perjantai 29. marraskuuta 2013

Resepti väsyttämiseen

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Meidän ihmisemme ovat olleet flunssaisia. Minulla ja Aslanilla on ollut tärkeä tehtävä olla karvaisina kyljenlämmittiminä ja lisäksi ihmiset ovat toivoneet, että jos voisimme häröillä tavallista vähemmän, niin se olisi oikein hyvä juttu. Otimme tämän ehdotuksen vakavina vastaan, käsittelimme sen ja totesimme kovin köykäiseksi. Pistimme painiksi. 

Ei pidä sinun mäyräkoiran luovuutta rajoittaman. 





Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Viimeisen muutaman viikon aikana lenkeistä jouduttiin viilaamaan päältä pari kilometriä pois/kerta, ja sitten ne typistyivät lähes kokonaan, ensin oman nilkkavaivani takia, sitten Alphonsen kipuilevan vatsan. Eron on huomannut; nilkka on voinut paremmin ja Alphonse sai toipua rauhassa.

Kun olimme kaikki riittävän tympäätyneitä lyhyisiin pyrähdyksiin (ja 'kaikilla' tarkoitan erityisesti Aslania...), otimme pitkät lenkit takaisin ohjelmistoon ja koirien ilo oli hetkittäin lähes hallitsematonta. Sitä poukkoilun, ryntäilyn ja pukkihyppelyn määrää...Oli pakko hillitä intoa turvallisuuden nimissä ja korottaa äänensä karjaistakseen "SEIS!" niin, että kitapurje lepatti ulkona. Itsekin säikähdin miten lujaa huusin, kun yhtäkkiseen juoksuleikkiin herpaantuneet mäyräkoirat ryntäsivät aivan liian lähelle ohiajavia autoja. Olin varma, että ulvaisemani volyymipulssin jälkeen lähipuiden oravat vetivät taas käpynsä väärään kurkkuun, mutta kieltämättä huuto toimi: mäyräkoirat jähmettyivät paikoilleen kuin muinaishyönteiset meripihkan sisälle.

Mutta ymmärrän minä toki koiriakin; ne ovat kuin kaksi ammattiurheilijaa, jotka pakotetaan treenikaudella sivuun, vilttiketjuun kiroilemaan ja potkiskelemaan turhautuneina pikkukiviä, mutta rajansa silti kaikella: ottakoon vain tehot irti lenkeillä, mutta riehuminen autotien varressa on kuuroutumisen uhalla kielletty.

Ilmiselvän liikuntavajeen paikkausta on yritetty kompensoida tottelevaisuustreeneillä ja kaikenlaisella muulla toiminnalla, johon ei ole suoranaisesti liittynyt nilkka, joka voisi liikaa rasittua. Ja nyt, kun pitkiä lenkkejä on taas tehty, on myös sattumalta törmätty siihen salaiseen reseptiin, jolla saadaan jopa Aslanin kaltainen intomieli uupumaan. Siihen tarvitaan päivän pitkät lenkit, mäyräkoirien säännötöntä vapaapainia, vähän taistelua maailmanherruudesta ja pitkä sessio tokoilua, jonka aikana koirat vuorottelevat ja suorittavat yhtä aikaa; ja ihan parasta on se, jos treenirupeama aloitetaan temmeltämällä aktivointilelujen kanssa. Tämän jälkeen nautitaan iltaruoka ja sitten ne kaatuvatkin suorilta jaloilta nukkumaan tyhennetyn juomakuppinsa viereen. Mainiota. Vouhotuskiintiön ja räyhyenergian saavutettua lakipisteensä kainalokkain nukahtaneet touhot ovat liikuttava näky.





keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Treenien säätämistä koirien erilaisten luonteiden mukaan

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:


Minä, A. Jokinen.

Se toinen A. Jokinen. Se villimpi. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Erinäisten pikkutemppujen lisäksi meillä harjoitellaan soveltavaa tokoa, eli treenataan peruskauraa: tottelevaisuutta. Mitään erityistä tavoitteellisuutta treeneissä ei ole ja päämäärähakuisuuttakin vain sen verran, että tarvittaessa koirat saa nanosekunnissa komennon alle. Tähän mennessä tulokset ovat olleet tositilanteissa vaihtelevia, koska ihmisen laiskuuden takia häiriötilanteissa ei ole riittävästi treenattu. Sillähän ei ole mitään tekemistä asian kanssa, että ulos lähdettäessä mäyräkoirat monesti ripustavat nätisti korvansa naulakkoon ennen kuin käyskentelevät hallitusti ulos ovesta.

