Kakkakikkailut

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

 

Koprologia, kakkatutkimus eli torttutiede, tuo niin usein vaiettu tieteenala koirien käyttäytymisessä, siivittää tämänpäiväistä messuani. En nimittäin olisi minä, ellen siinäkin asiassa haluaisi profiloitua yksilötaitelijaksi.

Ihmiseni, joita selkeästi huvittavat pienet tapani ja hassut edesottamukseni – olkoonkin ettei heidänkään huumorintajunsa ihan kaikkeen veny, se on nähty – ovat naureskelleet ulostuskäytäntöäni. Kakkaaminen eli kansanomaisesti torden vääntäminen, ylämäkeen, painovoiman toimiessa minua vastaan, on jotakin mitä harrastan. Ylämäeksi laskettakoon puunrungot, lumipenkat ja ihan oikeat mäet/kumpareet. Olen kehittänyt tästäkin muunnoksen, eli nostan jalkaani kuin merkatakseni, mutta työnnänkin kiinteää tavaraa ulos. 

Ihmiseni havaitsi tämän yhtenä päivänä, jo kuukausia sitten, kun jäin paikoilleni koipi ilmassa merkkaamaan liian pitkäksi aikaa lampuntolppaa. Hän oli hieman yllättynyt huomatessaan ettei sen juurella ollutkaan pissaa. Tämän yhden kerran jälkeen on seurannut monen monta toisintoa kyseisestä toimituksesta. Ihmiseni eivät voi ymmärtää miksi tämäkin asia pitää tehdä vaikeaksi. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Pahoitteluni, jos päivän puheenaihe aiheuttaa herkimmissä lukijoissamme kuvotuksen aaltoja ja ylittää veteenpiirrettyjä soveliaisuuden kuvitteellisia rajoja, mutta laskemme sen varaan, että suurin osa heistä on koiranomistajia, joille mikään inhimillinen, eli tässä tapauksessa koiramainen, ei ole vierasta.

 

Ihan tietyistä syistä päivän postauksen aiheesta ei ole graafisempaa todistusaineistoa blogissa, vaan kuva-antina toimii asiaankuulumaton otos karvanaamasta nokosillaan puoleksi rappusten alla.

Impulssikontrolli, vol 2

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ihminen ei taaskaan ole osoittanut järin suuria älynlahjoja harjottaessaan minulla “odota” ja “jätä”-komentoja. Aina välilä, ilmeisesti että muistaisin ihmisten olevan luontaisesti taipuvaisia kidutukseen, minut on komennettu makaamaan mahalleni lattialle ja kummankin etutassun päälle on jätetty herkkupala joihin ei ole saanut koskea ilman “saat ottaa”-käskyä. Olen melkein onnistunut pullauttamaan silmäni ulos kuopistaan yrittäessäni nähdä kummatkin herkkupalat yhtäaikaisesti ja vahtimalla etteivät ne katoa minnekään ennen kuin “saat ottaa”-komento on kuulunut.

Tämän lisäksi (aivan kuin tässä ei jo olisi ollut tarpeeksi!) lattialle on jätetty, aivan kuononi eteen, makupala johon en ole saanut ollenkaan koskea! Ihminen on pyytänyt katsomaan silmiin, laskenut herkun lattialle ja sanonut “jätä”. Kun olen yrittänyt tuijottaa herkkua ja saada se siirtymään suuhuni koskematta siihen, olen kohottanut kärsivän katseeni ihmiseen ja hän on ojentanut toisesta kädestään makupalan ja sanonut “hyvä”. Lattialla olevaa makupalaa en ole saanut ollenkaan. Siis en ollenkaan. Riittävän monta tällaista harjoitusta vielä niin käyn kostoksi syömässä seinän.

Ja mitä on sanottu ruualla leikkimisestä?

Kas, vetonaruni on otettu esille. Hetki, jota olen odottanut.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Impulssikontrolli ei ole edennyt sitten viime puhuman juuri ollenkaan mitä tulee ovikellokäyttäytymiseen. Syynä on, mikäs muu, kuin ihmisten saamattomuus. Hyvällä alulla oltiin joitakin aikoja sitten, mutta nyt on selkeää taantumista tapahtunut, sekä koiran käyttäytymisessä ovikellon soidessa, että ihmisten innokkuudessa suorittaa harjoituksia.

Pitäisiköhän hienovaraisesti tiedustella naapureilta, että jos heillä ei ole iltaisin muuta, tärkeämpää, tekemistä niin voisivatkohan he, ystävällisesti, tulla värjöttelemään pakkaseen ulko-ovemme taakse ja pimputtamaan ovikelloa sen sata kertaa, tai miten kauan se nyt sitten kestäisikään että koira oppisi olemaan haukkumatta kuin mieleltään nyrjähtänyt?

Saattaisi olla seuraavissa taloyhtiön talkoissa hiljaista.

Kuuntelen ohjeita, tarkkaavaisesti. Todellisuudessa minua kiinnostaa ainoastaan se, miten pystyn päihittämään ihmiseni tässä leikissä.