Ihmisillä ei ole vainua

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Eilen aamulla olimme taas aikaisin pitkällä lenkillä; tuntemattomilla poluilla, kaukana ihmisten ilmoilta. Epäilin vahvasti, että naisihmiseni oli pudonnut kartalta puolivälissä reittiä. Itse asiassa, olin varma siitä, tiedän ettei hän ole mikään Lassie, joka palaa aina erehtymättömästi takaisin kotiin. Eikä hänellä ole mainittavaa vainua; hänen kykynsä haistaa rajoittuu eri parfyymimerkkien tunnistamiseen. Eipä sillä taidolla kotiin löydetä.

Minä, sitä vastoin, seurasin merkittyä reittiä; lajitoverit olivat huomaavaisesti jättäneet käyntikorttejaan polun varteen ja viitoittivat minulle tietä eteenpäin. Seurasin niitä aina siihen asti, kunnes jäljet katosivat.

Askelsin reippaasti, mutta keskittyneesti, tiesin, että oli minun vastuullani johdattaa hölmö ihmiseni takasin turvalliselle tielle, kohti kotia. Otin vastuuni vakavasti vastaan, olen jälkikoira, löytäisin kotiin vaikka Stockmannin sisustustavaraosastolta (sieltä naisihmiseni on aina haasteellisinta osata omin avuin pois).

Kuljimme pitkän matkan, katsahdin välillä kysyvästi ihmistäni, mutta hän näytti tähyilevän nousevaa aurinkoa, jäätynyttä järveä, lumihankia ja lintuja, kaikkea muuta paitsi sivilisaation rajamaita. Minua harmitti, ettei hän näyttänyt huolestuneelta. Oli minun kontollani johdattaa hänet takaisin kotiin.

Epätoivo alkoi nostaa päätään siinä missä minä painoin kuononi tiiviisti maata vasten ja luotin vainuuni. Paljolti juuri tämän sinnikkyyteni ansiosta pääsimme turvallisesti takaisin tutulle polulle. Olin pelastanut ihmiseni. Olen sekä Kulmakunnan Kalifi että Rajaseudun Ruhtinas, löydän aina tieni kotiin.

 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Ihana aamulenkki hiljaisessa metsässä. Pakkasta oli seitsemän astetta, lunta jo hangeksi asti, kun kuljimme tutuilta poluilta syvemmälle metsään.

Koira suhtautui ilmeisen epäluuloisesti kykyyni edetä uusille poluille hukkumatta varvikkoon tai putoamatta avoveteen. Kehotin sitä jatkamaan eteenpäin ja se kääntyi katsomaan minua kuin kysyäkseen: “Oletko aivan varma, että tiedät missä me olemme.” Se lakkasi heiluttamasta häntäänsä ja keskittyi nuuskimaan tietään ulos metsästä, tuhahdellen puille ja lumikuorrutteisille mättäille, pälyillen epäluuloisesti lumikasoja ja tuulessa heiluvia kuusenoksia. Olen varma, että se epäili minun olevan toivottoman eksyksissä. 

Luotan nenääni. Se ei petä koskaan. (believe the nose, the nose knows.)