maanantai 30. syyskuuta 2013

Alkuviikon uneliaisuus

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Aslan näyttelee torahampaitaan häkistä varoitukseksi muille. Noh, tosiasiassa kuvassa se haukkui korkealta ja kovaa koska näki siskonsa pitkästä aikaa. Olemme tässä joissakin kesän näyttelyistä. Ruoho on vihreää ja erityisesti se on sitä aidan ja häkin toisella puolella..


Tässä meille alkaa hiljalleen valjeta, että tyttöjen ja poikien välissä oleva häkki on pysyväisratkaisu. Voi ryönä.



Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Viikonpäiväkrapula on vallannut mäyräkoirat. Maanantaina makaa raatona kaksi kaikkensa viikonloppuna antanutta koiraa, joiden virikkeellistämiseen ei tarvita yhtään mitään. Siinä vaiheessa kun Alphonse jaksaa juuri ja juuri raahautua keittiöön kuullessaan juustokuvun avaamisesta aiheutuvan äänen, voitaneen sanoa, että nyt ne ovat väsyksissä. Tämä on harvinaista ja tapahtuu vain ja ainoastaan maanantaisin kun edellisviikon ulkoilut, riekkumiset ja leikkimiset kaatavat sinnikkäät ja tarmokkaat pojat yhdeksi laikulliseksi kasaksi toistensa kylkiluihin kiinni. 

Sunnuntait on periaatteessa tarkoitettu koirille lepopäiviksi, ainakin teoriassa. Käytännössä näin harvemmin kuitenkaan pääsee käymään, vaikka lenkit eivät olisi pitkiä, on muuta toimintaa siinä määrin, että maanantain koittaessa mäyräkoirat valuvat väsyneinä lattioita pitkin. 

Iltapäivän pitkillä torkuillaan Aslan ulvoo unissaan kuin susi, ääni käy kierähtämässä ihonkin alla, niin karmea se on. Alphonse nostaa päänsä ylös, tönäisee hellästi kuonollaan Aslania. "Herkeä, veli. Kaikki on hyvin." Aslan näyttää hetken säikähtäneeltä, mutta painaa päänsä takaisin Alphonsen lonkan päälle. Ei kestä kuin hetken ja kummatkin ovat vajoneet takaisin uneen. Lämmin peti, toisen lämmin kylki vieressä. Mäyräkoirilla on kaikki hyvin.  

Mejä-treeniä, osa 3: suoritusta

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:


Olemme käyneet jäljellä ja nyt haluaisimme lisää tekemistä.

Loppuillan suunnitelmiin kuuluu kotoisaa painia ja leikkiä, sitten ruokaa ja unta. Päivä paketissa, hyvällä arvosanalla varustettuna.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:


Sunnuntain mejä-harjoitukset sujuivat mallikkaasti. Sään ja metsästyksen jumalat suosivat; aurinko paistoi ja hirvet metsästäjineen pysyivät piilossa. 

Jäljet olivat viilentyneet 27-28 tuntia metsässä kun ne mentiin katsomaan. Aslanin jälki oli reilut 900 metriä pitkä, mukavan haastava ojineen ja paikoitellen upottavan pehmeine maastoineen. Itse en ollut tätä kyseistä jäljestystä näkemässä, mutta vauhtia oli taas ollut enemmän kuin tarpeeksi ja yksi hukka oli tullut heti alkumatkasta jossa jokin ilmeisen tuore haju oli vienyt vainun jäljeltä sivuun. Loppumatkan Aslan oli sitten jäljestänyt todella hyvin, makuut olivat löytyneet ja kaadolle oli riennetty jo tutuksi tulleeseen tapaan. Aslan selvitti jälkensä n. 25 minuutissa. Koetilanteessa koiralle annetaan aikaa 45 minuuttia per jälki. 

Alphonsen jälki oli hieman lyhyempi, mutta maasto huomattavasti haastavampi: pirullista ryteikköä, kuusimetsän kaistaletta, korkeaa heinikkoa pehmeällä, soisella pohjalla, niin tiheää risukkoa, että ihmisen oli vaikea kulkea jälkiliinan perässä. Ojia oli muutamia, niiden ylitys ei tuottanut koiralle mitään ongelmia, ja vaikkei Alphonse todellakaan ole vesistöjen ystävä, halu seurata verijälkeä toimi niin hyvänä motivaattorina ettei kastuminen tuntunut missään. Jäljen vierestä löytyi tuore hirven makuukin ja ilmeisesti riista liikkuikin metsässä, koska Alphonse poikkesi jäljeltä yhden kerran tarkistamaan metsänreunaa. Tämä oli potentiaalinen hukka, mutta saattaa olla että hätiköin suotta kehottamalla sitä palaamaan etsimään jäljen liian aikaisin, vaikka todennäköisesti se olisi tullut oma-aloitteisestikin tutkittuaan ensin ettei jälki jatkunut sen tarkistamaan suuntaan. Se nimittäin rengasti laajasti,  kävi läpi maastoa tarkasti, halusi miettiä, pohtia ja ratkaista itse. Siinä missä Aslan puskee eteenpäin innokkaasti ja nopeasti, Alphonse haluaa selvästi tehdä tarkempaa työtä, tutkia paremmin ja rauhallisemmin. 

Kumpaakaan koiraa ei tarvitse houkutella jäljelle, eikä niiden mielenkiinto näytä loppuvan kesken pitkälläkään jäljellä vaikeakulkuisessa maastossa. Nyt on hyvä pitää pieni tauko ja ehkä mahdollisesti treenata vielä kerran ennen lumia, jos ehtii. Sen jälkeen asia jätetään hautumaan kevääseen asti. 

Jäljellä olivat mukana myös lähisukulaiset Tuhnu,

joka on virallisesti Salamantelin Desperado,

sekä Kaira,

viralliselta nimeltään Taxmania Excellent.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Mejä-treeniä, osa 3: alkuvalmistelut

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:


Meillä ei ole mitään tekemistä.

Meillä on hyvin tylsää.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:


Mejä-treenejä suunniteltaessa on hyvä pitää mielessä, että hirvenmetsästyskausi on alkanut ja onnistuiden treenien lopputulokseen täytyy ehdottomasti sisältyä se, ettei ole tullut ammutuksi hirvenä harjoituksia tehdessä metsässä.  

