tiistai 30. marraskuuta 2010

Tärkeät rutiinini, osa I

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Minulla on tärkeitä rutiineja, jotka olen kehittänyt näiden seitsemän kuukauteni aikana ja joita hion ja jalostan jatkuvasti.

Joskus kun minulla on tylsää, asettaudun olohuoneen sohvan alle, josta minulla on näköyhteys suoraan keittiöön, ihmisten jalkoihin. Tarkkailen heitä ja odotan, kunnes näen heidän asettuvan keittiön pöydän ääreen. Sen jälkeen haukahdan. Ja odotan. Yleensä en kuule vastaukseksi mitään ja haukahdan muutaman kerran uudestaan. Tässä vaiheessa ihminen mutisee vastaukseksi jotakin näennäistä, mutta tämä ei tyydytä minua. En halua mitään puolivillaisuutta, vaan heidän sataprosenttisen huomionsa. Päästän kokoelman kurkkuääniä, aina kurlauksesta matalaan murinaan (joka kuulostaa omissa korvissani upealta. Välillä saatan jäädä myös ihastelemaan tuottamiani ääniä ja kokeilen eri korkeuksia ja äänen resonointia nenäonteloissani. Komeaa.)

Ihmiseni  naurahtavat huvittuneina ja kumartuvat lattiatasoon katsomaan minua keittiöstä olohuoneeseen. Se on minun merkkini, tätä olen odottanut. Päästän matalan murinan ja ryömin sohvan alta heidän kimppunsa, nuolen kasvot, korvat ja päänahan, paukutan hännälläni lattiaa ja kiepun heidän päällään. Mitä enemmän ihmiset nauravat, sitä riehakkaammaksi minä muutun. Minä kutsun tätä leikkiä “Ihmissaaliin väsyttämiseksi.” Tämän jälkeen minä sitten lähdenkin tyytyväisenä töihini tai nukkumaan.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Koira tervehtii omaa väkeään tyylillä, joka näyttää siltä kuin se olisi menettänyt järkensä (tai ainakin unohtanut hetkellisesti minne on sen pistänyt). Kyseinen toiminta tapahtuu aina samalla tavalla: ensin kieputaan jaloissa ja pyöritetään häntää oman akselinsa ympäri (ei sivusuunnassa vaan kokonaista 360 astetta, niin että ei ole varma, kumpi heiluttaa kumpaa: koira häntäänsä vai häntä koiraansa.)

Tämän jälkeen hypitään polvia vasten, kielloista huolimatta. Tuntuu olevan mahdotonta saada kokorajoitteista koiraa ymmärtämään ettei hyppiminen ole suotavaa, mutta kun koiran ulottuvuus on mitä on, otetaan sen luontainen halu hyppiä takajaloillaan avuksi ja kas, elävä pomppukeppi on keksitty.

Kun pelkkä hyppiminen ei riitä, yritetään nuolla käsiä ja kasvoja. Tai vain napataan käsi suuhun ja pidetään sitä leukojen välissä. Koira ei yritä purra tai näykkiä, se ainoastaan haluaa pitää kättä suussaan. Tavasta yritetään opettaa pois, ettei se laajentaisi sitä koskemaan sisääntulevia vieraita. Tämä on osoittautunut vähintäänkin haasteelliseksi; koira kommunikoi suullaan, siinä missä muutkin, ja koska se ei kykene tuottamaan ihmiskielisiä sanoja (ainakaan toistaiseksi), se pitää ihmisen kättä suussaan ja vinkuu. Avuksi on otettu puruluu, joka on pistetty koiran suuhun kun ovesta on tultu sisään. Huvittavaa on kun koira hakee jotakin leukojensa väliin jo valmiiksi, kun ulko-ovi käy. Joskus vastassa on koira, jolla on leluporsas tai -lehmä suussaan ja josta se ei irrota otettaan ennen kuin tervehtimisrituaalit on kokonaisuudessaan käyty läpi.

Yksinkertaisempaa olisi, tietenkin, opettaa koira odottamaan kiltisi pedilllään kunnes ihmiset ovat saaneet riisuttua ulkovaatteensa ja aloittaa sitten maltillinen tervehtiminen. Tämä on toistaiseksi ajatuksena niin kaukainen ja utopistinen, että helvetti ehtii jäätyä ensin ja voimme kaikki luistella kotiin, ennen kuin koira odottaa rauhallisesti ihmisiään eteisessä.

 
Tarkkailen tilannetta. Jos en löydä itseäni kylliksi viihdyttävää toimintaa, hakeudun sohvan alle ja kiinnitän heidän huomionsa. Temppu toimii poikkeuksetta aina. Ihmiset ovat täysin hallinnassani. Saatan ehkä myös hakeutua verhojen taakse työstämään johtoja. Se vasta toimiikin.
 

maanantai 29. marraskuuta 2010

Koiranunta


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen huomannut, etteivät ihmiseni erityisesti pidä siitä, että piilottelen pitkien verhojen takana ja yritän metsästää sieltä lampunjohtoja. Käytän sumeilematta hyväkseni tätä seikkaa silloin kun vaadin huomiota.

Olen jäänyt kiinni rikospaikalta
Mutta täytyy myöntää, että olen alati hämmästynyt ihmisen kyvystä erotella ääniä, jotka paljastavat minut: eräänäkin yönä kun olin valveilla (jos osaisin lukea kellonaikoja, sanoisin, että se oli siinä karvan alle kolme yöllä) hiiviskelin alakerrassa etsimässä pikkupuuhastelua itselleni kun yläkerran makuuhuoneesta kuului väsynyt ja kärttyinen ääni: “Pois sieltä verhoista!” Annoin periksi ja menin takaisin pedilleni. Mistä ihmiseni tiesi mitä tein? Voiko tosiaan olla, että verhojen pieni kahahdus kuului yläkertaan asti? Ja jos näin oli, mitkä ovat mahdollisuuteni salata aikeeni?

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Unen läpi korva nappaa ilmasta äänen, jonka aivojen reseptorit käsittelevät ja punainen lippu nousee ylös. “Pois sieltä verhoista!”.

Kuuluu tuhahdus, sitten pitkä hiljaisuus, ja vihdoin tassuttelu kulkeutuu takaisin pedille. Koira menee takaisin nukkumaan. Meistä kumpikin nukkuu aamuyöllä koiranunta.
 

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Absoluuttinen nollapiste, tai niillä main


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:
Lempipolullani menossa metsän läpi.

