Kannibaali ja kukkaislapsi

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Tänä aamuna lenkillä meitä kohtasi lohduton näky: orava murhapuuhissa. Pörröhännällä oli käpäliensä välissä ja puoleksi suussaan pieni oravanpoikanen joka oli vielä elossa.

Ihmiseni saa henkisiä haavoja moisesta näystä (kyllä, urbaanin ihmisen vieraantuminen luonnosta saattaa aiheuttaa sen) ja hän jo suunnitteli pelastuspartio Bernard ja Biancan perustamista, mutta orava kiipesi männynrunkoa pitkin ja vei saaliin mukanaan. Ihmiseni jäi katselemaan avuttomana kannibaalia uhrinsa kanssa, muttei halunnut jäädä pidemmäksi aikaa todistamaan verityötä, vaan komensi minut mukaansa ja lähdimme paikalta.

Minua ei sanottavasti edes hätkäyttänyt oravan näkeminen siinä parin metrin päässä puuhiinsa keskittyneenä, enemmän minua kiinnosti ihmiseni reaktio ja katsoinkin häntä hämmästyneenä kun hän vetäisi kiivaasti henkeä joutuessaan todistamaan raakaa tekoa. Hänen suustaan pääsi myös korkeamman oktaavin "Eiiiiiiii!", joka pelästytti oravan puuhun. Tämä ehkä heilautti minua hieman tasapainosta, koska en tehnyt elettäkään rynnätäkseni oravan perään vaan jäin ihmettelemään sitä pääni kallellaan. Normaalitilanteessa olisin ajanut suippokorvan puuhun ja jäänyt väijymään sitä rungon viereen.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Alphonsessa elää pieni puutarhuri. Se nimittäin rakastaa kedon kukkia. Keväällä kun ensimmäiset kukat ilmestyivät tienvieruksille, lenkkimme pitenivät ajallisesti koska koiran täytyi saada käydä nuuskimassa tarkasti lähes jokainen se eteen tullut kukkiva kasvi.

Sillä on selkeät suosikkinsa, joiden kohdalla se haluaa aina saada pysähtyä ja nuuskutella niiden sulotuoksuja: kissankellot, horsmat, punaiset apilankukat ja pienet fuksianväriset kukat, joiden nimeä en tiedä, mutta joita se ei yksinkertaisesti voi ohittaa haistelematta niitä hartaasti. Kovat jätkät voivat ihastella kukkia. 

Kukat ovatkin huomattavasti paremman tuoksuisia kuin ympärillämme jatkuvasti leijuva Eau de Horribilis, eli hyttysmyrkky. Joka päivä kipitämme vihollisalueen läpi ja joka päivä, karkottimesta huolimatta, viholliset ampaisevat kimppuumme. Nyt kun helle on saapunut takaisin ja auringolle tulee paljastettua laajempia ihoalueita, on hyttysmyrkyn löyhkä entistä piinaavampi. Minäkin haistelisin mieluummin kukkia.

ps. harmitti tänä aamuna kun mukana ei ollut kameraa, jolla olisi saanut napsittua kuvia Alfiesta keskellä kukkapeltoa kun sen pään ympärillä oli hieman alle kymmenen sinisiipeä lepattamassa. Hippilapsi heinämaalla olisi ollut ikuistettavan arvoinen tilanne.

Perhoset pitävät puutarhurista. Puutarhuri yrittää syödä perhoset. Luonnon kiertokulku, näin se menee: oravat syövät toisiaan, koirat kauniita sinisiipiä.

Mäyräkoiran nanosekunnissa vaihtuvat ilmeet ja mielialat: rauhallisen alistuva...

ja silmänräpäystä myöhemmin valpas.

Mäyräkoira manipuloi

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Yritin keksiä ikiliikkujan. Rötkötin sohvan selkänojaa vasten mahallani, pidin ihmistä silmällä ja pureskelin aikani kuluksi vinkuvaa palloani (tiedän, että teidän saattaa olla vaikeaa uskoa - itsenikin on – etten ole suinkaan suolestanut ihan kaikkia lelujani. Vinkuvat pallot olen säästänyt, vaikka saisin sadasosasekunnissa nekin späleiksi). ihminen silmälläpitoni alaisena ei tehnyt mitään mielenkiintoista, kuten esim. pyrkinyt kohti jääkaappia, joka olisi saanut minuun toiveikasta eloa tai käynyt taikakaapilla jossa säilytetään herkkujani, joten itseni huvittamisvaihtoehdot olivat vähissä.

Aikani pureksittuani palloani ja kuunneltuani sen monotonista vinkunaa, työnsin sen sohvalta lattialle kuonollani. Tuijotin sitä hetken tiiviisti kun se makasi siinä lattialla (en ole vielä selvittänyt itselleni tätä outoa ilmiötä nimeltään 'painovoima', joten se herättää minussa aina hieman kummastusta) ja nostin sitten katseeni ihmiseen joka käveli ohitseni. Hän poimi palloni ja ojensi sen minulle. Nuolin häntä nenästä kiitokseksi.

