoda mahdollisuus päästä käsiksi kynttilään, vaikka sitten poistamalla kirjahylly käytöstä)
* jokaiselle mäyräkoiralle on suotu iso, kaikuva ääni. Tämän äänen käyttöasteen rajoittaminen aiheuttaa ainoastaan vatsanpuruja ja vie pohjaa mäyräkoiran itsemäärämisoikeudelta. Ihmisen tulisi ymmärtää, että kun mäyräkoira haukkuu, sillä on asiaa. Ja sitä on kuunneltava. Ns. tyhjän haukkumista ei mäyräkoirilla tavata, kaikki mitä sanotaan on täyttä asiaa.

Tämä ei jää tähän. Panokset kovenevat.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Tein ruokaa ja Varjoni seurasi herkeämättä toimiani. Se vahti uunia väsymättömästi ja yritti tuijottaa minua kumoon kun lastasin murkinaa pöydälle. Kun sen väistymätön katse ei tuottanut minkäänlaista tulosta se turvautui olemaan talon hallitseva äänimerkki. Jodlaava mäyräkoira on uusin muunnos pitkä-lyhyt-ja karkeakarvaisten joukossa.

Koska se ei saanut himoitsemaansa ihmisruokaa, se kävi nuolemassa miesihmisensä pipon. Mukavaa vetää pakkassäähän päähänsä kuola-asuste.

Avaa portti. Heti. Tai puhkun sen nurin. (Tai ainakin irrotan muutaman puutapin)

Epäesteettinen ympäristö

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ulkona on tosi paljon nuuskittavaa. Lumiaura on teitä vetäessään rouhinut näkyviin ruohikkoa tien reunoilta ja pitkäkorvaisten jäniseläinten papanoita on paljastunut. Näkyviin on tullut myös muovinkappaleita, käpyjä, roskia, katkenneita aurauskeppejä ja muuta mukavaa. Näistä ja monista muista aarteista johtuen sana jonka useimmiten lenkillä kuulen on "jätä". Meillä on ihmisen kanssa erimielisyyksiä siitä, että mitä kaikkea voin mukaani noukkia. Hänen mielestään ei ole turvallista pureskella ihan kaikkea minkä silmäni havaitsevat ja nenäni tunnistaa, mutta eilen huomasin jonkun murennelleen keksiä tielle ja ne palaset minä kyllä sisäistin ennen kuin hän ehti huomata mistä on kyse. Jouduinkin sitten lyhyeen hihnaan ja marssimaan vierellä koko loppumatkan. Riiputin mielenosoituksellisesti vähän häntääni. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Kun talvesta ja kylmyydestä on nyt tullut riittävästi marmatettua, voikin sujuvasti siirtyä päivittelemään sitä, miten paljon paremmalta vastasatanut lumi näyttää ennen lukuisten koirien vierailua ulkoilmassa. Keltainen lumi ei ole kaunista katsottavaa, eikä myöskään lukuiset läjät jätöksiä jotka jätetään tienposkiin lojumaan.

Lumen värjääntymisellehän nyt ei ole mitään tehtävissä, mutta ne sontakasat! Täällä meillä päin on riittävästi kakkaroskiksia lenkkipolkujen ja pyöräteiden varsilla, mutta niitä tyhjennetään todella harvoin ja monesti niiden eteen on kasattu melkoiset lumivallit kun teitä on aurattu, joten niiden harvojen luo pääsy jotka eivät pursuile ulos asti, on  näppärästi estetty auraushenkilöstön toimesta. Ilahduttavaa (kyllä, tästäkin asiasta koiraihminen voi ilahtua!) oli huomata jonkun tyypin systemaattisesti auranneen roskisten edustan vapaaksi, mutta tällä hetkellä ko. hemmo on ilmeisesti joko lomalla tai ilahduttaa jotakin toista asuinaluetta, sillä roskisten edessä on monesti parimetrinen kerros lunta.

Minä en henkilökohtaisesti ja terveyssyistä päästä koiraa pissailemaan ihan joka paikkaan; en kauppojen kulmille, lasten päiväkotien nurkille, pulkkamäkeen, toisten ihmisten  portienpieliin tms. Valitettavan moni, ja nimenomaan isojen koirien omistajat, päästävät. Tässähän toiminnassa on jokin logiikka, ja sen toiminnan nimi on laiskuus. Ajatus siitä, että lapset ryömivät ja pulkkailevat koiranpissassa on äärimmäisen vastenmielinen. Sitten yleisönosastokirjoitukset ovat täynnä "vihataan yhdessä koiranomistajia"-kirjoituksia, ja  monesti, valitettavasti, ihan syystä.