Aamulenkkini kestää yleensä noin tunnin, sisältäen lihaskuntotestejä hankisukellusten muodossa ja ravi/laukka/kiihdytysjuoksuja haasteellisemmassa maastossa, sekä kuonoharjoitustestejä hajujen perässä. Eilen aamulla se kesti viisi minuuttia. Minä jarruttelin jatkuvasti koska siellä oli liian kylmä. Pakkasta viisitoista astetta ja kova tuuli, joka puuskutti mereltä asti niskavilloihini. Ei kai kukaan voi kuvitella, että minä ehdoin tahdoin kävisin jäädyttämässä tassuni ja karvaiset persposkeni tuollaisella kelillä?! Vaikka olenkin pitkäkarvainen rodultani, se ei missään nimessä tarkoita, että olisin jokasään koira. Jokapaikan, kylläkin. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Kun pakkasmittarin lukemat laskevat riittävän alas ja alkaa tuulla kovempaa, koira jähmetyy ulko-ovelle ja katselee hämmästyneenä ympärilleen. Missä on se ihana talvisää, johon tähän mennessä on jo ehditty tottua? Missä ovat jäänraikas pakkasaamu, aavistus valoa ja pehmeät hanget?
Pötkö pitkona.

Tuuli piiskaa säälimättömästi kasvoja ja ilma on pakkasesta sakeana, lumi tuntuukin liian kylmältä, talvi loputtomalta, vaikka se on vasta alkanut. Lenkki ei kestä kauaa, hankala sanoa kumpi jäätyy ensin; ihminen vai koira.

Sisällä on parempaa, sisällä voi käpertyä sohvalle, ottaa koiran kainaloonsa ja nauttia hiljaisesta viikonloppuaamusta. Lenkille mennään sitten uudestaan kun sekä ilma että ihminen ovat lauhtuneet.
 

 

lauantai 27. marraskuuta 2010

Aina ei voi olla hyvä päivä


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Tyhmä ihminen. Tyhmä päivä. Tyhmä elämä.

 
Otteita ihmisen päiväkirjasta:
Haluatteko kuulla ajatuskuplani sisällön?

Mitäs Alfielle kuuluu?”
Mitäs sille. Tuolla se murjottaa loukkaantuneena.”
No mistä se on nyt loukkaantunut?”
Kävi nakertamassa kirjoja ja komensin sitä muutaman kerran. Sitten kielsin sitä kokonaan lorvailemasta kirjahyllyn kulmilla, kun oikein etsimällä etsi tihutyökohdetta.”
Mitä se nyt sitten puuhaa?”
Tuolla se on murjotuspaikassaan keittiön lipaston alahyllyllä ja antaa pahaa silmää.”



perjantai 26. marraskuuta 2010

Koiraversumi vastaan universumi

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Koirien ideaalimaailmassa yhteiskuntarakenne on suorastaan liikuttavan yksinkertainen ja se voidaan jakaa karkeasti kolmeen itsenäisesti toimivaan ryhmään:
  1. ne, joita palvellaan
  2. ne, jotka palvelevat
  3. ne, jotka viihdyttävät
Asian tekee kuitenkin moninverroin mutkikkaammaksi se seikka, että monesti näiden ryhmien sisällä on päällekäisyyksiä, jolloin rajojen hahmottaminen vaikeutuu. Ihmiset - nuo perhekoiran elämän ylläpito-organismien kannalta välttämättömät olennot- ovat kiistatta koiran yhteiskunnan perusta. Ihmiset ovat, tosin, sotkeneet tämän sinällään teoreettisesti simppelin mallirakenteen kuulumalla jokaiseen edellämainittuun ryhmään.

Ihmiset olettavat, että koiran täytyy palvella heitä suorittamalla vaadittuja tehtäviä ja noudattamalla ihmisen asettamia sääntöjä (olen tässä kuukausien aikana huomannut, että ihmisten mielivaltainen normisto pitää sisällään mm. sen, ettei ihmisille kuuluvia tavaroita saisi tuhota.). Kun taas toisaalta, ihmiset palvelevat koiraa tarjoamalla aterioita ja antamalla ulkoiluttaa itseään metsässä. Ihmiset myös osaavat mallikkaasti toimia koiran viihdytysjoukkoina, näin halutessaan.

Koiraa hämmentää; sen maailmassa ylivalta tulisi olla nelijalkaisilla, ei turkittomilla. Mutta se sopeutuu, se antaa ihmisille anteeksi sen, että nämä pyrkivät sekaantumaan kaikkeen ja rikkomaan järjestyksen, joka koiralle niin oivasti sopisi. Se antaa anteeksi ihmisen kömpelöt erehdykset, koska näkee ihmisessä potentiaalia, ja senkin se antaa anteeksi, ettei ihminen aina toimi niin johdonmukaisesti kuin sen pitäisi. Se antaa anteeksi, koska kaikeasta huolimatta se tuntee kiintymystä ihmistä kohtaan. Vaikkakin tämä olisi alempiarvoinen kuin se itse.
Tältä näyttää tylsistynyt koira.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Koira koettelee ihmisen hermojen sisäänrakennettuja tehdasasetuksia toistamalla ei-toivottuja käytösmalleja. Ihminen käy poistamassa koiran sen kymmenennen kerran kielletystä paikasta; olohuoneen nurkassa kasvavan ison huonekasvin multa houkuttaa karvanaamaa liikaa. Aktivointipallo ei ole riittävä houkutin, ei edes vaikka se olisi täytetty ylimaallisila herkuilla, kuten kuivalihalla. Koira on päättänyt, että se haluaa ihmisen leikittävän sitä. Mikään vähempi tai itseohjautuva toiminta ei sille nyt riitä.

Ihminen antaa periksi ja muuntuu käskyttävästä viihdyttäjäksi silmänräpäyksessä. Ottaa vetonarun esiin ja houkuttelee koiran purkamaan ylimääräenergiaansa yhteiseen leikkiin. Jos koira osaisi puhua ihmisten kieltä, sen sanavarastossa saattaisi olla yksi sana. “Lälläslieru”.

torstai 25. marraskuuta 2010

Aktiviteettini lukujärjestyksen ulkopuolella

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Illan harrastelista:

  • pureskele eteisen maton kulmaa. Työstä myös toista mattoa, vältä ihmiskontaktia työskennellessäsi ...check
  • käytä ihmistäsi pitkällä lenkillä ...check
  • venkoile ruuan kanssa, tavoittele nappuloiden sekaan jotakin lisuketta (ei kasviksia) ...check
  • teeskentele nukkuvaa kunnes ihminen poistuu huoneesta, avaa sitten kuonoa ja eturaajoja hyväksi käyttäen yksi eteisen komeroista, vedä sieltä ulos muutama olkalaukku ja naisihmisen ulkoiluvaatteita. Juokse laukun kanssa ympäri alakertaa, älä luovuta saaliistasi ennen kuin sinulla ei ole vaihtoehtoa. Odota, että ihminen näyttää siltä kuin hänen päänsä sisälle kasaantuisi painetta, ennen kuin jätät aarteesi (älä vaihda sitä mihinkään herkkuun. Varsinkaan nappulaan. Se _ei_ ole herkku.) ...check
  • jos keittiössä valmistetaan taivaalliselta tuoksuvaa ruokaa, lähde siitä oletusarvosta, että jäät siitä paitsi ja esitä nälkiintyvää kulkukoiraa pohjattomin silmin ...check
  • asetu pitkin pituuttasi eteisen oven eteen pystyäksesi tehokkaaseen kulunvalvontaan ja estä ihmisten pyrkimys ulostautua ilman sinua ...check
  • nuku silloin kun ihminen on aktiivisimmillaan ja aktivoidu itse ihmisen mennessä nukkumaan ...check
 
Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Joku on vienyt vaatekaapista laukkuni ja juoksee nyt sen kanssa olohuonetta ympäri. Laukun olkahihna kulkee rinnan yli ja laukku itse lentää perässä. Koira näyttää karvaiselta posteljoonilta olkalaukkuineen, joka juoksee kuin itse piru olisi kintereillä. Pysäytän koiran heti kun naurultani kykenen. 