Ihmiseni poistui takavasemmalle ja minä purin palloani. Tämä ei ollut mitenkään erityisen innostavaa puuhaa, joten vyörytin pallon uudestaan lattialle. Ja katsoin ihmistäni. Hän katsoi ensin minua ja sitten palloa. Ja kävi uudestaan nostamassa sen lattialta. Nuolin häntä jälleen nenästä.

Ihmiseni siirtyi keittiöön tarkkailemaan minua. Tässä vaiheessa on syytä selventää, että ihminen teki selvästi antropomorfiselta haiskahtavaa empiiristä tutkimusta aktio-reaktio-suhteista ihmisen ja koiran välillä. Minä tutkin ainoastaan saanko orjuutettua hänet.

En purrut enää palloani vaan vilkaisin ihmistäni ja pudotin pallon suustani lattialle. Tässä vaiheessa olin kuvitellut keksineeni ikiliikkujan: ihmisen, jonka hypnotisoinnissa olen päässyt niin pitkälle, että hän käy nostamassa jokaikinen kerta palloni lattialta, mutta valitettavasti näin ei enää tapahtunut. Haukahtelunikaan ei auttanut.

Ihminen pudisti päätään ja keskittyi aivan muihin asioihin. Koska en saanut tahtoani läpi, menin päivänokosille.

When in doubt, sleep.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Kun antaa kerran, yhden kerran, periksi mäyräkoiralle, niin sitten se suuren illuusionsa turvin kuvittelee, että tästä hetkestä eteenpäin ihminen on täysin sen vallassa.

Jos on helteinen päivä ja lenkkiä on takana jo hyvän matkaa ja mäyräkoira päättää, että sillä on liian kuuma, ihminen ei ole muistanut ottaa vesipulloa mukaan, aurinko paistaa suoraan niskaan ja reitinvalinnassakin on sen mielestä jotakin häikkää, niin saattaa olla, että mäyräkoira kipittää ensimmäisen tienristeyksen kohdalla puun alle läähättämään ja on mahdollista, että ihminen tuntee myötätuntoa eikä patista koiraa eteenpäin vaan kääntyy kotiinpäin.

On äärimmäisen todennäköistä että heti seuraavana päivänä mäyräkoira lötväyttää itsensä kyljelleen keskelle tietä kun se olettaa, että koska eilen makuuasento sai ihmisen muuttamaan mielensä, niin tokihan tämä sama temppu toimii joka kerran kun kun se haluaisi edetä kaikkia niitä omavalintaisia reittejä jotka eivät ihmisen suunnitelmiin sovi (yllättäen sen valitsemalla reitillä on sorsapoikueita joita se haluaisi käydä stressaamassa). Siinä se sitten makaa kylkiasennossa, kuin kuollut paino hihnan päässä, ja vilkuilee toisesta silmäkulmastaan, että miten ihminen reagoi.

Ja ihminen muistuttaa itseään, että seuraavalla kerralla houkuttelee koiran edes pari metriä eteenpäin ja esittelee sitten humppatukalle kotiinlähtöidean omanaan, eikä suinkaan niin, että koira saa tehdä itsenäisen päätöksen.

Mikään ei paina yhtä paljon kuin yhteistyökyvytön mäyräkoira keskellä tietä. Hävyttömästi se vaihtaa asentoa vielä selälleen ja odottaa maharapsutuksia venytellen itseään tien pölyisellä pinnalla (on sillä pokkaa!) On enemmän kuin mahdollista, että sille saatetaan äyskäistä tiukkasävyinen "Ja nyt justiin ylös sieltä!"-komento. Hymyilyttää kyllä vinosti toisesta suupielestä sen venkulointi, mutta sitä ei sovi mäyräkoiralle näyttää.

ps. mäyräkoiran ja ihmistensä kotijuhannus soljui eteenpäin rauhallisissa merkeissä. Mäyräkoiran mielestä puhdasta äksöniä olisi voinut olla enemmänkin, joten se onnistuneesti villitsi itse itsensä, koska ihmisistä ei ollut vauhtia nostamaan. Itseohjautuvan mäyräkoiran juhannusselviytymisstrategia tylsyyteen nuupahtamisen estämiseksi oli simppeli: remuamista lelut suussa ja tiikeriloikkia näkymättömiä vihollisia kohti.

pps. oho! Kuvapankki ei olekaan ehtymätön runsaudensarvi tai luonnonvara. Foto jää nyt julkaisematta, koska se ei ole vielä materialisoitunut kameraan, saati koneelle.