Itseni ja Aslanin mielestä kahden mäyräkoiran tehoyksikkömme on riittävä pitämään ihmiset kiireisinä. Tämähän on ideaali tilanne, että lauman koko pysyy hallinnassani; minulla on oikea käteni, adjutanttini, enkä kaipaa muuta. Ihminen, sitä vastoin, potee mäyräkoirakuumetta ja mieluusti ottaisi laumaamme vielä yhden jäsenen.
Olen omalta osaltani pyrkinyt huolehtimaan siitä, ettei hän unohtaisi jo olemassa olevien kykenevän järjestämään riittävästi touhua - ilman sitä kolmattakin, jonka pentuvaiheen aikana sitä puuhaa vasta riittäisikin. Alleviivatakseni ja tuodakseni esiin painavan mielipiteeni konkretisoin pointtini marssimalla pöytää eilen päästä päähän (tätä en ole koskaan aikaisemmin tehnyt), volisemalla huomionhakuisuuttani koska en saanut Aslania nousemaan riittävän ripeästi iltanokosiltaan, tunkemalla itseni sohvan alle ja komentamalla sieltä käsin kovaäänisesti, herättämällä ihmisteni huomiota inisemällä, mumisemalla, örisemällä ja haukahtalemalla yhtäjaksoisesti. Kun sitten huomasin ihmisten asettuvan katselemaan televisiota, juoksin miesihmisen kainaloon ja nukahdin välittömästi.
Kyllä tämä homma nyt menee niin, että ensin huolehditaan jo talossa asuvien tarpeista ja viihdyttämisestä ennen kuin aletaan kaivella meidän pentukuvia esiin ja nostalgia-aallon kourissa henkäillään ääni liikutuksesta raskaana, että "Voi miten pieniä ja suloisia te olitte nahkamasuinenne!"
Vain jousikvartetti puuttuu taustalta ja elementit ovat koossa...
Otteita ihmisen päiväkirjasta:
Kahtena viimeisenä syksynä meillä on ollut koiranpentu talossa. Tänä syksynä ei ole. Ihmekös tuo siis, kun jotakin on tuntunut puuttuvan: se on se pissarumba ja yöheräämiset vienoon, mutta hyvin määrätietoiseen vikinään. Miten sitäkin voi kaivata?
Viime syksynä tämä korkkiruuville vääntäytynyt mussukka oli vielä pieni.