Frank Zappaa lainaten: "Watch out where the huskies go, and don't you eat that yellow snow"

Olen tullut ulkoilemasta ja mietin seuraavaa liikettäni: joko menen päiväunille tai sitten kuritan leluni henkihieveriin. Toisaalta, talossa on kolme joutavaa ihmistä...varmasti joku heistä haluaa tulla jahdatuksi ja kiinni joutuessaan haluaa ehdottomasti rapsuttaa minua vatsasta...hmm...

Liikunnallinen viikonloppu

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Minun paras koiraystäväni on seinänaapurini, iso uroskoira. Meidät päästettiin lauantai-iltana leikkimään yhdessä sisälle. Ja vieläpä ihan ensimmäistä kertaa. Leikkiminen tapahtuu rajun karhupainin merkeissä, mutta koska meillä on valtava kokoero, joutuu kaverini menemään maahan, että yletän paremmin roikkumaan hänessä. Ihmiset puhalsivat pelin poikki pari kertaa ja komensivat pelaajat omiin nurkkiinsa kun meno äityi liian kovaksi. Pyh, jänishousut; tosi äijät leikkivät juuri näin.

Ensin olin näin...

...mutta sitten jo hetken kuluttua näin. Ps. Läähätän kuvassa jo valmiiksi kun odotan lupaa saada aloittaa nappuloiden ravistelun ulos Pyramidista.

  

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Viikonlopun aikana on lenkkeilty ja ulkoiltu niin paljon, että vakavaa raitisilmamyrkytystä on syytä epäillä. Koira on ollut iltaisin täysin uupunut kaikesta leikkimisestä ja liikunnan määrästä, ihmiset myös. Paluu arkeen tulee taas olemaan tyly, mutta seuraava viikonloppu tulee kyllä aikanaan, kunhan nyt maanantain yli saadaan rämmittyä.

Määää-äääää (tai jotakin sellaista minkä itsepäinen lammas päästää suustaan)

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Sain kuulla kunniani. Ihmiseni ei ilmeisestikään muista rakastaa minua ehdoitta ja pyyteettömästi joka päivä. Kunnian antamista vastaan minulla ei ole mitään, mutta nyt ei ollut sellaisesta positiivisesta, kasvattavasta kritiikistä kyse, vaan ihan toisenlaisesta. Olin vähän kuriton. Mutta olihan se taas sen arvoistakin.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Otsikko on suora viittaus siihen miltä minusta tuntui käydä lenkillä kirmaavan päkäpässin kanssa joka teki kaikkea muuta kuin keskittyi olennaiseen; eli liikkumiseen eteenpäin. Tai tekihän se sitäkin, päivän pisin lenkki meni suorastaan lennokkaasti, mutta kun kaikenlaisia lieveilmiöitä oli taas enemmän kuin pitkään aikaan.

Lenkin todistajille tiedoksi:

Kyllä, meillä oikeasti käytetään koiraa ihan säännöllisesti ulkona, aivan joka päivä ja kunnolla. Se, että se ryntäilee ees sun taas ja kouhottaa menemään, ei todellakaan tarkoita, että sitä olisi pidetty sisällä vankina viikkokausia ja vapauden koittaessa se ei tiedä miten päin ulkona olisi. Joten se on sitten vähän levällään joka suuntaan kuin jokisen eväät.

Ja kyllä, meillä koira saa riittävästi oikeanlaista ravintoa eikä sitä pidetä nälässä, toisin kun saattaisi luulla kun se popsii kaiken sen suuhunsa mikä nyt yleensä lähtee kiskomalla jäisestä maasta irti. Havunneulasetkin. Se nyt vaan on villi kun kovista pakkasista (tänäkin aamuna – 32 astetta) johtuen ihmisen säänsietokyky on ollut alhaisempi kuin koiralla, eikä se ole päässyt niin pitkille lenkeille kuin sen ehtymättömällä energiavarannolla olisi ollut suotavaa.

Ja kyllä, olen hyvin tietoinen, ettei se osannut tänään käyttäytyä senkään vertaa mitä yleensä. Että noin vain ja sujuvasti se ohittaa kaiken opitun ja keskittyy olemaan lähinnä kuriton. Ja holtiton.