Alkuvalmistelut treeneihin on taas suoritettu: sinistä ja punaista metsänauhaa on kiinnitetty pyykkipoikiin ja ne sitten edelleen kiinnitetty puiden oksille jälkien mitalta. Naudanveri on kylvetty sienellä maastoon ja kumisaappaat rikottu. Juurikin sopivasti toisen kumpparin kantaosa irvisteli ja haukkoi vettä, sammalta ja risuja sisäänsä jo muutenkin varsin haastavassa vitikossa ja rämeikössä. Mutta eihän se nyt olekaan mistään kotoisin jos metsäreissun jäljiltä kädet eivät olisi ranteisiin asti veressä ja jalkineet tohjona. (En ymmärrä miten kukaan voi vetää jälkiä sotkematta täysin käsiään vereen. Ja minulla on sentään kertakäyttöhanskat kädessäni, eli sekin on suoritus itsessään, että verta löytyy sekä hanskojen ulko- että sisäpuolelta yhtä paljon.)

Kolme tuntia kului kun kävin poikien sukulaiskoirien emännän kanssa verettämässä neljä jälkeä, eikä edes taukoiltu yhtään. Yllättävän hidastahan se rämpiminen ryteikössä oli. Liikuntaa tulee hyvänlaisesti kun pohjalla on pitkä aamulenkki koirien kanssa ja maastossa saa sitä jalkaa nostaa aika reippaasti että mättäikössä pääsee etenemään. Aamulla olisi, tietenkin, voinut nukkua vähän pidempäänkin, mutta puoli neljältä kun herää (vahingossa), niin ehtii ihan kivasti päivän aikana touhuta kaikenlaista. 

Metsästäjistä pöpelikössä ei saatu konkreettista näköhavaintoa, vaikka autoja ilmestyikin tienposkeen ja hirven jätöksiä löydettiin jäljiltä. Huomenna kun jäljet mennään koirien kanssa katsomaan, on ehkä parasta laittaa jotakin punaista ylleen. Ihan varmuuden vuoksi. Ettei ihan oikeasti tule ammutuksi.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Mäyräkoirien ihmisen pukeutumiskoodisto ja luiden sahausta

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:


Naisihminen sahaa luita meille ruuaksi. Mäyräkoirille ruuaksi, siis, ei ihmisille. Pitää kynsillään kiinni naudanihrasta ettei se liu'u pitkin kulmasahaustukea ja saha lipsu käsille. Ärisee sahatessaan, vähän niin kuin mäyräkoirat. Tapailee laulua. Eipä tapailisi.

Puhelin soi. Miesihminen soittaa. Seuraan dialogia, pidän silmällä sahauksen alla olevaa naudan rustoluuta. Harmittaa, ettei homma etene, jaarittelevat puhelimessa. Miesihminen toteaa, että olisi nyt jättänyt sahaamisen hänelle, naisihminen vastaa, ettei ole mikään neiti, kyllähän hän saa sahattua itsekin, kunhan ei sahaa sormeensa, taas. Naureskelevat, jaarittelevat lisää. Sahaustoimi ei edisty yhtään.

Puhelun loputtua naisihminen tarttuu sahaan, jatkaa puuhaa. Seuraan tarkasti. Aslan nuolee huuliaan. Odotamme. Aslan nuolee korvaani. Eipä olisi väliksi.

Naisihminen sahaa ehkä vähän sormeensa. Näin tässä aina käy. Naudan luupalat ovat kuitenkin jo kupeissa sulamassa, se on pääasia. Meille todetaan, ettei vielä ole ruuan aika. Ai jaa, kaikki tämä odotus ja sitten - ei mitään.

Menen nukkumaan. Matkalla sinne kiusaan Aslania. Sitä ei huvita, se kääntää päänsä, kääntää selkänsä. 

Naisihminen haluaa nyt heti ja välttämättä pestä meidän hampaat. Tähän on tarjoutunut tilaisuuksia aikaisemminkin. Esimerkiksi silloin kun olin virkeä. Aslan tulee juosten. Se haluaa etuilla. Hampaat hinkataan puhtaiksi. Hengitys ei raikastu. Ihminen väittää sen johtuvan siitä, että söimme aamupalaksi naudan mahalaukkua ja se haisee kuolemalta. Ihminen meinasi oksentaa ihan vähän suuhunsa pilkkoessaan sitä meille. Syömme hammastahnaa. Menen uudestaan nukkumaan. Aslan haluaa kiusata minua. Sen mahdollisuuden ikkuna sulkeutui jo, käännän sille selkäni.

Mäyräkoiran valvova silmä.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Kohtuullisen paljon ulkoilevana olen liikuntavaateintoilija. Käyttöön ja näyttöön tarkoitettujen vaatteiden välillä on mäyräkoiranmentävä kolo.  Liikuntavermeiden täytyy kestää koirien ajoittaiset hypähtelyt polvia vasten, rämpiminen läpimärässä metsässä, säätilojen radikaalit vaihtelut ja vuodenaikojen rytmitys. Ei-mäyräkoirankestävien vaatteiden perustarkoitus  on jossakin ihan muualla kuin lenkkeilyssä. Niillä on taas ihan muut vaatimukset, mm. se, että kolmetoistasenttisten korkojen täytyy kestää juokseminen bussiin. Niillä ei voi liukastua koska muuten menee nilkka, joka muutenkin on viime aikoina ollut hieman hapero. 

Ulkoilupukineissa 'Made in KingKong'-tyyppiset vaatteet eivät kestä matkassa, vaan vannon pohjoismaisten ja kanadalaisten vaatemerkkien nimeen. Nämä siksi, että yhteneväiset sääolosuhteet asettavat tietyt kriteerit vaatetukselle; sen takin nyt vaan on lämmitettävä kun mittariin rävähtää - 34 astetta. Takeissa pitää olla syvät ja riittävät taskut, hyvät, kiristettävät huput (tuuli tässä kaupungissa käväisee helposti luissa asti) säätövaraa mielellään helmassa ja vyötäröllä, hihansuissa lämpimät resorit varsinaisten hihojen alla ja riittävän lämmin vuori. Talvisin käyttämissäni housuissa on ehdottomasti oltava lumilukot, muuten saappaat haukkaavat nietosta. 

Kovista kovimmille pakkasille on varattuna kalvopuku joka on laskettelunkestävä, eli täysin tuulenpitävä. Untuvatakista olen luopunut kokonaan, se alkoi aina lämmetessään haista hanhelle täytteensä takia ja oli niin kuuma, että se päällä olisi jo pitänyt asua Suomen sijasta Siperiassa.  (Se tunne kun nuuskutat ympäristöäsi ja ihmettelet miksi jostakin syystä mieleen tulee jatkuvasti Pekingin ankka, kunnes tajuat, että päälläsi oleva vaate haisee villihanhille. Kukaan muu sitä ei haista, mutta itse kyllä haistat...) Kalvopuku on loistava; alle siihen kuuluva tekninen asu ja järkyttävillä säillä tekniseen asuun kuuluva fleece - jo tarkenee. Pipot ja kaulahuivit teen yleensä itse ja värikoodaan ne sopiviksi sekä keskenään että ulkovaatteisiini. 