Olen uupunut. Työympäristöni viihtyvyyden lisäämiseksi suunnattu innovatiivisuuteni on vienyt minusta mehut; paljon on tehty ja paljon on vielä tekemättä. Nukun ensin ja jatkan sitten.
 

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Ne arkiset aamut

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Minua henkilökohtaisesti hämmentää sellainen sanonta kuin “ihminen on ihmiselle susi”. Tällainen roolien hämärtyminen ei voi olla mukavaa kenellekään. Selvyyden vuoksi todettakoon, että minun mielestäni koira on aina ihmiselle koira. (Joskus naisihmiseni sanoo, ettei meille välttämättä koskaan tarvitse ottaa toista koiraa, kun minä vastaan kahta. Mikäs sen mukavampaa!) 

Olenko joskus ollut näin pieni?
Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Koira nukkuu pedillään, kiepiksi kiertyneenä; juoksee, murahtelee ja vinkuu, näkee koiramaisia uniaan, niitä joista ihminen ei tiedä.

Se herää heti kun nousen ylös, katselee minua unisin silmin, räpyttelee hämmentyneenä pitkiä ripsiään, kuin kysyäkseen: “Koska sinä nousit? Enkö minä kuullut sitä?”, haukottelee äänekkäästi, ojentelee etutassujaan, painuu matalaksi maata vasten, kiskoo selkärankansa suoraksi. Sitten se nousee ylös, ravistelee unen itsestään vähemmäksi, ja tassuttelee luokseni, pyytää syliin.

Se painaa päänsä kaulaani vasten ja hengittää iholleni lämpimiä kuvioita. Hyrisee, vai minäkö se olin, onnellinen, matala hyrinä, ehkä kumpikin meistä. 

Minä suukotan sen päälakea ja koira sulkee silmänsä, vajoaa uniinsa takaisin niin vaivattomasti. Saan aamukahvini ja tiedän, että tästäkin tulee ihan hyvä päivä.

 

tiistai 23. marraskuuta 2010

Ego tuulikaapissa


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Jos haluan tuulikaappiin, minä vingun oven edessä ja rapsutan kynsilläni lattiaa. Syitä, miksi sinne haluan, on monta erinäistä:
  • Ehkä haluan maistella siellä majailevia kenkiä, ehkä en.
  • Ehkä haluan varmistaa, että ulko-ovi toimii molempiin suuntiin, että se palauttaa ne ihmiset jotka “työ”, “koulu”, “kauppa” jne. on vienyt monina päivinä ja iltoina.
  • Ehkä minun pitää päästä käyttämään laajaa vessaani, joka alkaa etupihasta ja päättyy horisonttiin.
  • Ehkä minulle lankeaa pihan päivystysvastuu kun seinänaapurini - se iso uroskoira - poistuu omaan tuulikaappiinsa.
  • Ehkä haluan katsoa, että tuulikaapin komerossa olevat ruokani ovat pysyneet ihmisiltä turvassa.
  • Ehkä haluan pyytää jotakin leluistani joita samaisessa komerossa säilytetään.
  • Ehkä minulla ei sillä hetkellä ole muuta tekemistä.

Minulle tuulikaapin ovi on sama kuin vaatekaapin ovi Narniaan ihmisille; se pitää sisällään kulun toiseen maailmaan. On ihmisen tehtävä käyttää telepaattisia kykyjään ja tietää mistä milloinkin on kysymys. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Koira näyttää siltä kuin sillä olisi asiaa minulle. Se istuu päätään kallistellen ja silmiään hämmentyneesti räpytellen edessäni. Se vaihtaa levottomasti painoaan etutassulta toiselle, odottaa, että luen sen ajatukset. Ja koska olen kykenemätön ottamaan kiinni sen ajatusvirrasta, se kävelee tuulikaapin oven eteen ja vinkuu. Katsoo ulos, katsoo minua ja vinkuu. Kokeilee raapia kynsillään lattiaa. Ja vinkuu lisää. Kysyn siltä haluaako se ulos ja avaan tuulikaapin oven.

Se heiluttaa häntäänsä, hypähtää polviani vasten, heittäytyy selälleen, käy läpi koko repertuaarinsa ja istuu sitten odottamaan kun puen takin päälleni, etsin hanskat, pipon, kakkapussit, kaulahuivin, villasukat, sidon kengännauhani ja kaivan esiin kenkien taakse hautautuneen taluttimen. Minulla on jo kuuma kun vihdoin pääsemme ulos. Koira pysähtyy portaille, haistelee hetken ilmaa, haukahtaa kerran, ilmoittaakseen, että on tullut ulos. Ja haluaa hetken päästä takaisin sisään.

Tämä on niitä päiviä kun kyllä-ja-ei ovat taas voimassa yhtä aikaa. 

Ehkä haluan ulos, ehkä en. Ehkä mieluummin olen sisällä tai sitten en. Päätä sinä, minä vastustan sitten.
 

 

maanantai 22. marraskuuta 2010

Raitapaidan kirous


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Minä en juuri koskaan pääse ihmisten kauppareissuille mukaan ja rangaistuksena tästä yritän aina auttaa kauppakassien purkamisessa. Varsinkin ja erityisesti lohen viemisessä jääkaappiin. 

Tänä viikonloppuna he tekivät kuitenkin poikkeuksen ja pääsin käymään ostoksilla heidän mukanaan. Menimme siihen ainoaan kauppaan, jossa minun mielestäni on mitään järkeä tai yhtään mitään tarpeellista ostettavaa; koiratarvikekauppaan. Sieltä haettiin minulle ruokaa ja uusia leluja, mutta sitten ihmiset astuivat yhden pykälän harhaan ja ostivat minulle vaatteen. Neulepaidan. Raidallisen. Huom! Raidallisen. Miksi piti pilata hyvä reissu? Miksivät niiden kädet hamunneet vaikka siankorvia tai naudan mahalaukkuja, miksi paita?

Suureksi kauhukseni jouduin sovittamaan vaatteita jo kaupassa; piti vilkuilla koko ajan ympärilleen, etteivät paikallaolevat lajitoverini olisi nähneet nöyryytykseni määrää. Naisihmiseni totesi, että niitä on pakko kokeilla, että istuvat riittävän hyvin. Minkä ihmeen takia? En minä niitä aio kuitenkaan pitää. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Neulepaita ei ole menestys, eipä sillä että sen koskaan epäilinkään olevan. Sisällä koira antaa, tosin, pukea paidan niskuroimatta päälleen, mutta ulos sen kanssa ei lähdetä. Ei ainakaan pihapiiriä kauemmas. Täytynee harjoitella ennen kovia pakkasia, vielä kun olisi tarkoitus pukea sen ylle talvimantteli siinä vaiheessa kun hengitys jäätyy jo tuulikaapissa ja pakkasta on railakkaat kolmisenkymmentä astetta.