Treeneissä siirrytään vaiheittain eteenpäin ihan koirien innokkuuden, sieto- ja kestokyvyn mukaan, ja vaikeusaste määräytyy kulloisenkin suorittajan mukaisesti. Se tiedetään jo ennestään, että Aslan sietää lukemattomia toistoja ja antaa yleensä tasalaatuisen hyvää tulosta. Sillä on terävät, suhteellisen ekologiset liikkeet, se tykkää suorittamisesta ja on helposti motivoitavissa herkuilla. Aslan ottaa komentoja hyvin vastaan ja pyrkii selvästi tekemään niin kuin ihminen on tarkoittanut. Jos siltä pyytää jotakin liian hankalaa, liian nopeasti, se istuu alas ja luo ihmiseen katseen joka on helppo tulkita: "Et voi vaatia minulta sellaista mitä et ole opettanut." 

Alphonse on hankalampi tapaus ja hitaammin innostuva, koska sen mielenkiinto saattaa häilähdellä enemmän ja siltä puuttuu se tietty miellyttämishalu, joka Aslanissa korostuu harjoitellessa. Alphonse on äärimmäisen hyvä keskittymään niin halutessaan, valitettavasti se vain valitsee hyvin tarkoin mikä on keskittymisen arvoista. Motivaation ollessa kohdillaan se istuu vaikka iäisyyden herkkupala kummankin etutassunsa tai kuononsa päällä odottamassa lupaa syödä tai näyttelytilanteessa poseeraa jämäkästi paikoillaan välittämättä ympärillään olevista muista uroksista. Mutta treeneissä se saattaa ruveta kesken kaiken ihastelemaan elämän yltäkylläisyyttä tai vaihtoehtoisesti ruveta sumeilemattomasti härnäämään Aslania. Lisäksi se osoittaa selkeästi milloin sille riittää ja vaihtaa tarmokkaan askelluksensa laahustamiseksi tai alkaa muulla tavoin viivytellä, esimerkiksi tutkimalla innokkaasti kynsiään tai jalkalistoja. Ei tarvitse olla meedio nähdäkseen tällöin sen pään sisään.

Alphonse on myös herkkä ohjaajan virheille. Sen kanssa on oltava jämpti, mutta äärimmäisen oikeudenmukainen ja johdonmukainen. Mikä on voimassa tällä hetkellä on oltava voimassa myös ikuisesti tai yhteistyön loppu häämöttää hyvinkin pian ihmisen edessä. Tämä ei tosin ole tullut minään yllätyksenä vastaan, vaan näin on aina Alphonsen kanssa ollut, ihan alusta asti. 

Aslanin kanssa voi joustaa yllättävänkin paljon. Se on sillä tietyllä tavalla joustavampi, joka tekee sen kanssa treenaamisesta helpompaa...Kunhan ensin väsyttää siitä liian energiat pois, mikä taas puolestaan vaatiikin sitten enemmän töitä. 

Aslan on hyvä harrastuskoira: terävä, nopea ja innostuva. Vielä kun saisi valjastettua ja kanavoitua kaiken sen energian mikä sen sisällä pulppuaan, niin sen kanssa voisi treenata vaikka mitä. Mikään määrä impulssikontrollitreeniä ei ole sille liikaa että se oppisi hillitsemään villin ja velmun luontonsa. Ja koska koirat ovat keskenään niin erilaiset, täytyy niiden kanssa luonnollisesti myös treenata eri tavalla: Alphonsen kanssa sheippaan naksuttimella, mutta Aslanin kohdalla tästä oppimismallista on välillä enemmän haittaa kun hyötyä, koska se jää selvästi odottamaan jokaisen silmänräpäyksen jälkeen clickerin napsahdusta ja unohtaa puolittain mitä oltiin tekemässä. "Katso miten hienosti hengitän: palkka! Katso miten upeasti osaan olla räpäyttämättä silmiäni: palkka!" Sen kanssa opetellaan aina kokonainen liikesarja ja palkataan vasta sitten.

