Kuriton kersa, vol II

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Tällä hetkellä elän elämääni vahvasti negaatioiden kautta: en kuuntele, en tottele, en mene, en tule, en. Ihmisen kanssa vastahankausta on havaittavissa tämän uuden omaksumani elämänfilosofian kanssa. Hänen mielestään tällainen periaatevastustaminen on hyvin typerää. Minun mielestäni tämä on oiva keino näyttää mistä se kana todellisuudessa pissii. Minä haluan vapauden toteuttaa itseäni, vaikka sitten vastustamisen kautta. Tämä ei sovi ihmisilleni. He ovat jämäköittäneet otettaan. Ainut heikompi lenkki on naisihmiseni, koska hän osoittaa liiallista pehmeyttä ja hellämielisyyttä. Ja komentoketjuhan, tunnetusti, on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. *lisää tähän räkäinen nauru*

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Jos Alphonsella olisi intiaaninimi, olisi erittäin todennäköistä ettei se olisi mikään Dances-with-Wolves-tyyppinen ratkaisu, vaan lähinnä jotakin senkaltaista kuin I'm-quite-apt-to-ignore-whatever-it-is-you-may-be-saying-hence-you-may-want-to-call-me-deaf-by-will(olen-hyvin-taipuvainen-olemaan-reagoimatta-mihinkään-mitä-sanot-joten-voinet-kutsua-minua-kuuroksi-omasta-halustani). Lenkkikäytöksessä jo aiemmin tapahtunut petraus on ottanut aimo harppauksen taaksepäin ja on kurinpalautuksen aika. Levottomuuden maksimointi lenkeillä on johtanut siihen, että ulkoilu tapahtuu niin tiukan valvonnan alla, ettei koira saa kohta edes henkeä vetää ilman lupaa.

Viimeaikojen löysäily koulutuspuolella on johtanut anarkiaan; koira jumittaa ohitustilanteessa paikoillaan vielä senkin jälkeen kun lajitoveri on kadonnut horisontin taakse ja päästää suustaan surkean volinan, jolla se ilmeikkäästi kertoo kulmakunnalle, että täällä sen oikeuksia taas poljetaan.

Lenkeillä onkin nyt otettu luulot ja ohjat koiralta pois; istuttu, seisottu, menty maahan jne. käskystä, jouduttu tapittamaan silmiin ennen kuin mihinkään suuntaan on päästy etenemään, heti kun epämääräinen hinkuvinku ja päätön hötköily on alkanut. Alfie tietää, että ilman katsekontaktia mitään ei tapahdu, joten se pyrkii välttelemään sitä viimeiseen asti ja tuijottelee taivaalle, metsään, tiehen, autoihin, mihin tahansa muualle kuin ihmistensä silmiin. Uutuutena on korvani tuijottaminen, ne muutamat strategiset sentit silmien ohi.

Omaa syytähän tämäkin tietenkin on. Koiraa on lällytelty aivan liikaa taas viime aikoina ja sehän on ainoastaan loistava ponnahduslauta itsenäisyyspyrkimyksille joita se mielessään jatkuvasti hautoo. (-> Monien muiden suunnitelemiensa lisäksi, joihin liittyy läheisesti maailmanvalloitus.)

Ja sitten mennään metsään, siis ihan konkreettisesti, ja koira käyttäytyy kuin mallioppilas. Mutta kun niitä lenkkejä ei voi rajoittaa koskemaan vain metsäalueita, kun pyöräteilläkin on osattava edes alkeelliset käyttäytymissäännöt. Tiedän ja tunnustan olevani suhteellisen pehmeä kasvattaja, huomattavasti järeämpää otetta kaivataan murkkuikäisen koirapojan kanssa, mutta ilmeisesti tarvitsisin akuuttia aivojen vaihtoa, että saisin tässä asiassa kasvatettua itselleni niin teräksisen selkärangan etteivät koiran kosteat mantelisilmät jatkuvasti soittelisi joitakin hopeatiukuja sisälläni. Kirosana (hyvistä aikeista huolimatta.)