Eriasteisille talvi-ilmoille on olemassa muutamia vaihtoehtoja aina kevyttoppavaatteista parkaan asti, eli järeämpään talviasuun. Villa- ja huopakangastakeissa, yms. en lenkkeile. Omistan myös turkin, jonka olen saanut lahjaksi vuosia sitten, mutta en kerta kaikkiaan kykene pitämään sitä. Eläinten ystävä sielussani vuodattaa kyyneliä (kas, kärmesten takia vesi _ei_ silmistä valu) jo pelkästä ajatuksesta ja sitä paitsi, Aslan on yrittänyt kaksi kertaa tappaa sen turkin...

Talvisin mikään ei lämmitä jalassa yhtä hyvin kuin perinteiset huopatossut, tosin useamman kilometrin kävelyn jälkeen ne alkavat tuntua siltä, että raahaat jaloissasi valtavia, tulikuumia huovalla vuorattuja ämpäreitä joilla yrität raahustaa eteenpäin. Huopatossu on kyllä ihan ehdoton jalkine koville pakkasille. Muuten jalassa ovatkin talvisaappaat jotka ovat riittävän lämpimät, tukevat ja mahdollisimman luistamattomat. Lumettomana aikana lenkillä ovat yleensä jalassa aina juoksulenkkarit, koska niissä on kokemukseni mukaan paras iskuvaimennus. Kaikki lähtee hyvistä jalkineista: jos jokin hiertää, aiheuttaa rakkoja tai tuntuu epämukavalta on selvää, ettei niillä kykene kauaa liikkumaan. Kengät eivät voi olla "aika hyvät" tai "melko sopivat" koska siitä ei seuraa kuin ongelmia. 

Sadevaatetus on ihan oma taiteenlajinsa. Olen uskollinen Rukalle (tämä ei ole maksettu mainos, vaan perustuu ihan vaan muutaman kymmenen vuoden kokemukseen), aika hyvän täytyy sadevaatteen olla, että se peittoaa Rukan vastaavat. Itselläni on Rukan keltainen sadetakki ja keltaiset sadehousut. Näkyy kauas - ja jos käyttää mustaa asusteena, näyttää jättikokoiselta ampiaiselta, mikä on aina plussaa. Aquamax-takki on myös kelpo vaihtoehto, koska se blokkaa tuulen ja sateen ja näyttää huomattavasti edustuskelpoisemmalta kuin sadetakki. Tosin se hiostaa tasan yhtä paljon kuin sadetakki jo sää yhtäkkiä lämpenee.  

Liikunta on mielekästä silloin kun varusteet ovat hyvät ja tarkoituksenmukaiset. Rankkasateessakin lenkkeily onnistuu kun pysyy itse kuivana, eivätkä mäyräkoirat välitä vaikka vettä tulisikin niskaan. 

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Lenkkiviihdykettä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:


 
Omakuva


Otteita ihmisen päiväkirjasta:


Mäyräkaksikolla on ollut jo pidemmän aikaa poikkeuksellisen paljon ylimääräenergiaa lenkeillä ja se on kanavoitunut kaikenlaiseen yleiseen tolskaamiseen ja häröilyyn. Sitä puhkua ja intoa on ollut joskus rasittavuuteen asti, sen verran on meno ollut villiä. Koirat ovat kiusanneet ja ärsyttäneet toisiaan, välillisesti myös siis koetelleet ihmistä.  

Liikkuminen ulkona ei tietenkään voi aina sujua niin etteikö jotakin huomautettavaa jäisi, vaan mäyräkoirien tapaan on keksittävä välillä haastavampaakin puuhaa kuin pelkkä eteneminen. 


Erilaisia sijaistoimintotilanteita on lenkkeillessä nähty:


1. "Not on my watch"

Aslan etenee yleensä ensimmäisenä hyvin reipasta vauhtia. Se pysähtyy nostamaan koipeaan merkinjättöä varten kun takana tuleva Alphonse päättää ettei Aslanilla ole käyttöoikeutta siihen tiettyyn, nimenomaiseen kohtaan, eikä se saa jättää omaa merkkiään muille, koska se ei ole lauman alfa vaan korkeintaan beta tai jokin muu hyvin minimaalinen ja merkityksetön kreikkalainen osanen aakkosista. Joten Alphonse lähestyy kiireesti takaapäin ja tönäisee Aslanin takajalan alas. Aslan ei välitä tästä, vaan siirtyy seuraavan lyhtypylvään kohdalle ja nostaa takajalkansa, jonka Alphonse juoksee tönäisemään uudestaan alas. Tätä jatkuu yleensä sen viitisen kertaa, mikä tuntuu olevan Aslanin sietokyvyn rajana. Sen jälkeen se käy nappaamassa Alphonsea luppakorvasta kiinni. 

2. "Off is the direction I want you to piss"

Aslan jää hidastelemaan taakseni koko hihnan (8 m) pituudelta ja Alphonse on omansa verran edellä tutkimassa ken on kulkenut tietä pitkin ja millä asialla on liikuttu. Aslan ottaa vauhtia, lähtee juoksemaan vauhdilla Alphonsea päin ellen ehdi hihkaista varoitustani ja Alphonse saa väistettyä ajoissa. 

Aslanin toteuttamaa joukkuelajia, mäyräkoirakeilailua, jatkuu siihen asti että Alphonse saa tarpeekseen ja tekee puuhasta pikaisesti lopun. Touhun lopettaa ihmisen ärjäisemä komento ennen kuin koston kierre on valmis ja homma uhkaa mennä painiksi keskellä pyörätietä. (Tästä kyseisestä harrasteesta on olemassa myös talviversio, jonka Aslan kehitti lumien aikaan: se huomasi, että ottaessaan kovan vauhdin ja lyödessään sitten jarrut päälle se saattoi tyylikkäästi liukua Alphonsen päälle ja saada se kaatumaan. Tämä nimenomainen talvilaji muistuttaakin enemmän mäyräkoirakeilailua kuin sen kesäinen versio.)

3. "I did not hit you, I simply high-fived your face."

