Villit tuulet ja hiusvärit

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Eilen aamulenkillä vastaan tuli muutamia koiria, jotka olivat perässä vedettävää mallia. Nämä kyseisen mallin edustajat eivät pitäneet tuulesta, vaan ne käänsivät kylkensä puhurille ja etenivät mahdollisimman matalalla, painopiste maata viistäen. Minäkin olen ollut välillä tätä mallia, mutta en niinä päivinä kun tuulee. Riittävän kova tuuli – sellainen joka saa ihmiset pärskähtelemään närkästyneenä ja kääntämään kasvonsa poispäin – on parasta talviaamuissa. 

Parasta lenkeissä on se kun pyöräteiltä lähdetään metsää kohti.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Eilisaamun 45:n minuutin lenkki tuli koiralla taas tuplattua, kun se juoksi tuulen perässä edestakaisin. Yöllä oli satanut kerros höttöistä puuterilunta ( miksi?) ja tuuli nostatti lumipyörteitä aamulenkkeilijöiden harmiksi ja Alfien suureksi iloksi. Näin jo heti ulko-ovesta ulos astuttuamme, että koira selvästi valpastui kun se huomasi, että puhuri puhaltaa mereltä asti ja sehän rakastaa tuulta, mahdollisesti vielä enemmän kuin lunta. Vaihdoin hihnan flexiin, että se saisi ottaa kaiken irti siitä, että oltiin astuttu keskelle sen lempielementtiä.

Se jahtasi lumen alta paljastuneita kuivia koivunlehtiä, puun kaarnapaloja, tikkuja, mitä tahansa mikä oli riittävän kevyttä tuulen nostettavaksi ilmaan. Olisin, tietenkin, voinut komennella sitä vierelleni kulkemaan nätisti, mutta se nauttii niin valtavasti tuulessa juoksemisesta (ehkä se tykkää kun sen humppatukka hulmuaa ja pöksykarvat pöllyävät) ettei sen iloa halua laimentaa. Sitä paitsi, pääsin näin huomattavasti vähemmällä, saatoin keskittyä pitelemään huppua päässäni ja estelemään kaulahuivin karkaamista tuulen vietäväksi, ja koirakin sai mukavan annoksen liikuntaa jo aikaisin aamusta.

ps. Pitäisi värjätä juurikasvu piiloon. Kyseessä on tällä kertaa oma pääkarvoitukseni, eikä koiran, vaikka sekin karvastoriesa läpikäytiin eilen, kun ennen niin helposti siistittävät tassukarvat taisteltiin lyhyemmiksi. Vielä muinaisina, historiallisina aikoina (= kuukausi sitten, aika kun on mäyräkoiran kanssa suhteellista) se makasi puoliunessa kun parturoin sen rehottavat karvastot anturoista, mutta nykyään se potkii jatkuvasti takajaloillaan kun lyhentelen pehkoja. Tämä tekee leikkelyn vähintäänkin haasteelliseksi, mutta toistaiseksi olen selvinnyt kehumalla sitä vuolaasti kun se on hetkenkin tähtäämättä minua leukaperiin kanankoivillaan.

Edellisellä kerralla kun värjäsin pääni, minua seurasi herkeämättä parin tunnin ajan hännällinen iilimato, joka välttämättä olisi halunnut nuuskuttaa hiuksiani. Tiedän, että ulostautuessani pesuhuoneesta minua odottaa innokas, yksipersoonainen vastaanottokomitea jonka häntä heiluu jo valmiiksi. Tiedän myös sen, että se tunkee kuonoaan suihkutilan kynnystä vasten ja esinuuskuttelee itsensä jo tiloihin siinä vaiheessa kun pesen ylimääräväriä pois.

Alphonsen mystisten tuoksumieltymysten listaan voidaan siis piparmintun, kasvorasvojen, hammastahnan yms. yms. lisätä kestoväri. Vielä on keksimättä se, miten voin näitä mieltymyksiä hyödyntää. Rupeanko esim. ulkona kantamaan hammastahnatuubia taskussani hyvin menneitä ohitustilanteita silmällä pitäen ja annan koirapojan kehuiksi ja kiitoksiksi nuuskaista siitä? Sehän ei ollenkaan näyttäisi oudolta.

Talvi on ihanaa aikaa; mitä enemmän lunta, sen parempi. (Aika hyvä juttu on myös monesti se, että jotkut jaksavat tallata polkuja, koska ihmistä ei umpihanki kiinnosta. Säälittävää.)

 

Mäyräkoira seisoo silityslaudalla

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Jos luulitte että olen omin lupineni sinne kavunnut, olitte väärässä. Päinvastoin, olen joutunut sinne nostetuksi vastoin omaa lupaani. Minut on pistetty sinne seisomaan. Siis, seisomaan. Jossakin kohtaa tästä hommasta katosi pointti, nimittäin tehtiin kaikenlaisia temppuja vaikka kuinka monta ja sitten ihminen haki silityslaudan. Oletin, että siihen liittyy jokin mukava leikki, mutta miten mukavaa nyt voi olla kun joutuu seisomaan paikoillaan ja jalkoja väännellään kummalliseen haara-asentoon. En pitänyt siitä, mutta ihmisen mieliksi pönötin siellä aikani ja sain palkaksi nappuloita. Diili ei ollut loppupeleissä huonompi, harvemmin sitä pelkästä seisomisesta ruokaa saa, mutta se pointti jäi minulta edelleen häviksiin.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mahdollisia mätsäreitä ja näyttelyitä (voi luoja, mitähän siitäkin tulee...) silmällä pitäen seisomista ja yleisesti nätisti olemista on harjoiteltu. En ole pessimisti, lähinnä kai hyvin valistunut optimisti tai inhorealisti, mutta jotenkin nyt vaan jäytää takaraivossa jonkinasteinen kauhuvisio siitä mitä tuleman pitää. Alphonse yrittää kiivetä (läpi esteiden, luonnollisesti) ensimmäisen näkemänsä nartun selkään (se todennäköisin skenaario), haluaa tervehtiä aivan kaikkia (tässä kohtaa mikään muu toimintamalli ei vain sen kohdalla tule kysymykseen) ja niin loputtomasti, että ensimmäisenä repeävät omat hermoni ja sitten muiden. Se kieltäytyy antamasta tsekata itseään (ei tosin murise eikä näyttele torahampaitaan, sehän tästä nyt vielä puuttuisi), vaan yksinkertaisesti väistelee niin liukkaasti ettei siitä saa otetta. Se jumittaa paikoilleen ja kieltäytyy liikahtamasta senttiäkään, paitsi niiden narttujen selkään. Urokset kelpaavat myös, tiukan paikan tullen.

Silti, treenaillaan pikkuhiljaa ja toivotaan, että yhdessä yössä tapahtuu niin laajamittainen muutos, että kuin taikaiskusta se on sitten valmis kun aika koittaa. Jos törmäämme joissakin edellämainituista karkeloista, niin me olemme sitten se porukka jotka tulevat poistetuiksi paikalta ja valokuvat pärstöistämme koristavat seuraavan Mäyräkoiramme-lehteä isoin, punaisin ruksein jotka on vedetty naamakuvien päälle. 

Miten niin tuo kieltomerkki koskee minuakin? Siinähän on ihan selvästi suomenpystykorvan kuva.