Ankeuttaja pilaa Alphonsen lenkit

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ihmisellä ilmenee ihan kauheasti kaikenlaista turhanaikaista, ja toisinaan raivostuttavaakin, häiriökäyttäytymistä lenkeillä. Kesken lenkin meidän täytyy Aslanin kanssa välillä istua ja katsoa silmiin, kävellä tietyllä puolella tietä ja suorittaa omituisia rituaaleja joiden läpivieminen ei ainakaan edesauta matkanteossa: meidän oletetaan kykenevän mm. kulkemaan rinnakkain, (edistämättä), peräkkäin (tuuppimatta toisiamme) ja ihmisen perässä vierekkäin (nujakoimatta/painimatta). Kaiken lisäksi syyttävä ihmissormi osoittelee minua, että hidastan matkaa haistelemalla kukkia ja miettimällä eri lounasvaihtoehtoja tapaamieni sorsien, rusakkojen ja oravien välillä. Minusta itsestäni sen sijaan tuntuu, että olen se ainut järjellinen ja looginen osa tätä koneistoa, joka nauttii ulkoilusta ja etenee systemaattisesti. Ihminen harhautuu komentamaan kesken kaiken mukavan, koska on luonteeltaan ankeuttaja ja Aslanin kohdalla puolestaan sanat 'looginen' ja 'systemaattinen' ovat ainoastaan heppoista sanahelinää. 

Kesken matkan meidän täytyy pysähdellä ennen tien ylittämistä, emme saa vetää, emmekä voi kääntyä risteyksistä mihin haluamme, puhumattakaan, että maasta saisimme einestää mitään löytämäämme (esim. suklaata, myyriä jne.). Nämä osoitukset ihmisen umpimielisyydestä ja itsekkyydestä niistävät ilolta sen terävimmän kärjen ja saavat ajatuksissani hakeutumaan koiraeläintä kohdanneen vakavan perisynnin äärelle: kuka keksi domestikoida villin ja vapaan koiran esi-isän, suden? Kuka kurja se oli joka halusi pannoittaa pedon, kahlita sen sielun ja alistaa sen tahtoonsa?

Esittämiäni toiveita siitä, että olisi ehdottoman tärkeää kyetä käymään lenkeillä myös ilman ihmisvastusta, ei ole otettu todesta, huomioon tai kuulevaan korvaan. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että ihminen voisi yksinään jäädä kotiin harjoittamaan tätä kummallista etenimistaktiikkaansa joka on tuhansien turhien komentojen sävyttämää. Me Aslanin kanssa kävisimme sillä aikaa kartoittamassa rajaloukkaukset ja toteamassa törkeät reviiriylitykset tiluksillamme. Olemme täyden toimintavalmiuden omaava mäyräkoiraiskujoukko, joka on täysin kykenevä toimimaan ilman epäjohdonmukaista esimiesohjaustakin. Hyvä johtaja osaa delegoida vastuuta myös alaisilleen. Meidän johtajamme eivät. Meidän johtajamme ovat mäyräkoiran oikeuksia polkevia tyranneja.

"Moi, böönat. Kiinnostaiskos kilpajuoksu? Voisitte tulla tälle puolelle aitausta ja saisitte kaksi innokasta mäyräkoiraa peräänne. Tositarkoituksella."

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Koira tarvitsee perusaskellukseensa ravin, että sen lihaskunto pysyy hyvänä. Alphonse, lyhytselkäisempänä ja matalajalkaisempana, ravaa vieressä hyvin, eikä ihmisen itsensä tarvi edetä välttämättä kiitolaukkaa, mutta Aslan on kehittänyt omituisen pikakävelyversion (kuinkas muuten), joka ei ole ravia vaan nopeutettua kävelyvauhtia ja se kykenee tikuttamaan kuin pieni singer tällä tavalla. "Aslan, ravia!"-komento on opetettu sille jo pienempänä kun se kehitti tämän kummallisen etenemismuodon itselleen. Pikakävellessään se näyttää erehdyttävästi samalta kuin maratonkävelijä jonka lantio liikkuu irtonaisesti. 

Aslanille on hyvin ominaista se, että siltä puuttuu hyvin monessa asiassa se kuuluisa ja usein peräänkuulutettu 'kultainen keskitie'. Se on kääntänyt vipunsa lähes aina ääriasentoon: joko se kävelee lantiotaan letkeästi keinuttaen tai sitten se laukkaa eteenpäin kuin tuli hännän alla. Sen pysyttäminen ravausvauhdissa on monesti säätämisen takana. 

Päästessään täyteen vauhtiin mäyräkoira on hämmästyttävän nopea ja herättää aina hämmästelyä ja ihmetystä koirapuistossa muiden koiraihmisten keskuudessa, niiden, joilla on pitkäkoipisia koiria itsellään.

Aslanin (takimmaisena) jykevät reisilihakset saavat sen näyttämään takaapäin pitkäkarvaiselta bulldogilta...Alphonse, puolestaan, lentää kevyesti mättäiden yli, ryteikköjen halki ja tallatun maan poikki.

Kaksikko paahtaa menemään koirapuistossa. Alphonse toimii kuten vetolelu: Aslan kiskaisee hännästä, että saa Alphonsen välittömästi peräänsä ja taas mennään. Kun mäyräkoirat ovat saaneet tarpeekseen juoksemisesta, Alphonse yleensä hakeutuu koirapuiston portin eteen istumaan ja tuijottaa intensiivisesti autoa. Tätä elekieltä ei ole vaikeaa lukea: puolitoista tuntia juoksemista on riittänyt, sohva kutsuu. Koirakonstaapelin työ on uuvuttavaa.