Päättämättömyys oli koitua kurren kohtaloksi

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen kyläluuta. Minusta on hauskaa käydä vierailuilla, kylästelemässä, piipahtamassa ja viipymässä. En istu ulko-oven edessä odottamassa milloin lähtökäsky takaisin kotiin tulee, vaan sujuvan letkeästi soluttaudun kyläpaikan arkeen ihan muina mäyräkoirina. Otan vastaan mielelläni rajattomasti huomiota ja vielä enemmän rapsutuksia, mikäli mahdollista.

Aslan puolestaan on kylässäkin varas. Se ei yritäkään pistää parastaan tai silmälumeilla itseään vieraskoreaksi, mutta se tykkää ihan kauheasti kaikista ihmisistä, joten se ilmeisesti korjaa kaiken. 

Mutta varas se on. Viikonloppuna se veti auki naisihmisen meikkipussin vetoketjun (kukaan ei nähnyt, miten tämä tapahtui, mutta meikkipussin päältä löytyi kuolaa, joten ilmeisesti sille ei ole vieläkään kasvanut taikapeukaloita, vaan se oli joutunut käyttämään hampaitaan), anasti sieltä huulikiillon ja kajal-kynän. Pureskeli sitten vaivihkaisesti molempia ja kun naisihminen sai sen kiinni, se yritti piilottaa niitä alleen. Varasti se kyllä sukkiakin.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

City-rusakot ovat niitä laiskanpulskeita pitkäkorvia jotka eivät pidä erityistä kiirettä paetessaan mäyräkoiria. Olen tainnutkin tästä ongelmasta mainita täällä aikaisemminkin, kun kohdataan välillä sellaisia pupujusseja jotka jäävät pitämään tuumaustaukoja, sen sijaan että painelisivat menemään kuin hengenlähtö olisi yhden mäyräkoiranmitan päässä. 

Lähiöoravat putoavat monilta osin siihen samaan kastiin, jossa villieläimen vaistot ovat hieman turtuneet - tai ainakin vähintän tylsistyneet - ja vatsaakin koristaa elintasorengas kun apetta on tarjolla riittävästi, eivätkä katovuodet koita niin kauan kuin ihmisiä on lähistöllä. Nähtiin, nimittäin, tässä taannoin koirien kanssa niin tanakassa kunnossa oleva orava, että hetken jo luulin, että puussa huojuu opossumi. 

Sen atleettinen serkku, sen sijaan, pasteerasi pörheänä uudessa talviturkissaan muutaman metrin päässä pulleasta kaveristaan kun mäyräkoirat hoksasivat sen ja se mäyräkoirat. Siinä vaihdettiin pitkiä silmäyksiä ja oltiin hengittämättä hiljaa. Hetki venyi ja odotin, että kuka syö kenet ja mistä aloitetaan, mutta orava tokeni ensimmäisenä. Se otti pari askelta eteenpäin ja mäyräkoirat päästivät suustaan äärimmäisen epäinhimillisen äänen ja piti oikein tarkistaa, että oliko se ollut myös Alphonse joka rääkyi, kun se on yleensä vaiti kuin hauta silloin kun riista liikkuu sen naaman ohi. Oli se ollut Alphonse. Tosin, jos yhtään kritiikkiä saa esittää tästä yllättävästä ääninäytteestä, niin olisin toivonut ehkä hieman vähemmän tärykalvoja koettelevaa huutoa, sekä ehkä myös aavistuksen miehekkäämpää saundia. Meillä on jo yksi kiljukaula, kiitos vaan. 

Orava säikähti pahanpäiväisesti, perääntyi ja jäi tuijottamaan mäyräkoiria. Sitten se otti taas muutaman kokeilevan askeleen, epäröi ja jähmettyi paikoilleen siihen parin metrin päähän, niin lähelle että saatoin laskea sen viiksikarvat. Olin varma, että Aslan pyörtyy. Onneksi sillä oli niin kiire huutaa, ettei se ehtinyt vaipua tajuttomaksi. 

Yritin kiskoa kirkuvia mäyräkoiria mukaani - ja se orava, sen päättämättömyys olisi ollut koomista katsottavaa, jos petokaksikko ei olisi yrittänyt vääntää hihnoissaan käsivarsiani sijoiltaan samanaikaisesti. Minua nauratti tasan ei yhtään. Orava kipitti kerran meidän ohitsemme ja sitten, jostakin käsittämättömästä syystä johtuen, palasi takaisin eteemme seisomaan. Sen tukevampi sukulainen istui katselemassa näytöstä nuoren, ohuen koivun latvassa, joka oli taipunut oravan painosta lähelle tietä jolla seisoimme. Siinä se killui, barf-eines melkein nokan edessä, ja toinen seisoi uhmakkaasti keskellä tietä, tuijottaen pistävästi pienillä, pikimustilla silmillään. Oli ilmeisesti ajatellut sitten haastaa kaksi mäyräkoiraa ja yhden ärsyyntyneen ihmisen.

Ei auttanut kuin karjaista. Ja jo vain alkoi tapahtua. Oravat katosivat kuin maan nieleminä ja mäyräkoirat palautuivat nöyrinä vierelle. Olo oli kuin Hamelnin pillipiiparilla. Siis niin kuin käänteisesti. Mutta eivätpä irronneet käsivarret koirien kiskoessa kuin mielipuolet, eivätkä oravatkaan joutuneet vatsantäytteeksi, sillä olen vakaasti sitä mieltä, että lenkkien aikana jokaisen soisi voivan pitää henkiriepunsa.

Paistitta jäänyt.