Mutta se on pentu vielä, täynnä puhdasta olemassaolon riemua ja rätisevää energiaa. Joskus se vaan on enemmän villi kuin kesy. Näin se menee. Pitäisi itsekin muistaa välillä, ettei liikaa yritä pistää suitsia toisen ilolle. Sen kun muistaisin aamuyöllä kun se alkaa oksentaa niitä hienoksi jauhettuja havunneulasia ja puun kaarnaa yläkerran rappusista suoraan alas, kaiteen välistä. Ja muistanhan minä, muistan sen viimeistään siinä vaiheessa kun se pyytää syliin ja huokailee onnellisena.

ps. Kun minä olin pieni (ja villimpi), minulle saatettiin sanoa, että "jos tuo touhu ei lopu, niin tulee tupenrapinat." Sanontahan on aivan kauhea, jos sen pilkkoo osiin ja tarkastelee lähempää. Arkikielessähän se tarkoittaa, vapaasti käännettynä, että: "jos et käyttäydy kunnolla, niin ei hyvä heilu. Eikä kunniankukko laula." Mutta puukon tupistahan tuossa puhutaan; eli onko se sitten alunperin tarkoittanut, että "nyt jos et ole kunnolla, niin saat puukosta, ruoja". Noh, oli miten oli, tupenrapinoilla uhattiin, mutta en koskaan muistanut itse mikä tämä kyseinen ja vaikea sana oli. Tupenrapinat kääntyivät suussani muotoon "tulenapinat". Joten se keski-ikäinen rouvashenkilö sen pikkukoiran kanssa, jos luet tämän, niin ymmärrät nyt miksi sanoin kovaan ääneen tänään koiralleni: "Alphonse. Kohta tulee tulenapinat." Kunhan täsmensin.

Mitenkähän tämän nyt muotoilisi? Tämä on sanatonta viestintää ja vihjailuihin perustuvaa ilmeikästä kommunikointia kahden eri lajin välillä. Oikeasti, tämä ei voi olla sinulle ylivoimaisen vaikea tehtävä tulkittavaksi. Tässä ei ole salattua symboliikkaa eikä vieraskielisiä sanoja. Eli: Minä. Nälkä. Tyhjä. Kuppi.

Kiljuntaa ja pusuja

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Minun naisihmiseni on kiljuntaherkkä. Häntä ei voi päästää katsomaan mitään pelottavaa televisiosta, hän nimittäin kiljuu niin lujaa säikähtäessään, että on onnistunut kerran pelästyttämään pahanpäiväisesti elokuvateatterillisen ihmisiä. (Häntä ei voi siis päästää elokuviinkaan jos tiedossa on jotakin pelottavampaa kuin Nalle Puhin tai jonkin muun, vastaavan ja harmittoman, seikkailut.) Hän on pistänyt kaikenlaiset kauhufilmit mustalle listalle viime vuosien aikana ja hyvä niin, olen nimittäin kerran ollut todistamassa kuinka poikaihminen tarkoituksellisesti säikäytti hänet ja se epäinhimillinen ääni joka hänen kurkustaan kohosi sai minutkin pelästymään ja juoksemaan seiniä pitkin pakoon. Olin silloin hyvin pieni ja muutenkin suhtauduin äkillisiin ääniin suurella varovaisuudella. Hänen piti houkutella minut takaisin luokseen nappuloilla ja poikaihmistäni nootitettiin ankarasti tämän jälkeen. Minä mulkoilin naisihmistä jonkin aikaa suhteellisen epäluuloisesti ennen kuin saatoin varmistua siitä, ettei hän pääsääntöisesti huuda kuin hyeena.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Alfie tykkää makailla kyljessä kiinni, karvainen naama painettuna ihmiskasvoja vasten, kunnes sitä alkaa ahdistaa tilanpuute ja kuumuus. Sylissä se viihtyy aina jonkin aikaa, kunnes se siinäkin huomaa jossakin vaiheessa, että on itse asiassa aika rajoittavaa istuskella sylissä, kun voisi esimerkiksi juosta lattialla lelu suussaan, juosta ihmistä kiinni, juosta ihmistä pakoon tai ylipäänsä vain juosta.