Kaupasta ostettu vetonaru on sen sijaan ollut varsin suuri hittituote. Jopa siinä määrin, että koiralla on kiire lenkiltä sisään. Yleensä siihen on syynä jano, kun monestikaan ei ennätä juoda ruokailun jälkeen kun haluaa jo ulos. Tällä kertaa koira ei kuitenkaan pysähdy juomakupilleen vaan juoksee kiitolaukkaa olohuoneeseen jonne on jättänyt uuden vetonarunsa. Vetonaru on nyt maailman paras asia. Sen kanssa nukutaankin ja jos vaihdetaan keskellä yötä nukkumapaikkaa, naru haetaan mukaan. Liikuttavaa.

Ja taas mäyräkoiraa nöyryytetään. Huomatkaa kuvassa uusi, ihana vetonaruni. Älkää huomatko raitapaitaa.


lauantai 20. marraskuuta 2010

Leikitään!


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Kumpi käsi?

Kaikki leikit joihin liittyy, edes etäisesti, mahdollisuus syödä herkkuja ovat niitä parhaita leikkejä. Uusin suosikkini on “kumpi käsi”-leikki, jota olen leikkinyt naisihmiseni kanssa parina päivänä.

Leikin kulku on seuraava: ihminen piilottaa kämmeneensä herkun (tässä tapauksessa nappulan. Viili ei, kuulemma, oikein sovi tähän käyttötarkoitukseen. Miksei?) ja sen jälkeen hän ojentaa nyrkkiin puristetut kätensä, kämmen ylöspäin eteeni. Sivuhuomiona voin todeta, että käsi nyrkissä, kämmen alaspäin ei toiminut, koska se tarkoittaa “istu”-käsimerkein ja aiheutti minussa kummastusta. Minähän istuin jo. Mitä se nyt sitä pyytää?

No, joka tapauksessa, kun olimme päässeet yksimielisyyteen käsien asennosta (ja siitä, että leikki oli viilitön, suureksi harmikseni), naisihmiseni antoi minulle käskyn: “katso tänne, etsi herkku” ja korosti sitä ojentamalla käsiään melkein kuonooni kiinni. Minä nuuskin käsiä ja nuolaisin sitä, jossa herkku oli piilossa. ( Tätä voi vaikeuttaa käsittelemällä molempikätisesti jotakin voimakkaamman tuoksuista herkkua, esim. kuivalihaa, jolloin haju tarttuu kumpaankin käteen). Kun olin tunnistanut oikean käden, jossa aarre oli piilossa, ihmiseni antoi seuraavan käskyn: “koske” ja minä napautin tassullani napakasti kättä. Sain palkinnoksi sen piilotetun herkun ja kehuja. Seuraavalla kerralla osasin jo heti koskea oikeaa kättä tassullani. Mainio leikki! (Täytyy kyllä tosin myöntää, että samalla kun koskin tassullani ihmiseni kättä, hän huomasi, että kynteni olivat kasvaneet liian pitkiksi ja ne leikattiin vielä samana iltana. Minua vähän kadutti koko leikki siinä vaiheessa.)

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Koira istuu lattialla, tapittaa ruskeilla silmillään ja heiluttaa häntäänsä suu virneessä. Leikkiinkutsusta ei voi erehtyä. Hyödynnän tilanteen ja opetan “kumpi käsi”-leikin, josta koira innostuu. Samalla harjoitellaan lisää keskittymistä, koska koira joutuu ottamaan kesken leikin katsekontaktia ja noudattamaan ohjeita.

Näiden keskittymiskykyä lisäävien leikkien myötä ohjeiden kuunteleminen esim. lenkeillä on parantunut entisestään. Koiraa ei enää juuri koskaan tarvitse erikseen pyytää odottamaan ja katsomaan silmiin autotietä ylitettäessä, vaan se tapahtuu jo pitkälti automaattisesti. Valjaissa vetäminen on vähentynyt huomattavasti ja suurimmaksi osaksi se vähäinenkin kiskominen loppuu “nätisti”-käskyllä.

Yleensä opetan temput sarjassa, kuten istu-maahan-selälleen-kieri-tempussa, jota myöskin on viime aikoina hiottu. “Kumpi käsi”-leikkiä voi myös modifioida, koiran oman keskittymisen ja jaksaminen mukaisesti. Pääasia on, että kun koira osoittaa herpaantumisen merkkejä, leikki lopetetaan, että hauskuus säilyy. Ja hauskaahan meillä aina on: koira nauttii kun saa suorittaa tehtäviä ja minä nautin, kun koira oppii ajattelemaan itsenäisesti ja huomaa miten voi ratkaista ongelmia. Ohjatuissa leikeissä on sekin hyvä puoli, että myös leikkiessän yksin koira on selvästi kehittynyt ja keksii itselleen uusia tapoja viihdyttää itseään, ilman että ihmisen tarvitsisi tarjoilla sille mitään valmista kaavaa huvituksiin. Esim. siinä missä Alfie ennen pureskeli vinkupallojaan, se nykyään tönii niitä tassuillaan eteenpäin ja pallottelee yksinään pitkiäkin aikoja.


Leikkien jälkeen otan pienet nokoset keittiön alakaappeja vasten (se on suosikkipaikkani päiväunille.) Kuvassa näkyy myös ns. harjoitusmatto, jollaisia ihminen on kylvänyt huusholliin. Ne, kuulemma, otetaan pois siinä vaiheessa kun minä lakkaan järsimästä mattojen hapsuja ja oikeat matot pistetään tilalle. Miesihmiseni mielestä kyseiset harjoitusmatot ovat rumia, minun mielestäni oikein maukkaita. Kukin tyylillään.


perjantai 19. marraskuuta 2010

Ihmisillä ei ole vainua

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Eilen aamulla olimme taas aikaisin pitkällä lenkillä; tuntemattomilla poluilla, kaukana ihmisten ilmoilta. Epäilin vahvasti, että naisihmiseni oli pudonnut kartalta puolivälissä reittiä. Itse asiassa, olin varma siitä, tiedän ettei hän ole mikään Lassie, joka palaa aina erehtymättömästi takaisin kotiin. Eikä hänellä ole mainittavaa vainua; hänen kykynsä haistaa rajoittuu eri parfyymimerkkien tunnistamiseen. Eipä sillä taidolla kotiin löydetä.

Minä, sitä vastoin, seurasin merkittyä reittiä; lajitoverit olivat huomaavaisesti jättäneet käyntikorttejaan polun varteen ja viitoittivat minulle tietä eteenpäin. Seurasin niitä aina siihen asti, kunnes jäljet katosivat.

