Ei mitään pelättävää?

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Suurimmassa osassa kesäloman kuvista Aslan on joko menossa järveen tai tulossa sieltä, ja poseeraa turkki märkänä. Sen horoskooppimerkki onkin hylje. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Täälläkin on tullut mainittua, että kärsin jonkinasteisesta käärmekammosta, joka matelijoiden läsnäollessa manifestoituu selkeinä fyysisinä oireina: sydämen lyöntitiheyden kasvuna, huimauksena, maailman mustumisena jne. Tämä ei estä minua menemään metsään kesäisin, mutta se kyllä estää menemästä sinne ilman kumisaappaita. 

Saatan säikkyä hyvinkin helposti; ajatuksiini vaipuneena hätkähdän tai pelästyn jos minua lähestytään yhtäkkiä ilman, että tulija pitää itsestään jotakin ääntä, esim. yskähtämällä. Läheiseni ovatkin vuosien saatossa oppineet, että on syytä ilmoittaa tulostaan välttääkseen sen, että huudan kuin sisävesihinaaja. Säikkymisestäni huolimatta en kuitenkaan pelkää esimerkiksi pimeällä kulkemista yksin. Lähes joka aamu vien mäyräkoirat pimeään metsään salaperäisille retkille, jossa ne saavat käyttää nenäänsä ja korviaan silmiensä sijaan. Kaupunkialueella kun olemme jatkuvasti valojen ympäröiminä ja koirat nauttivat valtavasti päästessään pimeään juoksentelemaan ja tutkimaan paikkoja. Minunkin on luotettava siihen, että ne eivät kuljeta ihmistään puuta päin, sillä talvinen, valoton metsäpolku on hyvin pimeä. Onneksi on sentään lunta, joka vähän valaisee, emmekä kuitenkaan lähde taajaman ulkopuolelle, vaan tutuille reiteille, pienille, monihaaraisille poluille jotka risteilevät lenkkimaastojemme läheisyydessä.

Pimeässä tai hämärällä, yksinäisellä reitillä kuuntelen tarkasti koiriani. Ne varottavat, jos aihetta ilmenee; ihan normaalia vahtimistahan ne harrastavat oudoissa paikoissa ja siellä minne ei valo yllä, joka esiintyy siten, että ne ovat valppaampina kuin tavallisesti, kallistelevat päätään puolelta toiselle, kuuntelevat, nuuskivat tuulta. Ne kyllä kertovat, jos pitää pysähtyä tai varoa jotakin. Siksipä niskassani nousivatkin karvat pystyyn tässä kertana muutamana ennen lumia, kun hyvin aikaisin aamulla tarvoimme kuntoreittiä eteenpäin ja juuri ennen kuin haistoin tupakansavun leijailevan ilmassa, koirat myös varottivat minua. Kumpikin pysähtyi eteeni ja Aslan murisi matalasti (se on selvästi herkempi reagoimaan erilaisiin ärsykkeisiin kuin Alphonse). Ketään ei näkynyt, metsä kummallakin puolella oli sysipimeä, mutta rööki haisi. Tämä toistui syksyn aikana muutaman kerran ja joka kerta koirat pysähtyivät eteeni seisomaan vierekkäin, vahdissa. Niinä aamuina kun tupakansavua ei tuntunut, eivät koiratkaan reagoineet mitenkään poikkeuksellisesti. En sitten tiedä kuka siellä keskellä metsää mahdollisesti seisoskeli; ketään ei näkynyt, mutta joku siellä kaiketi oli. 

Viikko sitten koettiin toisenlainen hälytys koirien puolelta kun jälleen aamuaikaisessa olimme ainoat kulkijat ja olin komentanut koirat omalle puolelleen pyörätietä. Yhtäkkiä Aslan ampaisi kuin tykin suusta tien toiselle puolelle (pyörätien vasemmalla puolella on pieni metsäkaistale ja huonekaluliikkeitä ja oikealla puolella autotie ja taloja) metsää kohti ja haukkui raivokkaasti. Alphonse reagoi Aslanin huutoon ja juoksi perään häntä pystyssä. Yritin nähdä mille ne haukkuivat, kun Alphonse paljastikin hampaansa ja lähti etenemään kyyryssä, muristen. Aslan, epävarmempana jatkoi haukkuaan ja huomasin, että ne molemmat tuijottivat puiden läpi huonekaluliikkeen parkkipaikalle, jolla seisoi yksinäinen auto, takaluukku avonaisena. Mieshenkilö pakkasi sinne jotakin ja lähti sitten autollaan pois. Koirat rauhottuivat vähitellen, mutta vilkuilivat jatkuvasti selkänsä yli parkkipaikalle kun ohitimme sen. En tiedä mistä oli kyse, mutta niskassani pisteli taas epämiellyttävästi. 

Yleisesti ottaen meillä on oikeasti täällä unettavan rauhallista, mutta olen silti sinnikkäästi esittänyt miehelle vaatimuksia henkivartijan hankkimisesta tämän verukkeen varjolla näiden muutamien, pienten säikähdysten takia. Sellainen mukavan isokokoinen, räyheä urosdobberi, jolle olisimme alleviivaavasti tällänneet nimeksi Igor, soisi jo ulkomuodollaan mäyräkoirille ja minulle kulkurauhan niillä pimeilläkin reiteillä. (Puhumattakaan siitä, että harrastusten kannalta kirjo laajenisi mukavasti.) Mies kuitenkin vetoaa allergiaansa. Aika vähäiset ovat keinoni sitä vastaan taistella ja sehän ei ole vaihtoehto, että siirtyisimme liikenteen sekaan lenkkeilemään; me kun tykkäämme hiiviskellä varjoissa ja kulkea yksinäisiä reittejämme.