Jos sille sanoo "pusu?" se nuolaisee kielellä kysyjän naamaa, jos kysyjä ei satu olemaan perheen naispuolinen jäsen. Minua se ei juurikaan pussaile vaan jos kysyn antaako se pusun, se tuo naamansa lähelle ja kääntää armollisesti poskensa suukotettavaksi. Perheen miehistö saa osakseen suukkoja, minä saan vain posken. Se on alusta asti ollut näin. Olen huomaavinani käytännössä jonkinasteista syrjintää, mutta olen jo tottunut siihen. Ehkä olen pussaillut sen puuduksiin.

 

Et ota kuvaa, etkä varsinkaan pussaa nyt.

Kotikonstit käytössä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen päässyt suihkuun muutaman kerran parin päivän sisällä, mutta en kokovartalosellaiseen, vaan ainoastaan takapäätäni  on suihkuteltu. Mitä kummaa? Lisäksi peräpääni on ollut kiihtyvän huomion kohteena. Luulisi ihmisillä olevan parempaankin tekemistä.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Anaalirauhaseen on käyty kiinni kotikonstein, koska vaiva on vielä ollut varsin lievä: koiran takapuolta on suihkuteltu anteliaasti lämpimällä vedellä ja ruokaan lisätty roimasti kuitua. Ja konstit ovat, ainakin toistaiseksi, tepsineet. Hajuhaitta on hävinnyt lähes kokonaan ja ulkona näytti selvästi siltä, että rauhaset toimivat normaalisti. Ainakaan vielä ei siis eläinlääkäriin ole tullut lähdettyä.

Pitkästä aikaa eilen päästiin kunnon lenkille, kun pakkaset (muka) hellittivät. Tosiasiassahan niihin on turtunut, ne mihinkään ole hellittäneet, kunhan luulen. Laskeskelin itsekseni, että koira juoksi neljän kilometrin matkalla tuon lenkin tuplana, koska se viuhtoi menemään kuin heikkopäinen ohitseni, kumpaankin suuntaan, edestakaisin, loputtomasti. Ei ollut merkkiäkään vastustuksesta pyörätiellä, vaikka luvalla sanoen kuljettu reitti oli niin puuduttava, etten ollut aivan varma kävelinkö unissani vai en.

Koira otti ne ainoat kävelyaskeleensa pysähtyessään välillä merkkaamaan ja yrittäessään vaikeuttaa kulkemistaan hyppimällä tieltä umpihankeen, jossa lumen syvyys, noin varovaisesti arvioiden, oli minua kaulaan asti. Muuten se juoksi, kieli pitkällä, aivan kuin sen henki olisi riippunut siitä kuinka paljon energiaa se saisi kulutettua matkan aikana. Eikä se mihinkään kulunut, se energia. Vajaa puoli tuntia kotiutumisen jälkeen se oli ujeltamassa ovella, raapimassa lattiaa ja seisomassa takajaloillaan kuono ikkunaa vasten painettuna. Se loi suuntaani yhtä aikaa syyttäviä ja vetoavia katseita, että josko ulosmeno onnistuisi riittävällä tuijotuksella. No ei onnistunut. Eikä mennyt läpi komentohaukkukaan, vaikka se asettui jalat harallaan seisomaan eteiseen ja möykkäsi. 

Koira on kokenut valaistumisen. Surkea ilme on arvoitus, samoin vääristyneet mittasuhteet.

 

Napaketun kiro eli harmillinen sanaleikki

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Se ei ole pe-naali eikä ka-naali, vaan mikä se on?

Vastaus: ___ naali. 

Voi ei.

 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Meillä on taas käymässä kiusallinen tuttavuus, petoeläimiin kuuluva a napakettu eli a naali, tuttavallisemmin anaali. Eli anaalirauhaset taas tukossa. Villi, vaan ei valistunut, veikkaukseni on, että se puoli rauhasista joka edellisellä kerralla oli kunnossa, on nyt tulehtunut; tokihan dualismin täytyy ulottua koiran takapäähän asti, ettei maailma keikahda raiteiltaan. Vähän niin kuin aamu seuraa yötä, kesä talvea, anaalitulehdus toista. Yritämme nyt tosissamme olla käymättä parin viikon välein eläinlääkärissä, mutta toistaiseksi se ei ole onnistunut.