Painisession aloitus ei vaadi paljoa; kumpikin koira voi toimia yllykkeenä, mutta yleensä se on ollut Aslan, joka jää lorvailemaan paikoilleen ja odottaa, että Alphonse huomaa ettei se jatka matkaansa. Ja kun Alphonse aina tulee topakkana ja närkästyneenä selvittämään syytä siihen miksei nuorempi liiku, Aslan hyökkää kohti ja sitten juostaankin rinkiä ihmisen ympäri. Riesa loppuu onneksi komentoon ja Aslan asettuu heti kiltisti ihmisen viereen ja ravaa eteenpäin aivan kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään; vetämättä, höntyilemättä, luomatta haastavia silmäyksiä toisen koiran suuntaan. Alphonse tekee sitä yleensä muutenkin. Paitsi silloin kun ei tee. 


4. "He ain't heavy...he's my brother."

Miten mukavaa tahansa lenkillä onkin ollut, yksi asia varma: Aslanille osoitetaan Alphonsen toimesta sen paikka, eikä se ole kovinkaan korkealla laumahierarkiassa. Lenkiltä kotiuduttaessa koirat odottavat kiltisti tuulikaapissa vierekkäin kun ihminen riisuu ulkovaatteensa. Sen jälkeen Alphonse riisutaan pannasta ja suoritetaan vaadittavat puhdistusoperaatiot sen tassuille ja turkille. Se siirtyy nurkan taakse odottamaan, jossa väijyy Aslania, kielloista huolimatta. Yleensä se jättää näkyviin vain kuononpään kulman takaa jolla haistaa ilmasta vihollisen liikkeet ja kiertää käskyä olla väijymättä, koska eihän pelkkä kuonon näkyminen ole pelote tai haaste, eihän?

Aslan kuivataan ja se lähtee eteisestä Alphonsea kohti jalat harallaan, jäykästi kävellen, pää pystyssä uhmakkaasti ja häntä niin ylhäällä kuin sen vain suinkin saa nyrjäyttämättä sitä sijoiltaan. Tämän jälkeen koittaa varsinainen rangaistusosio kaikesta lenkillä aikemmin kärsitystä suoranaisesta - tai kuvitteellisesta - vääryydestä. Alphonse nappaa kiinni Aslania niskavilloista ja jos nuorempi pääseekin pakoon, se saa Alphonsen peräänsä ja äijämäisellä ärinällä ja rähinällä juostaan alakertaa ympäri. Touhu loppuu siinä pisteessä missä ihmisen kärsivällisyyskin. 

Yleensä ei kestä kuitenkaan kauaa kun sohvalta jo kuuluu tasainen tuhina; mäyräkoirat ovat sijoittuneet epämääräiseen muodostelmaan nukkumaan vierekkäin. Kaikki on anteeksi annettu ja unohdettu: yhteiset unet ovat paras asia - heti ruuan jälkeen.

"Kiitos kun unohdit hartiahuvin ulottuvillemme. Olemme nukuneet sen päällä yöunia. Tämä on tosi ihana huivi. Voimmeko pitää sen? Aslan on jo nuollut sitä  paljon, se tuoksui sinun parfyymiltäsi. Nyt se tuoksuu mäyräkoirilta."


maanantai 23. syyskuuta 2013

Kaksi vuotta yhdessä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Hyvä Aslan, 

Siitä on jo kokonaista kaksi vuotta kun lähdin ihmisteni kanssa hakemaan sinua kotiin. Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että mäyräkoiraa ei ihan kauheasti konsultoitu, että haluaako se kenties hännänpurijaa ja korvastanykijää samojen vällyjen alle nukkumaan, mutta tämä osoittautui kuitenkin loppujen lopuksi oikein oivaksi päätökseksi - siitäkin huolimatta, että kaikki ihmisten tekemät ratkaisut eivät aina mäyräkoiran kannalta ole niitä toimivimpia, kuten esim. ruokasäännöstely ja nihilistinen annosmittailu. 

Ensimmäisen illan minä tuijottelin sinua epäuskoisena; olitko todellakin jäämässä samaan taloon minun kanssani? Aioitko tosiaan kiepauttaa noin vaivattomasti koko talouden pienen tassusi ympärille? Öisin minä kävin tarkistamassa, että olitko sinä unessa. Ja jos en heti saanut asiasta selkoa, minä tönin sinua kuonollani että heräsit ja saatoin päätellä siitä, että olit nukkunut. Tämän jälkeen minä herätin ihmiseni iloisena kertoakseni, että sinä olet nukkunut oikein hyvin. Ihmiset eivät arvostaneet panostani. 

Minä vahdin sinua ja varoin sinua - erityisesti neulanteräviä pikkuhampaitasi jotka löysin jatkuvasti vääristä paikoista, mm. berberistäni, josta nyit tukun karvoja päivittäin. Sulkasadosta huolimatta minä opin pitämään seurastasi hyvin nopeasti. Nukuin kanssasi päiväunet (kas, se oli ainut aika jolloin olit rauhallinen ja hiljaa) ja opetin sinua painimaan. Usutin sinua keppostelemaan ja juoksemaan kilpaa, lenkeillä ojensin sinua kun et ollut kunnolla. 

Meistä tuli lauma, meistä tuli parhaat ystävät, veljet. Sinä olet minulle se tärkein. Sinusta on kasvanut hieno mäyräkoira.

Enosi, Alphonse


Minä olin yksin, kunnes sinä tapahduit...

muutit asumaan samaan taloon,

parkkeerasit pienen kehosi ja pennun tuoksusi pysyvästi kylkeeni kiinni,

etkä ole koskaan sen jälkeen enää lähtenyt kauas luotani.

 Me olemme aina yhdessä,

meillä on aina seuraa toisistamme...

ja minä pidän aina sinun puoliasi.



Otteita ihmisen päiväkirjasta:





perjantai 20. syyskuuta 2013

Hienopesu, n. 35 astetta

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:


Tulkaa lähemmäs aitaa, te viholliset! Tulkaa, jos uskallatte!

Olen mobilisoinut omat joukkoni. Kohta otetaan huskyista mittaa!

Näinhän siinä taas kävi: viimeinenkin lähti ja jätti minut pärjäämään yksin. Onneksi adjutanttini ei koskaan jätä minua. Me huudamme toiset koirat yhdessä kumoon.




Otteita ihmisen päiväkirjasta:


Mäyräkoirien kelpo putsausmenetelmä, imurointi, on saanut jatkokseen pesuvatidippauksen, jossa mäyräkoirat vuorotellen kastetaan kädenlämpöiseen veteen. Tämä on yllättävästi aiheuttanut pientä närästystä ja hienoista vastarintaa, mutta täällä nyt ei aiemminkaan ole kuunneltu mäyräkoirien mielipiteitä hygienia-asioissa. Jos jonkin aivopierun seurauksena niin tehtäisiinkin, olisi lopputulema melkoisen inha ihmisen kannalta: Aslan peseytyisi hevosjätöksessä ja Alphonse bensassa. On siis ehkä parempi, etteivät mäyräkoirat tee mitään unilateraalisia päätöksiä tämänkään asian suhteen, vaan vastaisuudessakin se on ihminen joka hallinnoi siisteystoimia.

