Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:
Olen laumani johtajauros ja merkkaa reviirini kokemuksella ja pieteetillä. Nostan takajalkani mahdollisimmin korkealle (aina tietenkin saman puolen jalan, rituaalit ovat tärkeitä) ja täytän tankkini vedellä aina ennen lenkkiä, että voin mahdollisimman moneen kohtaan jättää visiteerauksestani tervehdyksen. Jos Aslan jättää merkkinsä ensin, minun on kuitattava se. Tämän jälkeen ruovin maata häntä pystyssä, kaula pitkällä. Tässä minä olen, tämä on minun reviirini. Tästä minä kuljen päivittäin, nämä ovat minun maitani.
Aslan ei koskaan ole kuopinut maata merkkinjättönsä jälkeen. Eikä se ole koskaan pöyhistellyt toisille uroksille tamppaamalla maata häntä pystyssä. Se tietää ettei kannatta liikoja kukkoilla, koska täytyy kyetä myös lunastamaan lupauksensa. Ei kannata mennä huutelemaan jos ei vastaa sanoistaan; egoilut on syytä jättää niille, joilla riittää tahtoa ja kykyä viedä aloittamansa loppuunkin.
Ihminen, viskaa keppi, niin en tuo sitä sinulle.
Otteita ihmisen päiväkirjasta:
Aslan on tunnettu sosiaalisesta avoimuudestaan, iloisuudestaan, huikentelevasta luonteestaan ja moraalinsa löyhyydestä. Se on perinjuurin opportunisti, joka metkuttelee ja viekottelee uhreiltaan makupaloja ja viihdykettä. Se osaa katsoa vetoavasti, anovasti ja esittää sielustaan asti rikkinäistä kulkukoiraa joka ei ole koskaan saanut yhtä kokonaista ateriaa. Melko varmasti se lähtisi kenen tahansa mukaan hetkeksi, ottaisi tilanteesta kaiken irti ja juoksisi sitten omiensa luo niin lujaa etteivät sen takajalat meinaisi pysyä matkassa.
Alphonse ei lähtisi, ei ottaisi makupaloja, eikä luottaisi vieraisiin. Se partioi ja vartioi kotiaan, ihmisiään ja katsoo hulttio-Aslanin perään. Sillä on napakka työetiikka ja se suhtautuu intohimoisesti sille uskottuihin tehtäviin, joista tärkeimpänä on pitää Aslan kaidalla tiellä.
Kun mäyrät illallistavat luuateriaansa takapihan nurmella, niiden suhtautumisen ympäristöön näkee selvästi siitä kun pihan ohi kävelee naapureita: Alphonse työntää luun syvemmälle kitaansa, nostaa häntänsä taivasta kohti ja haukkuu ruoka suussaan ilmoituksensa siitä, ettei sen luuta sovi tulla anastamaan, vaan ihmiset saavat ihan itse hakea omat rustonsa muualta. Aslan, puolestaan, pudottaa oman ateriansa maahan, vetää korvansa taaksepäin, silmänsä ystävällisesti sirrilleen ja heiluttaa vimmatusti häntäänsä. Koko sen olemus on yhtä kysymystä: "Maistuisiko sinullekin pieni hiukopala?" Se ei ole vielä koskaan kohdannut ihmistä jolle se ei olisi iloisesti heiluttanut häntäänsä. Alphonse kohtaa niitä päivittäin; se on hyvin tarkka siitä kuka on hännänheilutuksen arvoinen.
Aslan etsii katsellaan Alphonsea, joka on ehdottomasti sen tärkein ja parhain asia elämässä. Alphonsen jälkeen tulevat omat ihmiset ja ruoka; järjestyksestä ei tosin ole varmuutta, mutta vahva epäilys siitä on.