Koira ei näytä sanottavasti kärsivän tälläkään kertaa vaivasta. Peräpeiliä se putsaa satunnaisesti, muuten se on oma veijarimainen itsensä. Jos heikkoa, mutta tunnistettavaa lemahdusta ei olisi sen takaliston lähettyvillä, vaiva olisi jäänyt huomaamatta.

Ja ei kun soittelemaan aikoja eläinlääkärille. (Ja voi Lilliputti-parkaa, sen karvainen takapuoli on taas huomion kohteena. Ressukka.)

 

Isolla äänellä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Tiedän, että ihmiseni on saattanut raportoida päivistä jolloin riittää, että minua on mulkaissut ja olen lopettanut haukkumisen. Sitten on niitä päiviä jolloin silmäykset, tuijottelut, mulkoilut, kulmien alta vilkaisut, merkitsevät kulmakarvojen kohottelut ja suoranaiset leimahtavan äkäiset, syvälle porautuvat katseet eivät minuun tepsi. Eivätkä muuten tepsi sanallisetkaan komennot.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoira on viime päivät kommunikoinut haukkumalla. Luojan kiitos omistusasunnosta ei voi saada häätöä. Mutta pahaa silmää voi kyllä naapureilta ruveta tippumaan meidän suuntaamme jollei mäyräkoira lakkaa kokeilemasta keuhkojensa tilavuutta ja rintakehänsä resonanssia.

Tyhjän haukkuminen ja komentoäänen käyttö ovat siis lisääntyneet eksponentiaalisesti viimeisen viikon aikana. Samoin vaatimukset ja niiden sinnikkäät toistot. Koirapoika tulee seisomaan viereen, katsoo silmiin vaativasti ja haukahtelee. Sitten se kallistaa päätään ja jää kuuntelemaan mitä ihminen vastaa. Ja jos ei vastaa se komentaa uudestaan. Ja vaikka vastaisikin, se komentaa silti, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ihmisen rajoja on saatava kokeilla; se on suorastaan velvoite, kun on murrosikäinen ja käskyjä täytyy saada peruslähtökohtaisesti testata ja kyseenalaistaa.

Kun se on keskittyneenä haukkuaariaansa ja sitä lähestyy toruvasti sormi ojossa komentoaikeissa (koska koiran huomiottajättäminen tässä tilanteessa ei toimi, vaan loputon haukkuminen johtaa ihmisellä todennäköisesti sisäkorvan akuuttiin pullistumaan tai muuhun pseudolääketieteelliseen, mutta vakavalta kuulostavaan syndroomaan tai vihapostiin naapureilta) se kellahtaa välittömästi selälleen, vetää etutassut koukkuun ja kehrää tyytyväisenä äänellä joka kuulostaa siltä kuin lihava kolli kurlaisi. Kiva.

Minulla onkin teille kaksi, ikuisuuskysymys-mallista tiedustelua:

1. miten voi näin pienestä koirasta lähteä noin iso ääni?

(lähinnä siis sellainen, että voisi luulla asunnossa majailevan isommankin verihurtan)

2. miksei se voi vaan vinkua, niin kuin kunnon koirat tekevät? Tai harrastaa ihan sanatonta viestintää?

Terveisin Maria, (kuuroutuva) mäyräkoiran ihminen

Koira nukkuu jalka kaapissa. Taas.

Ne parhaat aktivointilelut

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Kaikkein veikein, itsestäänreagoiva aktivointilelu on tietenkin ihminen, mutta väsymättömin se ei ole. Eikä aina yhteistyökykyisin. Se käyttää joskus sanoja "ei nyt" ja "kohta" tai "menepä pois, nyt ei ole leikin aika". Se on myös arvaamattomin. Se saattaa yhtäkkiä lakata leikkimästä, tuosta noin vain, ihan kesken kaiken. Tätä eivät hengettömät lelut koskaan tee. Ihmislelussa on siis hyvät ja huonot puolensa, mutta toistaiseksi se on ollut vertaansa vailla, varsinkin silloin kun se on virittäytyneenä leikkitaajuuksille ja siinä on riittävästi virtaa. Olen huomannut, että jos ihmisen ei anna lataantua rauhassa, se ei leiki hyvin tai pahimmassa tapauksessa ollenkaan. En ole vielä löytänyt onko siinä jokin kytkin tai katkaisija jolla sen saisi aktivoitua. Öisin se ei nimittäin tee yhtään mitään. Öisin se vain möllöttää sängyssään silmät kiinni ja teeskentelee ettei näe minua kun yritän herätellä sitä. 