Askelsin reippaasti, mutta keskittyneesti, tiesin, että oli minun vastuullani johdattaa hölmö ihmiseni takasin turvalliselle tielle, kohti kotia. Otin vastuuni vakavasti vastaan, olen jälkikoira, löytäisin kotiin vaikka Stockmannin sisustustavaraosastolta (sieltä naisihmiseni on aina haasteellisinta osata omin avuin pois).

Kuljimme pitkän matkan, katsahdin välillä kysyvästi ihmistäni, mutta hän näytti tähyilevän nousevaa aurinkoa, jäätynyttä järveä, lumihankia ja lintuja, kaikkea muuta paitsi sivilisaation rajamaita. Minua harmitti, ettei hän näyttänyt huolestuneelta. Oli minun kontollani johdattaa hänet takaisin kotiin.

Epätoivo alkoi nostaa päätään siinä missä minä painoin kuononi tiiviisti maata vasten ja luotin vainuuni. Paljolti juuri tämän sinnikkyyteni ansiosta pääsimme turvallisesti takaisin tutulle polulle. Olin pelastanut ihmiseni. Olen sekä Kulmakunnan Kalifi että Rajaseudun Ruhtinas, löydän aina tieni kotiin.

 
Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Ihana aamulenkki hiljaisessa metsässä. Pakkasta oli seitsemän astetta, lunta jo hangeksi asti, kun kuljimme tutuilta poluilta syvemmälle metsään.

Koira suhtautui ilmeisen epäluuloisesti kykyyni edetä uusille poluille hukkumatta varvikkoon tai putoamatta avoveteen. Kehotin sitä jatkamaan eteenpäin ja se kääntyi katsomaan minua kuin kysyäkseen: “Oletko aivan varma, että tiedät missä me olemme.” Se lakkasi heiluttamasta häntäänsä ja keskittyi nuuskimaan tietään ulos metsästä, tuhahdellen puille ja lumikuorrutteisille mättäille, pälyillen epäluuloisesti lumikasoja ja tuulessa heiluvia kuusenoksia. Olen varma, että se epäili minun olevan toivottoman eksyksissä. 


Luotan nenääni. Se ei petä koskaan. (believe the nose, the nose knows.)

 

torstai 18. marraskuuta 2010

Impulssikontrolli


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Impulssikontrolli on jotakin mitä ihmisen itsensä pitäisi harjoittaa silloin kun haluan jotakin. Hänen pitäisi, nimittäin, kontrollioida impulssiaan kieltää kaikkea kivaa ja antaa minun toteuttaa itseäni. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Arkitottelevaisuuden lisäämiseksi on kotona harjoitettu ns. impulssikontrollia. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että mäyräkoira yrittää mennä ja tehdä ja ihminen estää ja odotuttaa. Tämä ei sovi koiran pirtaan kovinkaan hyvin, mutta iloisesti etuovelle ryntäävän koiran hidastamiseksi on harjoituksia tehtävä useasti.

Naapureiden (epäilemättä suureksi) riemuksi on myös jatkettu ovikello-harjoituksia. Joku talossa-asuvista menee muina ihmisinä ulos niin ettei koira huomaa (tässäkin on jo tekemistä; yleensä koira on kuulolla kaikista liikkeistä ja ihmisten monimuotoisten toimien seuraaminen on koiran mielestä kiehtovaa puuhaa) ja soittaa ovikelloa. Koira aloittaa haukkumisen ja tekee keskitetyn ryntäyksen tuulikaappia kohti vauhdilla joka saisi pikajuoksijatkin kalpenemaan. Ihminen toimii seuraavasti:

Vaihe I
    1. Ihminen ei noteeraa koiraa, joka hyppii vuoroin oven edessä ja vuoroin ihmisen polvia vasten, hokien: “Avaa ovi, avaa ovi, hyvä ihminen! Siellä on vieraita, vieraita, vieraita! Avaa ovi, avaaaaa oviiii!” Ihminen jatkaa näennäiskeskittyneesti tekemisiään ja yrittää olla kiristelemättä hampaitaan haukulle joka todennäköisesti pyöräyttää vainajatkin kertaalleen ympäri haudoissaan. 
    2. Kun koira jää hölmistyneenä ja epäuskoisena tuijottamaan ihmistä ja rauhoittuu vähitellen paikoilleen, ihminen kävelee vihdoin hitaasti ovelle ja avaa sen.

Vaihe I toistetaan tarvittaessa niin kauan, että koira oppii olemaan reagoimatta voimakkaasti ovikelloon (tai kunnes naapurit soittavat poliisit).

Vaihe II
    1. Ihminen soittaa ovikelloa, koira tekee ilmoitushaukkunsa (yleensä toistuvasti, valitettavasti) ja ihminen vastaa siihen koiran vihaamalla “Riittää, kiitos”, lauseella (tai muulla vastaavalla. Talossa on kuultu komennosta myös arkipäiväisempiä versioita, kuten “Alfie, nyt justiinsa se nokka tukkoon”-tyyppisiä lausahduksia.)
    2. Ihminen komentaa koiran taakse ja odottamaan. Koira poistuu taakse ja odottaa, vaihtelevasti. Ihminen avaa oven, kun koira on paikoillaan. (Ja tässä vaiheessa yleensä koira tekee ryntäyksen ovelle.)

Alfien kanssa harjoitellaan sitä, ettei ovelle rynnätä senkään jälkeen kun on menty kiltisti odottamaan haukkumatta. Kovin on haasteellista. Senpä takia impulssikontrollia lisäävät harjoitukset on nyt toden teolla otettu käyttöön niiden kaikissa moninaisissa muodoissaan. Näitä ovat mm. 1) Ihminen, tuo koiran riesaksi ja riemuksi tehty olento, keskeyttää lupaavan metsälenkin huudahtamalla “odota!”, vaikkei mitään sinällään näkyvää syytä olekaan odotuttamiseen. Koira kykenee vastustamaan kiusausta rynnätä eteenpäin päästäisen jäljille tai muiden koirien hajuille. 2) Koira komennetaan “maahan” ja toisen etutassun päälle asetetaan kuivalihapala. Koiran täytyy odottaa ja ottaa katsekontakti ihmiseen, joka vapauttaa koiran “saat ottaa”-komennolla. (Koira hotkaisee purematta kuivalihan ennen kuin “kissaa” ehtii sanoa).

Kyseisten käskyjen noudattamisessa ei sinällään ole koiralle kovinkaan suurta haastetta, mutta ovikellossa tuntuu olevan. Se on kerrassaan vastustamaton kapine, jota soittelemalla koiran saisi pidettyä hereillä vaikka viikon yhtäjaksoisesti.

Täytyisiköhän naulata wittenbergiläisessä hengessä teesi ulko-oveen, jossa lukisi koirankokoisin kirjaimin: “Meillä koulutetaan koiraa. Ulina, mölinä, haukahtelu ja ulvonta ei välttämättä ole ihmislähtöistä. Kiitos ja anteeksi.”
 

