Aslanin suuri rakkaus

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Viime päivien lenkeillä Aslan on ollut kierroksilla (se on kohdannut palavien tunteidensa kohteen kesken lenkin ja mennyt sekaisin), minä puolestani olen pitänyt huolen, että huutelen jo kaukaa kommentteja toisille koirille ja kerron muille uroksille mitä mieltä olen tarkalleen ottaen siitä, että ne kävelevät kulmillamme aivan kuin eivät tietäisi kenelle nämä tienoot oikeasti kuuluvat, kenen reviirillä ne käyskentelevät huolettomina. 

Ihminen on ollut vähän väsynyt meidän lenkkikäytökseemme niiltä osin, että Aslan on lemmentuskissaan poukkoillut ja vetänyt (se on saanut ihmisen nurinkin ja olemme yhdessä auttaneet häntä pystyyn hyppäämällä syliin ja nuolemalla naaman) ja minä olen keskittynyt enimmäkseen näihin järjestyksenvalvontahommiin jotka ovat ihmisen mielestä olleet aivan liian äänekkäitä ja turhia. Näistä syistä johtuen meitä on uhkailtu. Meille on sanottu, että ihminen pääsee vallan hyvin jalkautumaan pitkille lenkeille ilman meitäkin, jos käytös ei parane. Ilman meitä? Anteeksi mitä? Saako lenkeillä edes käydä ilman mäyräkoiria?

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Aslan on syvästi ihastunut. Pienen mäyräkoiran päiväunien kohde on kaunis ja tumma vastakkaisen sukupuolen edustaja, mutta en valitettavasti näe tälle suhteelle kovinkaan ruusuista tai pitkäikäistä tulevaisuutta, sillä harvemmin sitä mäyräkoira hevosta on heilastellut. 

Tämähän ei tietenkään lannista Aslania itseään, joka menee iloisesti sekaisin kun pyörätietä vastaan kävelee sen elämän nainen: raudikkotamma, jolla on kaunis tähti otsassaan. Mäyräkoira nousee takajaloilleen (ehkä se haluaa vaikuttaa hieman itseään pidemmältä...) ja kiljuu sekä ihastuksesta että riemusta. Olen kyllä havainnoinut sen innon narttukoirien perään, mutta se ei ole mitään siihen verrattuna kun se näkee tamman ja mania valtaa sen. Hevonen on hörähtänyt lempeästi kävellessään ohi, mutta Aslan ei rauhoitu millään, se kiskoo tamman perään ja huutaa sellaista karmeaa kovaa ja kimeää huutoa, joka vastaa vaikutuksiltaan kynsiä liitutaulua vasten. Ja kun se ei pääse tamman perään, se kääntyy hätääntyneenä katsomaan minua, tietenkin, koska minähän se olen, joka en sitä sinne päästä. 

Hevosen jäljessä on kävelty (tämä oli virhe, olisi pitänyt kääntyä päinvastaiseen suuntaan, mutta takana oli jo niin pitkä lenkki etten enää jaksanut kääntyä) ja Aslan on nuuskinut ja nuollut jokaisen kavionjäljen lumessa. Samalla se on vinkunut riipivästi ja Alphonse on tuijottanut sitä ihmeissään. Minä olen tuijottanut Alphonsea lasittuneesti, ja olemme ymmärtäneet toisiamme. Aslan on se, jota emme ole ymmärtäneet.

Ota edes syliin. Pliis. 

Aslanin traagisen rakkauden tarve on täyttynyt. Ja niin on ihmisen mittakin. Koska en puhu sujuvaa koiraa, vaan mäyräkoirat ymmärtävät paremmin suomea, olen yrittänyt hienovaraisesti selittää Aslanille mistä siinä on kyse, ettei se voi seurata hevosta talliin asti, ei, vaikka se kuinka ulisisi ja haraisi vastaan kun käännymme sen mielestä väärään suuntaan. Asian selittämistä harjoiteltiin viimeksi tänään kun lumesta löytyivät valitettavan tuoreet ja ilmeisen tutut kavionjäljet. 

"Aslan, hevosta ei ole enää. Hevonen on loppu nyt."