Pesuvatidippaus suoritetaan kastamalla ensin mäyrän takapää (erityisesti se pörheä ketunhätä, johon tarttuu ulkoa kaikki kiinni ja jolla on korvattu Aslanin normaali mäyräkoirahäntä) ja sitten etupää (varsinkin ne liehuvat hihansuut joihin varastoituu niin paljon hiekkaa, että sillä voisi talvella hiekottaa rivitalon edustan liukkaat jäätiköt). Huomautan vain ohimennen, että se määrä pienijyväistä hiekkaa, joka painuu vadin pohjalle lutrauksen jälkeen, vastaa keskiarvollisesti yhtä pikkulapsen tekemää hiekkakakkua hiekkalaatikolla. Siis ihan käsittämätön määrä. Ja vieläpä mäyräkoirista, joiden pinta-ala nyt ei päätä huimaa. 

Vesinöyryytyksen (Alphonse ei vaan pääse siitä yli, että sen kynnet kastuvat) jälkeen koirat saavat lämminilmapuhalluksen hiustenkuivaajalla ja pyyhekuivauksen. Tämä on koko koettelemuksen ehdottomasti parhain osa ja palkinto siitä, että on jouduttu nököttämään pesusammiossa naama pitkänä. 

Kotoisassa koirahoitolassamme kehitellään jatkuvasti uusia keinoja taistella syksyn rapaa vastaan. Olemme edelleen häviöllä, mutta koska kehityskelpoisina yksilöinä keksimme arkisille kodinkoneille, - tavaroille ja huonekaluille uusiokäyttöä mäyräkoiramaailmassa, miksemme siis olisi myös kykeneväisiä voittamaan taisteluamme rapakelejä vastaan. 

Pysykää kuulolla, olemmehan jo onnistuneesti treenanneet näyttelyseisontaa silityslaudalla ja imuroineet keskuspölyimurilla koirat, Alphonse tuulettaa ja viilentää perskarvojaan ilmanpuhdistimella ja Aslan on onnistuneesti käyttänyt ruokapöytää, sohvapöytää ja kirjahyllyä petinään. Saattaa hyvinkin olla, että kreatiivisuudestaan surullisenkuuluisa mäyräkoirien aivoriihi Äly & Väläys keksii uuden käyttötarkoituksen sähkövatkaimelle.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Mejä-treeniä, osa 2

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Juuri nyt en ota vastaan vieraita, enkä myöskään anna kommentteja. Vie. Se. Kamera. Pois.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Naudan veret sulatettiin taas ja jäljet veretettiin metsään. Vieläkään ei ihan AVO-luokan pituutta jäljessä vedetty (joka olisi 900 metriä), vaan ainoastaan reilut 400 metriä kummallekin koiralle erikseen, lähinnä siitä syystä, että tila alkoi uhkaavasti loppua kesken. Mäyräkoirillehan ei tunnetusti kokonainen metsä riitä. Todellisuudessa paikan fyysiset rajoitteet estivät pidemmät jäljet, joten tähän oli nyt tällä kertaa tyytyminen, muuten koirien jäljet olisivat tulleet liian lähelle toisiaan ja saattaneet sekoittaa kumpaisenkin omaa suoritusta jos ilmavainulla olisi kyennyt nappaamaan tuoksua kaverin reitistä. Jäljet saivat kylmetä metsän siimeksessä 26 tuntia, jonka jälkeen ne lähdettiin katsomaan. 

Maasto oli havuvoittoista sekametsää ja paikoitellen pehmeän sammaleen peitossa. Jäljellä ylitettiin polkuja jotka olivat metsäautojen kulkureittejä, risukkoja jotka oli maastoharvennuksen jäljiltä jätetty niille sijoilleen ja tuskin huomattavia kinttupolkuja joita kulkijat olivat jättäneet. Haastetta maastossa oli, riistakin siellä näytti liikkuvan. Ja marjastajat. 

Aslan lähti itsevarmana jäljelleen, eikä se itsevarmuus siitä kyllä mihinkään karissutkaan sen jälkeen. Häntä pystyssä ja liikaa tilannenopeutta, mutta yhtään hukkaa ei tullut, vauhdista huolimatta. Tarkka poika, tarkka nenä!  Kerran katsahti silmiini, kun ohimennessään työnsi päänsä kiven onkaloon, ihan vain tarkistaakseen oliko ketään kotona - ilmeisesti odotti, että reagoin jotenkin, mutta kun en noteerannut mitenkään, jätti tutkimatta. Muut hajut eivät houkutelleet eivätkä kiinnostaneet, ainoastaan varsinainen jälki. Aslan jäljesti suurimmaksi osaksi maavainulla, mutta käytti tällä kertaa kyllä ilmavainuaankin muutamassa hankalassa kohdassa jossa olin soveltanut ehkä hieman liikaa ja tarpeettomasti, joskin tahattomasti, hankaloittanut jälkeä.

Aslan merkkasi hienosti kaikki makuut. Se sukelsi sulavasti kaatuneiden, ohutrunkoisten puiden ali tai teki korkeita hyppyjä risukasojen päälle, ei epäröinyt kertaakaan, eikä pysähdellyt, vaan rengasti makuut, tutki tarkasti mihin suuntaan jälki jatkui ja lähti taas häntä pystyssä etenemään. Kaadosta se otti ilmavainun jo kauempaa ja pisti juoksuksi.

Nyt onkin sitten haasteena saada se hidastamaan vauhtiaan, nimittäin sen verran vauhdikkaasti mentiin, että en usko, että näitä kavereita voi päästää lenkittämättä jäljelle. Energiaa oli nimittäin päivälenkkienkin jälkeen enemmän kuin riittävästi, vaikka kotona oli vielä käyty impulssikontrolliharjotteita hartaasti läpi ennen lähtöä, vieläpä erityistä kärsivällisyyttä vaatien, kun pyysin kumpaakin suorittamaan omansa toisen odotellessa malttamattomana vieressä. 