Haluatko kuulla mitä mieltä minä olen sinun impulssikontrolleistasi? Haluatko? No, kysy nyt. Kysy vaan.
 

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Piina

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Naisihmiseni on keksinyt kokonaan uuden tavan kiduttaa minua.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Tässä eräänä päivänä, ruokaa tehdessäni, lauleskelin itsekseni. Kesti hetken huomata, että koira oli tullut lattialle viereeni istumaan ja kuunteli päätään kallistellen. Jatkoin laulamista, piinaavasta tuijotuksesta välittämättä. Päästyäni kertosäkeeseen koira alkoi kumarrella toistuvasti ja sinnikkäästi. Se voitaneen tulkita joko: A) “Ihanaa! Laulat minulle, kiitos kiitos!” tai sitten B) “Kiitos riittää. Korviin sattuu.”

Veikkaan jälkimmäistä.

Pyydän, ettet laula enää. Pyydän painokkaasti.


tiistai 16. marraskuuta 2010

Lahjalista Joulupukille


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Rakas Joulupukki,

olen antanut itseni ymmärtää, että sinulle voi esittää toivomuksia ja pyyntöjä. En ole täysin varma, miten tämä systeemi toimii, mutta koska se ei ole toiminut kovinkaan mallikkaasti ihmisteni kanssa (jotka väistelevät vastuutaan ja velvollisuuksiaan toteuttaa jokainen mielihaluni), olen valmis yrittämään tätä kautta.

Pois lukien erimielisyydet joita meillä saattaa olla siitä, olenko ollut kiltti vai en, eli ansaitsenko ruusuja vai risuja (selvennyksesi esitettäköön, että ne risut olisivat kyllä mieluisampia, koska niitä on kiva pureskella ja kantaa suussaan) minä esitän nyt kainon listan tarvitsemistani tavaroista ja asioista.

a) riittävästi kahdenkeskisiä hetkiä lehtikorin kanssa (mielellään täynnä ihania, rapisevia ja revittäviä sanomalehtiä. Sillä ei ole minulle mitään merkitystä ovatko ihmiseni ehtineet lukea niitä vaiko eivät).

b) vapaa pääsy (viikon jokaisena päivänä) kumpaankin vaatehuoneeseen ja mellastusoikeus vaatteiden keskelle. (Toivon, että paidat ja puserot laskettaisiin henkareista lattialle jo valmiiksi kasoiksi ja sukat, erityisesti villasukat, aseteltaisiin niiden viereen).

c) mäyräkoirankestäviä vetoleluja; mallia: tanskandoggi, tai muu samankokoinen koira kuin mitä itsekin olen.

d) viiliä joka aterialla, rajoituksetta (porkkanasosekin menettelee, kunhan se on kuorrutettu viilillä).

e) matokuuri päivittäin. Aika harva herkku on yhtä hyvää kuin matolääke.

f) lenkki ilman rajoittavaa hihnaa. Rajoittava ihminen voisi myös jäädä lenkin ajaksi kotiin.

g) oikeus avata muidenkin lahjapaketit - minulle on merkityksetöntä niiden sisältö, mutta lahjapaperit – ja narut haluan pitää.

Kunnioittavasti,
Alphonse Demetrius Jokinen, mäyräkoira


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Parahin Joulupukki,
toiveeni Joulun suhteen eivät ole suureellisia, mutta sitäkin hartaampia.

Toivoisin, että voisimme pystyttää kuusen ilman että sen juurelta löytyisi merkkipissa tai että alaoksat, koristeineen, tulisivat syödyiksi.

Toivoisin myös, että naapureille suotaisiin joulurauha, eikä sitä julistettaisi kello 12, 13, 14, 15, 16 jne. (ymmärtänet yskän), haukkumalla kuono kohti korkeuksia.

Edelleen toivoisin, että perhe saisi aterioida jouluruokansa ilman, että pöydän vieressä istuu rukoileva koira (jonka rukouksilla ei ole mitään tekemistä joulun sanoman kanssa).

Ja viimeinen, se tärkein toivomus, jonka haluan esittää, on toivomus saada viettää pitkiä, onnellisia ja terveellisiä vuosia meille niin tärkeän ja rakkaan koiran kanssa.

Vilpittömästi,
Maria, mäyräkoiran ihminen



Aasinsilloitan kuvan ylläolevaan tekstiin ja kerron teille, että teurastin eilen itselleni iltapalaksi sian. Se on vähän niin kuin joulukinkku.


maanantai 15. marraskuuta 2010

Tiedettyjä totuuksia


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:


Mistä tietää, että talossa asuu ihmisiä?

  1. Ruokaa ei ole tarjolla äärettömästi ja jatkuvasti, vaan sitä säännöstellään ärsyttävästi. Myöskään ruuan laatuun ei ole perehdytty/panosteta riittävästi.
  2. Et saa pitää metsälenkillä löytämääsi saalista, eli hiirenraatoa, vaan ihminen huutaa (tiedättekö miltä hyeena kuulostaa kiljuessaan?) sen nähdessään, potkaisee raadon ulottumattomiisi ja valittaa, että koko loppuillan tuntuu kylmiäväreitä ja puistatuksia.
  3. Kaikki kivat asiat joiden parissa olet askartelemassa aiheuttavat ihmisissä reaktioita. Nämä reaktiot alkavat yleensä sanoilla EI ja ÄLÄ!
  4. Ulos mennessäsi et voi kirmata ovesta vapauteen, vaan joudut läpikäymään nöyryyttävän rituaalin; valjaiden pukemisen. Hevosilla on valjaat, ei koirilla. Koirat ovat vapaita olentoja.
  5. Sisälle oksentamista seuraa se, että sinut kommenetaan kauemmaksi, ihminen hakee talouspaperia ja siivoaa oksennuksen pois. Kukaan ei ole ilmeisestikään kertonut hänelle, että koirat haluavat syödä oksennuksensa. Mitä väliä sillä on, onko se ruoka menossa alas vai tulossa ylös; sen tarkoitus on tulla syödyksi.
  6. Kun haluat ihmisen syliin, et välttämättä pääse sinne heti. Mikä este se muka on, että ihminen on vessassa?
  7. Kun haluat katsella ikkunasta ulos ja haukkua ohikäveleville koirille, sitä  ei sallita. Siihen ei pitäisi vaikuttaa se, että haukut ihmisen sylissä, suoraan hänen korvaansa.
  8. Sinua rakastetaan pyyteettömästi.

Onnellinen koira = naurava nakki


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

 Mistä tietää, että talossa asuu koira?