Vitsit vähissä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Talouteen tuli uusi televisio. Ihmisille siitä on enemmän iloa, mutta pakkauslaatikosta, puolestaan, on minulle se suurin hyöty. Siitä voi tehdä itselleen majan (kunhan on ensin laajentanut oviaukkoa ja tehnyt pari takaovea lisää), sitä voi käyttää leikkialustana (sen päällä voi liukua kyljellään kun ottaa huoneen toisesta päästä vauhtia), siitä voi riipiä pahvisuikaleita irti (kyseinen toimi pienentää merkittävästi laatikon pinta-alaa, eikä se ole oikein hyvä asia) ja sen päällä voi nukkua päiväunia. Aivan mielettömän monikäyttöinen lelu! Toivon, etteivät ihmiset vie sitä pahvinkeräykseen vaan antavat minun työstää sitä niin pitkään ettei siitä ole enää mitään jäljellä; tämä hetki saattaa, valitettavasti, koittaa nopeammin kuin olen osannut ennakoidakaan.

ps. Olin vähän pettynyt, etten saanut pahvilaatikon sisällä olevia isoja styroxpaloja käyttööni. Ihmisillä ei ole käsitystäkään miten moneen käyttöön ne olisivat mielikuvitukseni alla taipuneet.

pps. Katselin eilen uudesta televisiosta eläinohjelmaa. Lajitoverit ruudussa eivät sanottavasti kiinnostaneet, kunnes olivat pistäneet kissan kuvaan. Ärsyttävä maukuminen nosti niskavillani pystyyn ja naisihmiseni napsautti äänen pois päältä juuri sillä sekunnilla kun vedin syvään henkeä ja valmistauduin päästämään valtavan haukun ilmoille. Tiedän, että hän huomasi poskieni pullistuvan pahaenteisesti kun keräsin niihin ilmaa saadakseni isomman haukun aikaiseksi. Minun täytyy oppia säätelemään ylikorostuneita eleitäni.

Pahvisen majani ikkuna-aukko valmistuu kätevillä työkaluilla, joita kannan jatkuvasti mukanani: hampaillani.

 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Allekirjoittanut kärsi migreenittyyppisestä päänkivistyksestä, -vihlonnasta ja tasaisesta jomotuksesta viikonlopun yli. (Note to self: kirkas auringonpaiste ja laajat lumikentät yhdistelmänä eivät paranna päänsärkyä. Aurinkolasit saattaisivat auttaa, sitä paitsi kärpäsen silmiä malliltaan muistuttavien talvipleksien takana voi hyvin irvistellä särkynsä kanssa niin etteivät vastaantulijat huomaa.)

Ilmapuntarina toimiva koira, joka ratsastaa suhteellisen sujuvasti ihmisensä mieliala-aalloilla hoksasi heti, kun ilmassa oli selvää matalapainetta. Mitä enemmän päätä särki, sitä useammin raivostuttava komentohaukku napsahti päälle. Mihin katosi se karvainen sairaanhoitaja/terapeutti, joka on monesti niittaantunut kylkeen kiinni hyrisemään kun ihmisensä on viikonloppuaamuisin ollut väsynyt?

Pitkän lenkin päälle kaaduin hetkeksi sohvalle pitelemään päätäni kasassa ja koira villiinnytti itsensä täysin. Se murisi leluilleen, juoksi niiden kanssa ympäri taloa kuin päätön kana ja yritti saada minua ryhdistäytymään. Tätä ei tietenkään tapahtunut, koska 24/7 jatkunut päänsärky ja oksettava olo oli kiitettävästi vienyt liiat mehut. Raitis ulkoilma on yleensä oireisiin auttanut, mutta tällä kerta sen tuoma helpotus oli varsin hetkellinen. Eikä koira ole tuntenut armoa.

Käännekohta tapahtui myöhäisen iltapäivän pitkän lenkin jälkeen, kun uuvuin lattiatasoon makaamaan ja koira kävi murisemassa lelunsa kanssa korvaani. Se heilutti häntäänsä kasvojani vasten, töni kuonollaan ja kun ei saanut minuun mitään liikettä, se huokaisi niin ylidramaattisen pitkään ja värisevästi, että oli pakko nauraa ääneen. Tämä ilmeisesti riitti sille, koska se tuli heti kainalooni makaamaan ja painoi pienen, karvaisen naamansa poskeani vasten. Tässä asennossa me viihdyimme niin kauan, että toisesta kyljestäni katosi tunto. Tervetuloa takaisin, läppäkorvainen Florence Nightingale.

ps. Eilisaamun aikainen herääminen ilman päänsärkyä, levänneenä ja iloisena tuntui ennenaikaiselta joululahjalta. Koirakin näytti tyytyväiseltä kun sen ihminen ei aloittanut aamua sadattelulla. Ehkä on taas muutenkin skarpattava tuon noitumisen kanssa. Koira on saattanut viimeisen parin päivän aikana luulla, että sen etunimi on vaihtunut yleisimmin käyttämäkseni kirosanaksi. Ruokonta kielenkäyttöä, myönnän, mutta nonstop-päänsärky vaan avaa aina automaattisesti kirosanakanavani.

Tuuletusaukko. Ja kuono.