Meillä on uudet hammasharjat. Aslanin on tuo oranssi. Se on selvästi tyttöjen väri. Minä valitsin vihreän. Hampaat harjataan joka päivä, aivan liian perusteellisesti. Hammastahnaa ei saa syödä, eikä harjaa purra. Naisihminen on meinannut ainakin kaksi kertaa harjata epähuomiossa omat hampaansa minun harjallani. Jonakin päivänä näen tämän tapahtuvan. Silloin nauran. Kaikilla puhtailla raateluhampaillani.
Otteita ihmisen päiväkirjasta:
Alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että mäyräkoirilla on sisäänrakennettu opportunisti-geeni. Niiden kanssa saa välillä olla tarkkana, ettei leppoisa yhteiselo tarkoita sitä, että ihmistä vedetään kuin sitä proverbiaalista pässiä narussa. Näinkin on nimittäin käynyt, koska yleisesti ottaen on helpompi vastata vikinään, kitinään ja vinkunaan antamalla periksi, kuin käyttämällä 'ohita ja ole huomioimatta'-systeemiä, jolla saavutettu tulos antaa odottaa toteutumistaan pidempään. Nopea nappaus syliin ja kas, mäyrä vaikeneen välittömästi. Sen sijaan 'ohita ja ole ärsyyntymättä'-menetelmän kanssa joudut kuuntelemaan protestointia pitkään ja hartaasti. Luonnollisesti se olisi se paras tapa hoitaa tilanne, mutta käsissäsi on tekemättömiä hommia, päätä särkee, eikä käsivarren - juuri siitä kitisevästä mäyrästä aiheutunutta - rasituvammaa yhtään vähempää, on vain helpompi antaa periksi ja ottaa se koira (ja koiralla tarkoitan nimenomaan Aslania) syliin, johon se haluaa nukkumaan kaulaa vasten, mahdollisimman hankalassa asennossa. Älkää ymmärtäkö väärin, nämä yhteiset halailuhetket ovat sitä parhautta koiraihmisen elämässä, mutta jotenkin minusta tuntuu, että minua käytetään vähän hyväksi tässä asiassa.
Mistä se koira tietää aina sen ajankohdan kun ei millään ehtisi? Haistaako se ilmasta stressihormonin ja iskee kun ihminen on heikoimmillaan. Kiitokseksi ja palkaksi se saa sitten pusuja.
Näen jo itsekin missä ongelma on.
Mäyräkoirilla on vakavaa asiaa. Huomatkaa Pastori Aslanin (oikealla) harmaa liperi rintamuksessa.
ps. Äijät ovat nyt Instagrammissakin.