  1. Kaikkialta muualta, paitsi kananmunan sisältä, löytyy koirankarvoja.
  2. Sinulla on aina hyvä syy lähteä lenkille; myrskylläkin.
  3. Sinä et tarvitse yhtäjaksoista yöunta. Se, joka näin on joskus harhaisesti luullut, on väärässä. Sinulla on mainiosti aikaa nousta aamuyöllä pissattamaan koiraa jolla ei itse asiassa edes ollut pissahätä, vaan ainoastaan tylsää.
  4. Kun aloitat lauseesi: “juu, meidän vauva...” et välttämättä tarkoita ihmislasta.
  5. Kaupassa hypistelet liikutuksesta kostein silmin pehmoleluja osastolla jossa lukee “lemmikeille”.
  6. Käytät koiraasi useammin eläinlääkärillä kuin käyt itse lääkärissä.
  7. Kotonasi on käytössä lapsiportti portaiden ala- ja yläpäässä, vaikkei talossa asukaan taaperoikäisiä.
  8. Sinua rakastetaan pyyteettömästi.
 


Maailmassani kaikki on hyvin


sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Herra Alphonse ja lumen taju

Tarkistan ympäristön ennen kuin voimme edetä. Parasta silti, että menen itse edeltä, varmuuden vuoksi. Koskaan ei tiedä hyökkääkö metsästä oksa meidän kimppuumme.

Jaa-a...nyt näyttäisi vahvasti siltä, että tästä on kulkenut iso, mustapartainen mies jolla on kaksi alle kouluikäistä lasta, omakotitalo järven rannalla ja katsastamaton farmariauto. Hmmm....

Olen valloittanut tämän töyrään. Ja tämän järven. Itse asiassa, nyt kun puheeksi tuli, hallinta-alueeni käsittää kaiken silmänkantamattomiin. Erityisesti jääkaapin.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Itse itseäni viihdyttäen


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Minä kaipaan tekemistä aina kun en nuku tai ole lenkillä. Joskus ihmiset, jostakin käsittämättömästä syystä, eivät leiki kanssani, joten minun täytyy keksiä viihdykettä aivan omasta takaa. Monesti paneudun huolellisesti ja hartaasti siihen, että tekemistä riittäisi pitkiksi ajoiksi, mutta valitettavasti minulla ja ihmisilläni on eriävät mielipiteet siitä, mikä tekemisistäni on luvallista ja mikä ei. Olen viime aikoina huomannut, että valokuva-albumien pureskeleminen ei ole sitä, mitä minun toivoittaisiin tekevän vapaa-ajallani. Myöskään naisihmiseni sisustuslehtien syöminen ei ole sitä. Tai pöytälamppujen varjostimien nuoleminen. Eikä sen puoleen ole vessan maton uudelleensijoittaminen olohuoneeseenkaan.

Koska olen neuvokas ja näppärä, olen kehittänyt “sokea koira”-nimisen leikin. Minulla on, nimittäin, isohko, teddykankainen pehmokuutio (sellainen ison arpakuution näköinen lelu), jonka kuudesta sivusta viisi ovat aukollisia ja yksi umpinainen. “Sokea koira”-leikkiä varten tarvitaan tämä arpakuutio ja riittävästi energiaa sen toteuttamiseen.

Leikin kulku on seuraavanlainen: työnnän pääni kuutiosta sisään sillä tavoin etten näe ulos ja sen jälkeen juoksen ympäri huushollia ja yritän olla törmäämättä huonekaluihin. Tämä yksinkertainen, mutta varsin viihdyttävä, leikkini herättää ihmisissä aina suurta huvittuneisuutta. Minusta olisi kuitenkin parempi, että he viihdyttäisivät minua, eikä suinkaan päivastoin. Sehän se tässä tarkoitus olisi.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Koira juoksee vaarallisen näköisesti kuutio päässään olohuonetta ja keittiötä ympäri. Onneksi on tuo pääpehmuste. Pitäisköhän sille ostaa kypärä näitä sen vähemmän fiksuja leikkejä varten?

Kamera pois ja keksimään tekemistä minulle. Heti.

Pehmokuutio! Tylsän päivän pelastus!

Pylväs ja kirjahylly lähestyvät uhkaavasti. Vähennän kierroksia.


perjantai 12. marraskuuta 2010

Leipää ja sirkushuveja eli peruskäskyt ja temput

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:


Suuressa viheliäisyydessään ihminen on keksinyt riesakseni käskyjä ja temppuja. On täysin omassa harkinnassani milloin tottelen niitä, vaikka naisihmiseni kehuukin minua monesti ylenpalttisesti hienoista suorituksistani. Seuraavana päivänä saatan hyvinkin ottaa vahingon takaisin.

Seuraavat käskyt ja temput hallitsen:
 
"Toiselle puolelle" = tätä käskyä ihminen käyttää lenkillä halutessaan minun vaihtavan pyörätiellä puolta. En ymmärrä miksen saa venyttää hihnaani kulkemaan estottomasti tien poikki poukkoillessani puolelta toiselle. Haluan nähdä miten pyöräilijät kompastuvat siihen.

 “Käännytään” = edelleen lenkillä kuultu käsky. Tämän pitäisi tarkoittaa juuri sitä miltä se kuulostaakin, mutta yleensä se tarkoittaa sitä, että ihminen haluaa edetä väärään suuntaan.

Jätä” = vetoleikkejä leikkiessäni ihmisen kanssa hän pyytää minua irrottamaan otteeni lelustani. En ymmärrä miksi. Se on minun leluni. Ei hänen. Lenkillä joudun myös irrottamaan otteeni löytämistäni aarteista. Ihminen kutsuu niitä häijysti “roskiksi”.

Odota” = minä vihaan tätä sanaa. “Odota” oven edessä ennen kuin pääset ulos. “Odota” ruokaa ennen kuin saat koskea ruokakuppiisi. “Odota” ennen kuin saat mennä tien yli. Jos ihminen saisi päättää, minun elämäni olisi yhtä odottamista. Yleensä vastustan hänen päätöstään sanella säännöt.
 
Nätisti” = yleiskäsky ja -käsite jota ihminen soveltaa mielivaltaisesti. “Nätisti, älä vedä”- on useimmiten kuultu muoto siitä, kun olen ulkoiluttamassa ihmistäni. “Nätisti”, kun tassukarvojani tai kynsiäni leikataan, silmiä puhdistetaan. “Nätisti”, kun haluan leikkiä vähän rajummin hamsterinkokoisen lajitoverin kanssa.
 
Takaisin” = tämä tarkoittaa sitä, että olen saanut hajun jäljestä, yleensä jostakin pikkujyrsijästä, ja ihminen on sitä mieltä, ettei ole tarpeellista lähteä kyseisen jäljen perään. Monesti käy niin, että ihminen joutuu toistamaan käskyn muutamia kertoja, enkä silloinkaan välttämättä välitä kuunnella.

Eteenpäin” = ihminen käyttää tätä aina lenkillä mennessään itse väärään suuntaan ja yrittäessään muuttaa ennaltavalitsemaani reittiä.

Katso tänne” = ennen kuin pääsen tien yli on minun odotettava ja katsottava ihmistä silmiin. Minun on myös katsottava ihmistä silmiin silloin kun minun oletetaan kuuntelevan ohjeita. Mielestäni silmiin katsominen on vahvasti yliarvostettua. Samoin se, että minun ylipäänsä oletetaan tekevän jotakin mitä en halua tehdä.