Alphonsen metsätreeniä en itse nähnyt, koska se kävi jälkensä läpi miesihmisensä kanssa, mutta oli vetänyt omansa myöskin ilman hukkaa, merkannut kaikki makuut ja edennyt tasaisen määrätietoisesti. Vähän mietitytti, että miten se alkuosuutensa selvittää, kun huomasin yhdessä vaiheessa, että sieni oli ehkä ollut aavistuksen liian kuiva ja jäljen ensimmäinen pätkä aina ensimmäiseen makuuseen asti oli jäänyt aika aneemiseksi eli vähäveriseksi. Ei ollut kuulemma tuntunut missään. Se oli ollut täysin syventynyt jälkeen, ei ollut neuvoja kysellyt, ei nähnyt eikä kuullut muuta, eli sitäkään eivät olleet houkutelleet riistanhajut pois jäljeltä. Alphonse oli edennyt pääasiallisesti maavainuun turvautuen. Se oli työskennellyt rauhallisemmin kuin Aslan, kuten sen luonteeseen sopiikin. Hienosti jäljestetty, siis!

Ehdottomasti parasta antia oli taas nähdä miten koirat nauttivat tekemisestään. Alphonse olisi ehdottomasti halunnut uusintakierrokselle, se vinkui ja veti takaisin metsään, kun taas Aslan rentoutui täysin selvitettyään jäljen. Sen häntä laski alas, suusta pääsi syvä huokaus ja se kääntyi vähän väliä katsomaan silmiini, heilutti iloisesti häntäänsä ja hymyili koko naamansa mitalla. Sen verran jännittävää puuha oli taas ollut, että jano oli kova ja väsymys tuli yhtäkkiä. Alphonse sen sijaan ei ollut väsynyt, ei juurikaan janoinen, eikä olisi millään halunnut lähteä kotiinkaan.

Ja vaikka jäljet eivät vielä pituudellaan päätä huimanneet, antoivat ne taas hyvää osviittaa siitä, missä kohtaa on petrattavaa sekä koiralla että ohjastajalla. Jostakin olisi ihan kiva saada hirvenkin verta, meinaan vaan, että kun tässä nyt yritetään simuloida todellista tilannetta jossa koira lähtee jäljittämään haavoittunutta saalista metsästä, niin aika harvoin ne saaliit kai ovat villejä lehmiä jotka jolkottavat kilometrikaupalla menemään ryteikköjen läpi, saati että löytyvät kaadolta muotoonpuristettuina ja kuivattuina mahalaukkupötköinä...


Aslanin sametinpehmeillä anturoilla - ja Alphonsen vastaavilla - on tassuteltu sellaiset 2500 km viime vuoden syyskuusta tämän vuoden syyskuuhun. Ei hassumpaa. Käpälät ovat kunnossa ja tosiaan ne anturatkin pehmeät, kiitos lohiöljyn ja tarkkojen reittivalintojen. (Ihmisen toinen polvi on kipeä ja yksi kappale nilkkoja on teipattava heti kun ovesta astuu ulos. Olisi pitänyt varmaan käydä samalla lohiöljypurkilla koirien kanssa. Nam. Not.)

lauantai 14. syyskuuta 2013

Aamutoimia

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Kun olemme lenkillä, emme saa ylittää tietä omaehtoisesti, vaan ihminen sanoo "Seis!" ja pysähdymme tien reunaan. Eikä tässä kohtaa saa edes varastaa yhtä mäyräkoiranmittaa, joka on yleismaailmallisesti hyväksytty pituusyksikkö ja jota käytetään hyvinkin laajasti mäyräkoirapiireissä. Jos sanotaan että on odotettava paikoillaan on mielestäni täysin hyväksyttyä liikkua yhden koiran verran eteenpäin. 'Seis'-komennolla tämä ei ihmisten mielestä ole sallittua. Vasta kun ihminen on tarkistanut, että on turvallista liikkua eteenpäin, hän antaa käskyn edetä. 

Tämä on ihmiselle ilmeisen tärkeä komento, jopa niin tärkeä, että yhtenä päivänä tullessaan kaupasta hän pysähtyi tomerasti tien reunaan ja sanoi napakasti "Seis!", vaikkei näkynyt edes autoja. (Tätä minä en ymmärrä, miksi siihen on aina pysähdyttävä, vaikkei autoja tulisikaan...?) Hän seisoi siinä hetken ja tajusi sitten piinallisen hitaasti, ettei mukana ollutkaan kahta mäyräkoiraa vaan kauppakassi.  



Otteita ihmisen päiväkirjasta:


Tiedätte varmaankin jouluisen lastenlaulun, joka alkaa sanoilla "Kello löi jo viisi, lapset herätkää...", tämä tuli mieleeni eräänä aamuna tällä viikolla kun kello löi sen viisi ja herätti minut (noh, tosiasiassa se oli kännykän herätystoiminto, mutta kuitenkin), yhtäaikaa hienotunteisen mäyrän kanssa, joka oli maannut  rappusten edessä kärsivällisesti odottaen, että kuulisi herätysäänen ja voisi ruveta ilmoittelemaan, että: "Anteeksi vaan, mutta mulla ois asiaa ulkovessaan." Herään kyllä aina vienoimpaankin ilmoitteluun, joten kohtelias Aslan ei ollut päästänyt ääntäkään ennen kuin se oli kuullut, että aion herätä muutenkin.

Jännä juttu miten se hätä aina eskaloituukin saturaatiopisteeseen kun ihminen on saatu hälytettyä. Aslanilla oli niin kova kiire kertomaan suoraan päin näköä se, miksi näin poikkeuksellisen aikaisin on pakko juosta ulos, että näin hetken kipinöiviä tähtiä kun se yritti hypätä syliini ja onnistui kolauttamaan ruhjeen ylähuuleeni otsallaan. Ei ollut todellakaan ensimmäinen, eikä varmastikaan viimeinen kerta. 

Viisi minuuttia yli viisi olimme jo ulkona: Aslan kovin kiireisenä, Alphonse löntystellen unisena ja minulla paita päälläni väärinpäin. Edellisillan tuhti naudan rustoluuateria liikkui Aslanilla vikkelästi suolessa eteenpäin ja kivikovaa tavaraa tuli useamman kakkapussillisen verran tienposkeen. Alphonse oli halunnut  ulos mukaan pitämään seuraa vaikkei voinutkaan käsittää miksi sinne oli täytynyt raahautua näin aikaisin. Se seisoskelikin ensimmäkseen paikoillaan silmät väsymyksestä kierossa; näön vuoksi tosin päkisti myös tulosteen penkalle, kun nyt kerran oli sinne asti vaivautunut kesken uniensa. Ihan tulivat pentuajat mieleen kun vauvakoiran kanssa juostiin kiireellä, tukka hulmuten ja väsymyksestä kompastellen aamutoiminnoille kylmään pimeyteen. 

