Rutiineja - valitettavia ja mukaviakin

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Aslan jäi taas kiinni. Ihminen tuli aamulla alakertaan ja sohvapöydällä oli koirankarvoja ja vähän hiekkaa. Kahdessa paikassa. Hmmm...ihan kauhean etevä etsivä ei tarvitse olla saadakseen syyllisen selville, koska minä en kiipeile.

Muutamia päiviä sitten ihmisen tullessa niin ikään aamulla kahvinkeittoon, hän tapasi sohvapöydällä selällään makaavan ja kuorsaavan Aslanin. Ihminen nosti juniorin jatkamaan uniaan pedille, käveli keittiöön, sytytti valot ja huomasi, että myös ruokapöydällä oli koirankarvoja. Lisäksi pöydällä latauksessa ollutta läppäriä oli mitä ilmeisemmin käytetty tyynynä - kuten Aslanilla on tapana. Onpahan sekin tullut todistettua, että Aslan hyppää olohuoneessa sohvalta pöydälle, liukuu sen poikki ja hyppää sieltä suoraan pedille. Tässä kohtaa ihminen veti niin syvään henkeä kerätessään kaikupohjaa karjaisuunsa, että katsoin parhaaksi möyhentää vähän junioria sen laskeuduttua pedille.

Ihmiseltä ovat keinot vähissä. On ehkä pakko rakentaa Aslanille temppurata alakertaan, että se jättää huonekalut rauhaan. Johan se yritti kiivetä korkeaa kenkätelinettäkin pariin otteeseen. Tikapuut sille pitää ostaa. 

   Apaattinen Aslan autossa. Matkanteossa se ei todellakaan ole oman mukavuusalueensa sisällä, toisin kuin minä. Olenhan hyvinkin tyytyväinen reissaaja.

   Aslan on harvoin vakavana, mutta autossa se on. Ei hymynhäivää, ei hännänheilutusta, ei anteeksiantoa siitä, että se on taas pistetty takapenkille mököttämään.

   Minä, sen sijaan, tuijottelen kaunista iltataivasta. Aslan manaa kohtaloaan. 

   ...ja jatkan tuijottelua niin kauan kuin matkantekoa kestää. Ps. kuonossani oleva suurentunut kyhmy oli ötökän pistämä. Ihan näin aristokraattiseksi en sentään ole heittäytynyt.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Aamulla kierrämme pitkän lenkkimme. Heräämme aivan liian aikaisin saadaksemme kiertää sen rauhassa, mutta me olemme sitä mieltä - mäyräkoirat ja minä - että ilman tätä nimenomaista lenkkiä aamu ei vain alkaisi oikein. 

Olen tässä jo parin kuukauden ajan huomannut, että tavoilleen uskolliset mäyräkoirapojat ovat rutiiniensa orjuuttamia myös lenkillään. Kummallakin on omat suoritusmenetelmänsä ja monesti ne saavat hymyilemään kun niihin alkaa kiinnittää huomiota. 

Aslan pitää siitä, että sillä on tekemistä lenkin aikana. Jopa asioidessaan pusikossa, se hakee monesti kepin tai oksan suuhunsa, että voi pureskella sitä samanaikaisesti. Sehän on vähän kuin istuisi vessassa sanomalehden kanssa. 

Tämän lisäksi se tykkää muutenkin huvittaa itseään; aina samassa kuntopolun kohdassa se työntää päänsä villivadelmapensaaseen, kaksi kertaa, ja on säikähtävinään jotakin. (Pensas oli ajettu maan tasalle kun kuntopolun reunamia oli siistitty. Aslan käy silti paikalla säikähtämässä, vaikka pensaasta on enää pari kortta pystyssä.) Se hyppii tienposken niitetyssä heinässä, työntää kuonoaan syvälle leikattuun ruohoon ja on säikähtävinään sitäkin. Se tekee tasajalkapomppuja ilman vauhdinottoa, hyppii kuin vuohi ruohikossa, astuu kaksi askelta metsän puolelle, hyppää takaisin hiekkatielle, astuu metsään, hyppää takaisin hiekkatielle jne. Se kuljettaa suussaan keppiä tai käpyä, pudottaa sen tielle, poimiakseen sen seuraavana aamuna taas mukaansa, kuljettaa jonkin matkaa, poimii seuraavalla lenkillä suuhunsa jne. Ensimmäiset kilometrit se polttaa ylimääräenergiaansa, jota sen akkuihin on latautunut yön aikana, ennen kuin komennan sen vierelleni, omalle paikalleen. Siinä se tepsuttaa nätisi Alphonsen ja minun välissä lenkin keskiosan ja taas loppupätkän se tosottaa menemään kuin nuori hirvas. 

Alphonse nauttii lenkeistä aivan omalla tavallaan. Se saattaa kävellä vieressäni pitkät pätkät kuono kohti taivasta, fiilistellen, koska sitä on aina kiehtonut pilvien ja puidenlatvojen tuijottaminen. Se näyttää hyvin ylväältä kävellessään klyyvari kohti korkeuksia, näennäisen tietämättömänä mistään muusta. 

Se harrastaa samaa autossakin, joko makaa selällään ja tuijottaa ikkunasta taivasta tai nojaa kuonoaan takaoven kahvaan ja katselee pilvien liikkumista. Lenkeillä, tosin, asiaan saattaa vaikuttaa sekin, että reittimme varrella on tehty viime aikoina poikkeuksellisen paljon oravahavaintoja, joten ehkä se toivekkaana odottaa, että paistikas putoaisi suoraan sen suuhun. Kyseessä on kuitenkin mäyräkoira. Aivan hyvin se voi olettaa, että ruoka pudottautuu oma-aloitteisesti sen ulottuville. Mäyräkoiralle kaikki on mahdollista. 

   Lenkkien jälkeen harrastetaan monesti liikuttavaa muodostelmanukkumista.