Voitaisko yhdessä leikkiä tällä pallolla, voitaisko?

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Pyramid-aktivointilelu on ollut tauolla pari kuukautta, koska Alfie turhautui sen kanssa ollessaan liian pieni vielä hoksaamaan millä periaatteella homma toimi (ja erityisesti koska ajattelematon ja yllekirjoittanut ihminen oli leikellyt kuivalihapalat sen sisälle niin suuriksi paloiksi, ettei niitä meinannut veitsellä ronklaamallakaan saada ulos. Onko ihme, että koiralla paloivat päreet koko lelun kanssa?). Nyt Pyramid on kuitenkin muistettu kaivaa esiin kaapista ja meno sen kanssa on ollut vallan villiä ja hulvatonta.

Sen sisälle on pistetty nappuloita ja kumiseen aktivointipalloon on pilkottu juustoa. Ensin koira työstää Pyramidia sen puolisen tuntia keskittyneesti: riekkuu sen kanssa ympäri taloa, kieli suusta roikkuen, ja kun se on tyhjennetty herkuista, se käy pallon kimppuun samalla periksiantamattomuudella. Tämän jälkeen kun se vielä vetää reilun tunnin rivakan lenkin, se tykkääkin ottaa rauhallisemmin useamman tunnin ajan.

Lauantaina se myös sai uuden lelun lisää: Brainy-aktivointilaudan, jossa laudan päällimmäistä levyä pyörittämällä, joko tassuilla tai kuonolla, alta paljastuu pyöreitä koloja joihin voi piilottaa makupaloja. Sen vaikeusaste ei ole kovinkaan huima, mutta kun se otetaan tarpeeksi harvoin esille, siitä riittää sen hetken verran haastetta ja pähkinää purtavaksi. Miten saada lauta pyörimään ilman että sitä yrittää purra palasiksi? Ja ennen kaikkea, miksi sitä ei saa purra palasiksi? Luulen, että se on kuitenkin se suurin aivopähkinä mietittäväksi.

Siis, ihan tosi, nyt on vähän puuduttavaa ja pitkästyttävää.

Kuinka luetaan lehti...

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

...oikeaoppisesti:

teeskennellään kiireistä kunnes huomataan, että naisihminen kaivaa lehden esiin. Tarkkaillaan tilannetta tulemalla välittömästi kiehnäämään ihmisen kylkeen, ja jos rapsutuksia ei ala kuulua, asettaudutaan raaja kerrallaan lehden päälle ja tehdään mahdottomaksi mikään muu kuin ihanaan koiraan keskittyminen joka rötköttää strategisesti keskellä sivuja. Odotetaan rapsutuksia palkinnoksi. Jos niitä ei tule, nuollaan lehteä. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

...vaivalloisesti:

jos tehdään se virhe, että lehteä erehdytään lukemaan mahallaan maaten sängyssä, jossa piehtaroi mäyräkoira. Sehän tarkoittaa sitä, että ihminen yrittää keskittyä johonkin muuhun kuin mäyräkoiraan, joka kaivaa tyynyjen alle itselleen parasta aikaa pesää, eikä viimeiseen tuntiin ole edes huomannut ihmisen läsnäoloa.

Lehden päälle sijoitetaan ensin yksi tassu. Jos se ei tuota tulosta, sen kaveriksi lykätään toinenkin tassu. Tämä koetaan riittämättömäksi hyvin nopeasti, ja aukeamalle työnnetään myös kuono. Kuonoa seuraa luonnollisesti koko muu keho sillä lopputuloksella, että juuri sen artikkelin päällä jota ihminen yrittää tavata, makaa koiran karvainen pylly, jonka jatkeena on iloisesti viuhtova häntä. Olen varma, että se hihittää sisäänpäin, hiljaisesti.

 

Onko siellä jotakin mielenkiintoista meneillään mistä minun pitäisi olla tietoinen...?

Ai jaa, ei sitten. Aika tylsä ilta.

 

Ketkä muuttivatkaan sääntöjä?