Alphonsea ei tarvinnut houkutella takaisin sisälle, mutta Aslan oli jo heittäytymässä ruohikkoon makaamaan tehdäkseen selväksi, että se ei ainakaan tule sisälle enää, että se nyt ainakin lähtee kevyelle seitsemän kilometrin aamulenkille vaikken ollut edes pukeutunut kunnolla, saati saanut kahviani. Ilmeisesti vilkaisu silmiini riitti vakuuttamaan, että aamukahvitonta ihmistä ei parane koetalla kello viisi aamulla.   

Kello 05:15 keitin jo kahviani ja sohvalta kuului tyytyväinen yhteishuokaus kun mäyräkoirat asettuivat takaisin unilleen - ja hetken kuluttua pieni protestikitinä kun Aslan havaitsi että ihminen ei nyt aiokaan ottaa sitä syliin nukkumaan eikä edes Alphonse halua sitä kylkeensä kiinni. Vastalauseena se tunki itsensä jatkamaan unia kirjahyllyyn.

Alphonsen mailla on käyty, viestit on jätetty puskiin. Ne on syytä tutkia ja analysoida tarkasti.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Ihania tuoksuja

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:


Olen virkatoimialueella. Seuraan hajuvanaa jonka jokin toinen uros on jättänyt jälkeensä. 



Otteita ihmisen päiväkirjasta:


Mäyräkoirat kulkevat sieraimet kiinni hiekassa. Maanpinnalta nousevat syksyisen, kostean maan tuoksut suoraan nenään, kertanuuhkaisulla saadaan selville valtava määrä informaatiota joka ei koskaan voisi aueta ihmisen hajuaistille - ja ehkä niin onkin parempi, me kun emme jaa samaa tuoksumieltymysmaailmaa koirien kanssa. Poikkeus vahvistaa kuitenkin säännön ja se poikkeus on Alphonse. Sen tuoksuihanuudet ovat kodikkaita ja yleensä suhteellisen feminiinisiä, olkoonkin, että se rakastaa myös autojen tuoksua ja kaikkea kulkuneuvoihin liittyvää missä on bensaa, dieseliä, konerasvaa, öljyä tms. Mutta se pitää aivan yhtä paljon hammastahnojen tuoksuista, parfyymeista, hiustenhoitoaineista, huulirasvoista, kosteusvoiteista, ripsiväreistä, deodoranteista jne. Ne saavat sen nuoleskelemaan huuliaan, kurottamaan kaulaansa pidemmälle, nuuskuttamaan kiivaasti. Olen melko varma, että se kuvittelee minun värjäävän hiuksiani ainoastaan sen takia, että se saa nauttia huumaavasta tuoksusta.

Vastapestyt hiukset ovat sen mielestä vastustamattomat. Niissä se haluaa piehtaroida, hinkata itseään niihin ja pyörittää niitä tassuillaan. Se saa nopeasti solmutettua jo muutenkin korkkiruuveille vääntäytyvät hiukseni, mutta sitä ei haittaa, kunhan se voi kietoutua niihin kokonaan, se mäyräkoiramaailman Rapunzel.

Aslan ei moista järjettömyyttä ymmärrä. Sen mieltymykset ovat toisaalla, se irvistelee hammastahnoille (paitsi omalleen, sille kananmakuiselle) ja vetäytyy kauemmaksi niistä tuoksuista joita Alphonse rakastaa. Ulkona sen tietää aina milloin Alphonse löytää jonkin ihanan kulkuneuvoihin liittyvän hajujäljen kun sen silmät kääntyvät nurinpäin ja se heittäytyy maahan selälleen. Aslan väistää kohdan ja jatkaa matkaansa eteenpäin. Aslanin mielestä mikään ei tasan haise niin hyvältä kuin hevosen lanta. Tai mutainen maa, joka sitoo itseensä kaikkien kulkijoiden jäljet ja luovuttaa ne mäyräkoiran analysoitavaksi. Tai Alphonsen hanuri, johon voi lyöttäytyä kiinni unille.


Kirkkaassa auringonpaisteessa Alphonsen turkki näyttää melkein yksiväriseltä (kuten ylimmäisessä kuvassa), mutta vasta pehmeämpi valo tuo värit esiin. Tässä ylläolevassa kuvassa onkin poikkeuksellisen todenmukainen väritys: Alphonsen tan-merkit ovat oravanturkinpunaisia, eikä musta ole aivan niin sinisenmustaa kuin Aslanilla. 

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Vaatimukset lisääntyvät

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

"Tervehdys. Olen tämän puiston virallinen poliisi. Millä asioilla mahdat liikkua?"


"Koska olet nuorehko ja suhteellisen harmittoman oloinen - isosta koostasi huolimatta - voit oleilla meidän kanssamme samassa aitauksessa. Täällä käyttäydytään sitten kunnolla."

"Tässä portilla minulla on tapana vastaanottaa tulijat adjuntanttini Aslanin kanssa. Apulaissheriffinä sinun toimenkuvasi pitää sisällään sisäänottohaastattelun. Lopusta huolehdin minä."


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Aslan on sylikoira, kuten on tullut monesti todettua täälläkin. Aslan on myös ulkokoira, loputtoman innokas lenkkeilijä, joka rakastaa uusia, toistaiseksi vielä valloittamattomia alueita ja reviirejä joissa se ei ole vieraillut. Sen into lenkkeilyyn ei ole kertaakaan vielä osoittanut hiipumisen merkkejä, kellonajasta tai säästä riippumatta.

Lenkiltä se ei myöskään haluaisi sisään. Viimeistään juuri kotitalon kohdalla se heittäytyy maahan mahalleen makaamaan ja mulkoilee ihmistä kulmiensa alta. Näissä tilanteissa konkreettisena primus motorina käytetään Alphonsea, jolle delegoin käskytyksen. Sille kun toteaa, ettei Aslan tule, se kääntyy touhukkaana ja hyvin närkästyneenä komentamaan junioria takaisin jaloilleen - joka sitten ottaa ne kriittiset kymmenet metrit kotiovea kohti. Aslan olisi onnellinen asustaessaan suurimman osan ajasta ulkona. Mielellään sen koko lauman pitäisi muuttaa ulkoruokintaan, niin sillä olisi kaikki mitä se täydelliseen elämään tarvitsisi.

Aslan. Se vaativampi koira.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Koira elää hetkessä?

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:


Ei elä. Vasta tässä muutama päivä sitten koin vääryyttä Aslanin toimesta. Ja minä kyllä muistan sen vielä pitkään...