Tänne” = minua kiinnostaa vähiten tämä käsky. Yleensä se on korvattu kolmella, lyhyellä vihellyksellä, jonka ihminen kuvittelee toimivan paremmin. Tottelen sitä aina, mutta monesti viiveellä. Minusta on mukavaa, että ihminen saa arvailla olenko kuulolla vaiko enkö. “Tänne”-komennosta on myös tavattavissa sen lievempi “tule”-muoto, jota ihminen välillä käyttää, ilmeisesti hämätäkseen minua.

Mennään” = tarkoittaa yleensä sitä, että “ala tulla, älä jää venkoilemaan” ja “lopeta se, mitä olitkaan tekemässä ja lähdetään”. Monesti se, mitä olen tekemässä, kiinnostaa minua huomattavasti enemmän kuin "mennään".

Seuraa” = naisihmiseni sanoo, että tämä on minulla vielä ns. “hakusessa”. Oli miten oli, käsky on täysin turha. Mäyräkoira ei seuraa. Mäyräkoira johtaa.
 
Vierelle” = kts. ylläoleva. Mäyräkoira ei tule vierelle. Mäyräkoira tulee edelle. 

Etsi” = tämä on yksi käskyistä joista vilpittömästi pidän. Etsiminen on hauskaa, oli sitten kyseessä herkun, jäljen, lelun tai ihmisen etsintä. Joskus myös ihmisen henkisen kipukynnyksen etsintä, ja se vasta hauskaa onkin.

Ei” = onko koiraa joka ei vihaisi tätä sanaa? Se pitäisi poistaa ihmisen sanavarastosta. Kokonaan.
 
Väisty” = miksen saa makailla ihmisten tiellä? Eivätkö he voisi, vaihteeksi, väistää minua?
 
Älä hauku” = siinähän yrittävät...

Istu” = sinällään tämä käsky on suhteellisen turha, koska minä yleensä istun aina kun odotan jotakin, kun minulla ei ole tekemistä, kun ihminen ei tee tahtoni mukaisesti. Istun ja odotan. Ja tuijotan merkitsevästi. Ihminen on lisännyt tähän käskyyn vaikeusastetta tekemällä sen ei-verbaalisesti; käsimerkein. Sanomattakin on selvää, että tämä ei lisää mitenkään käskyn ymmärtämisen hankaluutta.

Maahan” = tämäkin tehdään käsimerkein, osaan senkin. Monesti minua vain ei huvita.

Ylös” = nousen seisomaan. Käsky tehdään käsimerkein ja tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että nousen vikkelästi ja istun takaisin yhtä vikkelästi,tästä johtuen ihminen onkin joutunut sen takia erikseen opettamaan minulle “seiso” käskyn.

Seiso” = minun pitää seisoa paikoillani. Seisoa. Paikoillani. Kuinka tavataan sana t-y-l-s-ä-ä.

Peruuta” = käsimerkein tehty käsky, jota käytetään aina silloin kun olen, asemani mukaisesti, ensimmäisenä menossa jonnekin, esim. ruokakaapille. Tässä tilanteessa ihminen käyttää ko. ilmaisua. Vastustan. Vastustan periaatteessa.

Annapa olla” = tämä on lievempi muoto käskystä “jätä” jota ihminen käyttää “annapa sen maton olla rauhassa” tai “annapa sen lehden olla siinä pöydällä”-tyyppisissä lauseissa. Yleensä en anna olla. 


Riittää” = tällä käskyllä lopetetaan kaikki se, mikä on mielestäni kivaa, mutta ihmisen mielestä ei. Meillä on joitakin erimielisyyksiä mm. siitä, että saako haukkua niin kauan, että tulee hikka tai hyppiä tuttuja ihmisiä vasten. Ihminen vetää “riittää”-korttinsa esiin aina kun on hauskaa.

Pois” = kaikki koirat tietävät mitä tämä tarkoittaa. Leikin joskus etten ymmärrä koko sanaa.

Omalle pedille” = tämä tarkoittaa poikkeuksetta sitä, että kaikenlainen hauskanpito on tullut päätökseen. Ja haluan korostaa, että eritysesti päätökseen juuri ihmisen toimesta, ei minun itseni.

Leikitään” = haen leluni, joskus. Yleensä odotan ensin, keksiikö ihminen oma-aloitteisesti minua viihdyttävää toimintaa. Jos näin ei ole, pudotan hänen eteensä valitsemani lelun. Yleensä se on lelu jolla voin osoittaa ylivertaisuuteni ihmiseen nähden, kuten esim. vetoleikkeihin tarkoitettu rengaslelu. Vielä on näkemättä se päivä jolloin ihminen vetää rengasta yhtä lujaa hampaillaan kuin minä. Toisaalta, en ole koskaan nähnyt ihmisen käyttävän suutaan tavaroiden vetämiseen. Ihmisellä on nimittäin peukalot tassuissaan joilla vetäminenkin onnistuu näkemäni mukaan mallikelpoisesti. Peukalottomuus on valtava puute josta kärsin päivittäin.

Reporanka” = menen selälleni. Ihminen huvittaa itseään säälittävästi tällä tempulla, sillä minähän teen tämän kymmeniä kertoja päivittäin kerjätessäni rapsutuksia. Se on ensimmäinen asia jonka aamuisin teen.

Kumarra” = tätä käskyä käytän myös omatoimisesti silloin kun haluan jotakin. Ihmisen mielestä on suloista kun nyökyttelen tarmokkaasti ja suurieleisesti. Eilen se tuotti tulosta. Naisihmiseni otti uunista pellillisen lihapullia ja minä asettauduin uunin viereen kumartelemaan kohteliaasti. Sain iltapalallani lihapullaa. Iloani himmensi hieman tosin se, että olisin saanut sen lihapullan nyökyttelemättäkin, koska naisihmiseni oli tarkoituksella jättänyt sen maustamatta. Yleensä saan aina lihani raakana, joten tämä oli erityinen herkku.
 
ps. olen perso kehuille ja kiitoksille, joten korviani (ja itsetuntoani) erityisesti hiveleviä sanoja ovat “hyvä” ja “hienosti tehty”. Ihmiset ovat onnekseni oivaltaneet, että kehuilla saavat aikaiseksi enemmän kuin millään muulla. Lukuunottamatta herkkuja. Niiden avulla kävisin vaikka kaupassa itsenäisesti.
 


Otteita ihmisen päiväkirjasta: 


Koira tunnistaa ällistyttävän määrän sanoja. Se, miten ja missä, ne on opittu, on arvoitus. Huvittavaksi asian tekee se, että monesti tarkoituksella opetetut jutut katoavat jonnekin korvien ja avaruuden välimaastoon, mutta koiran oman, sisäänrakennetun piilo-opetussuunnitelmaoppimisen mukaisesti sanoja napataan suoraan ihmisen suusta ja tiedetään mistä on kyse. 


Mitä nyt? Voin jo etukäteen sanoa, että minua ei kiinnosta.