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Minusta on mukavaa nukkua ihmissängyssä alkuilta. Puolen yön aikaan tai sen jälkeen voin vallan mainiosti siirtyä nukkumaan omaan petiini, mutta sitä ennen mieluiten nukun ihmisteni välissä. Heillä ei tätä nykyä tunnu olevan mitään sitä vastaan, että otan torkut heidän kanssaan, mutta siitä tulee usein sanomista, että haluan nukkua poikittain. Minun mielestäni taas me kolme mahdumme vallan mainiosti sänkyyn niinkin, pääasia, että minulla on riittävästi tilaa.

Kameraan on saatu tallennettua pelottavan, kumartelevan kummituskoiran kuva, joka todennäköisesti on vastuussa kaikista öisin kuuluvista omituista äänistä ja sukista, jotka katoavat salaperäisesti.

 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Huomasin myöhään eilen illalla, että jotakin on tapahtunut jossakin välissä sille, ettei koira nuku meidän sängyssämme. Jotakin sellaista, mikä on aiheuttanut sen, että koira nukkuu siellä ihan rutiininomaisesti nykyään.

Havahduin siihen, että tyynylläni oli kaksi päätä, joista vain toinen kuului minulle. Olin kuitenkin tyytyväinen, että se toinenkin pää oli ylä- eikä alapää, kuten joskus on tapahtunut. Myös tyynyni takana, seinää vasten nukkumista on havaittu viime päivinä. Koira on sulloutunut seinän ja tyynyn väliin mutkalle ja kuorsaa tyytyväisenä. Jos sängystä nousee ylös, voi olla varma, ettei koiran uni ole ikinä niin syvää - kuorsaamisesta huolimatta - etteikö se välittömästi valloittaisi valmiiksi lämmitettyä paikkaa.

Iltaisin on myös tavattu versioita yöpöydälle seisomaan livahtaneesta koirasta, joka tutkii innokkaasti olisiko siellä mitään kiinnostavaa. Ja ainahan siellä olisi. Sinne onkin vaivatonta mennä parilla askeleella, koska yöpöydän taso on lähes samalla korkeudella kuin sänkykin.

Minulla on karmea aavistus siitä, että sängyssä nukkuminen on allekirjoittaneen ja mäyräkoiran yhteistyön tuloksena syntynyt poikkeama, josta on vähitellen tullut sääntö. Nimittäin mieheni oli aluksi vakaasti sitä mieltä, ettei koira tule koskaan oleskelemaan sängyssä. Minä, sen sijaan olin eri mieltä. Niin oli koirakin, ja tulos on nyt nähtävillä. Syylliset vilkaisevat toisiaan tyytyväisinä.

ps. Aamun hyytävät pakkaslukemat eivät aiheuttaneet meissä sen kummempaa vastarintaa. Vetäisimme lenkin hyvällä vauhdilla ja koira olisi ollut valmis pidempäänkin matkaan. Sekä koira että minä olemme kumpikin huomattavasti tyytyväisempiä kuivaan, kovaan pakkaseen kuin miinus viitentoista asteeseen ja kosteaan tuuleen, joka tunkeutuu ihon ja turkin läpi. Tämä ei kuitenkaan, missään nimessä ja mielessä, tarkoita sitä etteikö kevät jo saisi tulla. Olemme pistäneet tilauksen Luontoäidille vetämään: tarvitaan yksi kaunis ja lämmin kevät, jota seuraa helteinen ja sopivan kuiva kesä. Kiitos paljon, jo näin etukäteen!

 

Vastoin yleistä luuloa: koolla ei ole merkitystä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Tapasin eilen puolitutun lyhytkarvaisen mäykkyuroksen ja minua luultiin pienen kokoni takia nartuksi. ( Jaysus, Mary and Joseph! Oh my gawd! Ja muita, aina niin trendihenkisiä, lontoonkielisiä kauhisteluhokemia.) Suhteessa tähän kyseiseen lajitoveriini olin huomattavasti pienikokoisempi, mutta sen minkä koossa häviän, voitan nopeudessa. 'If you can't beat them, confuse them', on joku joskus osuvasti tokaissut. Ehkä sekin oli pienikokoinen.

Miten niin pieni? Mitä tarkoitat? Täsmennä.

 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

 

8.9 kiloa puhdasta tahtotilaa, egoa ja nopeita hoksottimia, niistä on Alfie tehty. Mutta se, mistä sitä ei ole tehty, on kookas kroppa.

