Konstit on monet

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Minulla ei ole oikeastaan mitään uutta raportoitavaa viime päiviltä. Olemme olleet iltaisin kenttälounaalla takapihalla, koska ilmojen jumalat ovat katselleet suopeasti puoleemme ja olemme voineet evästää luuateriaamme juhlavasti ulkoilmaravintolassa. 

Aamuisin olemme käyneet pitkillä lenkeillä, tavanneet tutut  ihmiset ja  eläimet pitkin reittiämme. Olemme laskeneet, että järvessä ovat  paikalla kaikki ne  sorsat joiden siellä pitääkin olla  (ja joita Aslan ei valitettavasti ole kertaakaan saanut syötyä) ja ne hiljaisuusrajoitteiset joutsenet joiden  rääkymistä  ei  kyllä yksikään mäyräkoira närkästymättä pysty kuuntelemaan.  Ihmisen: "Voi miten kauniita  ne  ovat"  taipuu mäyräkoiran mielessä  muotoon: "...etenkin, jos ne olisivat tarjoilulautasella". Laskeutuisi sitten sinne järvellekin ihana hiljaisuus.

Viikonloput ovat meillä lepoaikaa; lenkit ovat lyhyempiä ja sunnuntai on virallinen palautumispäivä jolloin yleensä käytämme ihmisiä koirapuistossa. Tänä tulevana viikonloppuna painumme kuitenkin metsään treenailemaan, koska jonkun nyt vaan täytyy saada naisihminen unohtamaan käärmefobiansa. Siihen tarvitaan mäyräkoiria. Topakoita, esimerkillisiä mäyräkoiria.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Ulkoilu alkaa siirtyä siihen vaiheeseen missä sen konkreettinen jälkipyykki alkaa käydä hermon päälle: hiekkaa on ihan kaikkialla, eivätkä syyssateet ole edes vielä alkaneet. Kostea ruoho kastelee koirien mahanalusen ja tassujen hapsut, jotka sitten hiekkateillä keräävät hiekan turkkiin. Pitkäkarvaiset mäyräkoirat kantavatkin tassujensa hihansuissa satoja grammoja hienonhienoa hiekkaa sisälle, joka kuivuessaan leviää pitkin lattioita. Tarvitsematta liioitella pätkääkään voin kertoa, että kun Alphonse asettuu auringonläikkään makaamaan lenkin jälkeen, sen turkista rapisee kunnon hiekkakasa lattialle, huolimatta siitä miten tarkasti olen sen yrittänyt putsata. Täysin kuolleena syntynyt on se ajatus, että kantaisin ensin yhden mäyrän joka lenkin jälkeen yläkertaan suihkuun, toisin alas, kuivaisin hiustenkuivaajalla ja toistaisin saman toiselle, tuulikaapissa odottavalle mäyrälle. Ei tule tapahtumaan.   

Siivoaminen on kestävyyslaji: kauanko kestää ennen kuin hihat palavat lopullisesti siihen, että saa jatkuvasti olla imuroimassa ja moppaamassa lattioita? Ei kauaa. On ollut pakko kehittää toimivampi konsepti tähänkin hommaa ja olen ottanut järeämmät aseet käyttööni, koska lenkkeilystä hiekkateillä ei todellakaan luovuta näin typerän syyn takia, ja kun tätä ilmastoa ei voi fiksatakaan toisenlaiseksi tai vaikuttaa siihen miten vuodenajat pyörivät, täytyy ihmisen muuttua luovemmaksi. Olen siis ollut luova ja imuroinut koirat. Tämä konsti on toiminut. Mäyräherrat asettuvat seisomaan komennosta stoalaisen jämerästi paikoillaan, otan imurin, vaihdan siihen pienen, pörröisen suulakkeen, säädän imutehon pieneksi ja imuroin hiekat ukoista pois. 

Alphonsea imuroiminen ei haittaa pätkääkään; liikkuvat ilmavirrat kun ovat sen juttu, olkoonkin, että se pitää kyllä enemmän siitä, että tuuli heiluttaa sen hiuksia kuin että tuuli imaisee ne mukaansa. Aslan suhtautuu imuroimiseen aavistuksen varauksellisemmin, yleensä sellaisella 'ihanko totta sulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin imuroida mäyräkoiria'-ilmeellä, kunnes sen hännästä imutetaan ylimääräiset koristeet pois (sen puuhkamaiseen häntään tarttuu matkan varrelta ihan kaikki: oksat, havunneulaset, tikut, muurahaiset, muukalaiset, tutut...) ja silloin se aina vähän villiintyy, alkaa viuhtoa hännällään ja kieriä selällään pitkin lattioita. Halvat on meillä huvit.

 Päivän epistolaan mitenkään liittymätön pentukuva Alphonsesta haukottelemassa miesihmisen kainalossa. Ps. kuten kuvasta näkyy, laikullisilla koirilla ovat myös suun limakalvot laikulliset - ja kivekset, terveisiä vaan Eetun (Alphonsen veljen) isännälle, joka nimesi ne oivallisesti pääsiäismuniksi.

Kas, bloggerin 'haist ite'-sovellus on palannut takaisin ja jättää huomioimatta tekstitasauksen, kuten voi huomata yllä, ensimmäisistä kappaleista. Ihme riesa, ja käy kosmeettiseen silmääni joka ei pidä epätasaisista riveistä.