Jotkut pitävät kukkia pöydällä, toiset taas mäyräkoiraa.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:


Ei elä. Pari viikkoa sitten nähtiin tallikissa joka juoksi suurehkon kiven taakse piiloon kahta kiljuvaa mäyräkoiraa jotka olisivat välttämättä halunneet nähdä kissan lähempää. 

Nyt joka päivä lähestyessämme talleja Aslan kirmaa kiven luokse ja kurkkaa sen taakse, kuin katsoisi toiveikkaana joulukalenterin luukusta sisään, toivoo löytävänsä kissan taas. Ei löydy kissaa, ei, koska ilmeisesti kissakaan ei elä hetkessä ja muistaa kyllä mäyräkoirat.

ps. niin pitkälle ei mäyräkoirankaan muisti kuitenkaan veny, että se liittäisi yksi plus yksi on kaksi-tyyppisen logiikan mukaisesti lentävät öttiäiset ja päänsä turpoamisen melkein jalkapallon kokoiseksi yhtäläisyysmerkin eri puolille. Sitähän pisti viime kesänä ampiainen tai mehiläinen sen tutkiessa kedon kauniita kukkasia ja jouduttiin antamaan kyypakkauksesta tabletti, että turvotus saatiin laskeutumaan. Olen nimittäin saanut Aslanin kiinni siitä että nuuskiessaan kukkia se työntää kuonollaan huolettomasti ampiaiset ja mehiläiset pois terälehdiltä, että pääsee itse paremmin apajille. Ihme ettei sitä ole taas pistetty. 

Aslan joutui poseeraamaan kesken maankaivuuhommansa ja se onkin parempi malli koirapuistoilun aikana, koska tykkää palata ihmisten luokse hengähtämään kesken kiireisten puuhiensa jolloin siitä voi räpsiä naamalähikuvia. Alphonse, sitä vastoin, toimittaa virkatehtäviään ja partioi puistoaluetta yleensä liian intensiivisesti ehtiäkseen kuvauskohteeksi. Siitä saadaan hyvällä tuurilla pari kuvaa ahterivinkkelistä eli hanuriperspektiivistä.

Aslanin ilmeet vaihtuvat sata kertaa sekunnissa...

mikä tietenkin tekeekin siitä hyvän blogikoiran,

koska se joutuu olemaan kameran edessä kiitettävän usein. 

torstai 5. syyskuuta 2013

Mejä-treeniä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:



"Lähdetään metsään, te sanoitte. Mennään maastoon, te sanoitte. Ja me lähdimme ja me menimme. Ja ensimmäiseksi te pistitte meidät häkkiin odottamaan."

 "Hei, mitä unohtui? Jätittekö jotakin kenties häkkiin...?"



Otteita ihmisen päiväkirjasta:


Käytiin viikonloppuna treenaamassa Mejää mäyräkaksikon kanssa. Pikku-Aslanille pikkujälki joka oli riittävän simppeli näin ensialkuun ja Alphonselle riistarikkaaseen maastoon pidempi jälki jonka verettämisessä miesihminen oli käyttänyt luovuuttaan isommalla kädellä tehden jäljen, joka ei noudattanut mitään tunnettua kaaviota. Oli sitten haastetta. Minä tein AVO-luokan perusjäljen hyvin pienessä mittakaavassa Aslanille.

Jäljet katsottiin tuoreina, eikä yllätyksiä tullut. Koirat pääsivät taas veren hajun makuun ja innostuivat asiasta kovasti. Tiistaina sitten kävin poikien sukulaiskoirien emännän kanssa tekemässä jäljet kolmelle koiralle metsään. Näin noviisina oli kiva verettää jälkiä sellaisen kanssa, joka on asiaa harrastanut useamman koiransa kanssa, ja sain hyviä neuvoja ja vinkkejä. 

Jäljet saivat viilentyä metsässä n. 25-26 tuntia ja sitten lähdettiin yli-innokkaiden mäyräkoirien (Alphonse, Aslan ja Kaira, jonka närkästykseksi poikia oli otettu metsätreeneihin mukaan) kanssa katsomaan miten taittuu metsäjälki rämeikössä. Aslan oli ensimmäisenä vuorossa ja siinä kävi vähän niin kuin olin jo ennakkoon uumoillutkin: nuorempi työskenteli itsenäisesti ja tarkasti koko jäljen. Ei kysellyt neuvoa, ei epäröinyt vaan suurimmaksi osaksi meni jäljen päältä topakasti aina kaatoon asti. Se merkkasi myös hyvin kaikki makuut. Aslan on osoittanut hyvää riistavainua, joten ainut mitä mietin etukäteen, oli se, että koira harhautuu nuuskuttelemaan muita hajuja, mutta se oli kyllä vain ja ainoastaan kiinnostunut nokkansa edessä olevasta verijäljestä, eikä lähtenyt haahuilemaan muualle. Aslan jäljesti pääasiallisesti maavainulla.

Alphonse oli paljon varovaisempi ja aloitti jälkensä säikähtämällä jotakin metsässä. Se tuhahti muutaman kerran ja palasi pari askelta takaisinpäin viereeni, mutta lähti sitten kyllä etenemään kehotuksen jälkeen jäljelle. Sekin pysyi hyvin jäljellä, eikä lähtenyt suunnistamaan muiden tuoksujen perään, yhtään hukkaa ei tullut ja kaato löytyi myös mallikkaasti. Kaikki makuut tuli merkattua. Alphonse käytti sekä maa- että ilmavainua.

Alphonse tarvitsee varmasti vähän enemmän tukea jäljestyksessään kuin Aslan, joka näyttäisi työskentelevän omatoimisen tarmokkaasti. Aslanille aion vetää heti seuraavalla kerralla huomattavasti pidemmän jäljen nyt kun se pääsi hajulle kupletin juonesta. Sillä on selvästi intoa ja lahjakkuutta jota toivottavasti osaan jalostaa oikeaan suuntaan, enkä paineista sitä liikaa turhan vaikeilla osasuorituksilla. Alphonsen pehmeämmän luonteen tietäen sen kanssa otetaan asiat rauhallisemmin.

Sunnuntaina koirapuistossa meno oli normaalin villiä ja vauhti kovaa.


Mäyräkoirat eivät ole osoittaneet mitään väsymisen merkkejä pitkien lenkkien ja metsätreenienkään jälkeen. Mikään, ei mikään uuvuta niitä yhtä hyvin kuin näyttelyt. Poseeraaminen se vasta raskasta onkin; onhan se vanha totuus, että hyvältä näyttäminen on kokopäivätoimista hommaa.