Mäyräkoirapoika on mielestämme kasvanut huimasti viimeisen parin kuukauden aikana, mutta ilmeisesti vain pituutta, koska konkreettinen kokoero täysikasvuiseen mäyräkoiraurokseen oli silminnähtävä. Alfie oli todellakin huomattavasti sirorakenteisempi, kapeakalloisempi ja matalajalkaisempi kuin pari kiloa painavampi ja kaikin tavoin kookkaampi lyhytkarvainen verrokkinsa. Sitä on pitänyt niin isona, kun vertailukohdetta ei ole juurikaan ollut nähtävillä viime aikoina .

 

Kun mäyräkoira vihaa tiettyjä tieosuuksia

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Lenkillä pääsin käymään kaupassa eli kaupan häkissä. Minut palkattiin kiltistä odotuksesta naudan mahalaukkupalleroilla. Nuolin huuliani jo valmiiksi kun näin naisihmiseni lähestyvän ostostensa kera. Maltoin odottaa, että hän avaa häkin oven, antaa minulle palkkani ja tulin sieltä ulos vasta pyydettäessä. Tähän asti kaikki meni mallikkaasti, kuten aina.

Mutta sitten huomasin, ettemme kääntyneetkään siihen suuntaan mihin olin suunnitellut meidän menevän, vaan lähdimme kulkemaan pyörätietä pitkin täysin väärään suuntaan. Minä vihaan sitä suuntaa. Siinä on muutaman sadan metrin pituinen pätkä tietä jota en voi sietää. Niskuroin siihen malliin railakkaasti, että naisihmiseni tilitti myöhemmin miesväelle, että vaihtaa minut ensimmäiseen hihnassa nätisti kulkevaan koiraan jos en ala korjata tapojani.

Julmalla toteamuksella oli kyllä jonkin verran realistista kaikupohjaa, minä myönnän. Tiedän, että tein kaikkeni jotta etenemisemme olisi ollut mahdollisimman vaivalloista: heittäydyin selälleni ja potkin ilmaa, piehtaroin lumipenkoissa niin että sain valjaat irti (kolme kertaa), käännyin joka toisella askeleella takaisinpäin, istuin alas, jarrutin neliraajaisesti, hypin penkkaan ja yritin karkuun, kiepuin ihmisen jalkojen ympärillä niin että hihna meni mahdollisimman paljon solmuun, yritin rynnätä ohikulkijoiden perään (he loivat paljonpuhuvia katseita ihmiseeni) ja hypätä bussipysäkillä bussin kyytiin.

Kun tienpätkä oli kuljettu loppuun ja käännytty toisaalle, minä muutuin – kuten aina – kuin taikaiskusta ja etenin kevyttä ravia ihmiseni vierellä kotiin asti. 

Jos olenkin syyllistynyt niskurointiin, minä korvaan sen olemalla suloinen. Mieti tätä naamaa kun haluat äristä minulle.

 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Jostakin itselleni käsittämättömästä ja tuntemattomasta syystä mäyräkoira suhtautuu nurjamielisesti joihinkin teihin ja katuihin. Sen hyväksy-ja-hylkää-päätöksissä teiden suhteen ei tunnu olevan minkäälaista logiikkaa (tosin eihän sen logiikassakaan ole mitään logiikkaa). Päällisin puolin tämä tierasismi on siis täysin selittämätöntä, sillä en ole kyennyt saamaan selville miksi jokin osuus kadusta tai tiestä on sille niin totaalisen vastenmielinen, että sen pitää tehdä kaikki vanhat temput ja kasa uusia joka kerta kun niitä pitkin kuljetaan.

Enkä tietenkään anna sille periksi ja luovuta erävoittoa, että se voisi valita reitin. Ensinnäkin, jos tuolle rutjakkeelle antaa periksi tuon kaltaisissa asioissa voi olla varma, että siitä lähtien kuljetaan ainoastaan sen nenän viitoittamaa tietä ja toisekseen, minulla ei ole mitään halua päästää karvaista metriheikkiä niskan päälle, koska sitä ei sieltä enää saisi  ikinä pois.

Yhden ainoan kerran se on kulkenut edellä mainittua tieosuutta nätisti eteenpäin, mutta silloinkin se seurasi kahden edellään kulkevan isokokoisen koiran jälkiä. Pitäisi varmasti ottaa selville missä karvakuonot asuvat ja kysyä, että haluaisivatkohan ne kulkea edellämme sen parisen sataa metriä että Herra Mäyräkoira pääsee vikuroimatta kulkemaan tienpätkänsä.