Saapa nähdä mitä mäyrät ketusta pitävät, sitten kun päästään sytyttelemään niitä jossakin vaiheessa. En tosin tiedä onko Aslan keinoluolille liian iso, mutta sen näkee sitten, että päästäänkö edes sinne asti vai suhtautuvatko ne kettuun niin kohteliaan ystävällisesti, ettei niitä ahdinkoon voi edes laittaa. 

ps. yllättävänä kompastuskivenä ja kynnyskysymyksenä treenatessa on ilmaantunut Alphonsen selkeä kyvyttömyys peruuttaa taaksepäin ihmisen nilkan vieressä siten, että pylly pysyy ilmassa. Seisoessaan ihmisen edessä ja saadessaan peruutuskäskyn se toimii ihan normaalisti ja peruuttaa neljällä jalalla. Kysymys kuuluukin, että miten paljon se hanuri oikein painaa, että 'peruuta'-komennossa ihmisen vieressä edetessä mäyräkoira ankkuroi berberinsä maanpintaan kiinni ja peruuttaa pyrstö maassa? Kyseessä on mäyräkoiran hanuri. Se ei mitenkään voi painaa tonnia. 

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Lunta!

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ihminen on joskus ajatellut kokeilla meidän treenaamistamme ihmisetsinnässä. Tämähän on äärimmäisen helppo toteuttaa ihan simuloimattakin tilannetta: naisihminen viedään metsään ilman kompassia ja karttaa - ja jätetään sinne. Ei kauheasti tarvi leikkiä eksyvänsä. Nimittäin mikään Lassie tuo nainen ei ole, hän ei välttämättä omin avuin kotiin osaisi ja kykenee eksyttämään itsensä hyvinkin vaivattomasti. Olisi sitten ihan tositilanne treenatessa. 


 Makaan lelujen päällä ettei Aslan saa niitä. Aion leikkiä niistä jokaisella. Yhtäaikaa.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Eilispäivän räntä antoi olettaa pahinta. Pahin ei kuitenkaan saapunut, vaan aamulla kävelimme suoraan postikorttimaisemaan. Lunta! Lunta! Lunta! Kuinka iloinen voikaan ihminen olla kun tienoo on kuorruttunut lumella, mäyräkoirista nyt puhumattakaan. Aslan toimi aurana ja me Alphonsen kanssa juoksimme perässä sen jälkiä pitkin. Meille tuli kiire lähteä ennen kuin lumiaurat ehtisivät tehdä tuhojaan, emmekä ehtisikään hangille ennen kuin ne olisi siirretty siististi sivuun. Noh, kuntopoluille aurat eivät tule ja siellä valkoista olikin mäyräkoiria kainaloihin asti. Pariin kilometriin meni tunti ja juoksin vähintään yhtä paljon koirien kanssa edestakaisin kuin nekin. Mahtoi taas olla näky. 

ps. olisimme ehtineet ulos aikaisemminkin tänä aamuna, ellen olisi katsonut viittäsataa kertaa uusinta Volvo-mainosta, feat. Jean Claude Van Damme. Käsi vaan reippaasti ylös kaikilta niiltä, joiden mielestä mainos ei muka kestä lukuisia toistoja. Eikä yhtään haittaa, että olivat ujuttaneet mainokseen yhden kaikkien aikojen lempibiiseistäni. Mäyräkoirat tietävät, että kyseistä biisiä voi soittaa repeatilla lukemattomasti. Sitä voi myös laulaa ääneen. Yleisön pyynnöstä huolimatta.


lauantai 23. marraskuuta 2013

Ihanat pojat aamuhämärässä


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:


Olemme keskellä taistelun tiimellystä...



Aslan yrittää olla päällimmäisenä.

Totuushan on kuitenkin se, että se on jäänyt pinon alimmaiseksi. Voittajan on helppo hymyillä, kun vihollisesta näkyy vain takajalat ja (krepatulta vaikuttava) puuhkahäntä. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Lumettomat pakkasaamut ovat mäyräkoirien mielestä olleet jotenkin maagisia. On ollut pimeää ja kuivaa, metsä täynnä ääniä ja tuoksuja, polut tutkimattomia ja jännittäviä. Kuukin on näyttänyt olevan kummempi. 

Alphonse asettuu mutkattomasti fiilistelymoodiinsa, se on suuri aamulenkkifani ja pitää siitä, että edetään pitkiä matkoja hiljaisuudessa (erityisesti, että ihminen on hiljaa, eikä missään tapauksessa erehdy hyräilemään. Mäyräkoira ei pidä siitä lenkkiensä aikana.) Tutulla polulla huomataan, että metsää on harvennettu ja olen varma, että se suree jokaista kaadettua puuta. Tämä on sen metsä, se tuntee jokaisen kivenkolon ja käy aina tarkistamassa, että kaikki on paikoillaan.  

Aslan juoksee koko matkan; se saa kirmata lain sallimissa puitteissa, vapaaksi sitä ei voi päästää taajamassa, mutta aamulla se voi pitkässä hihnassaan ryntäillä kaiken yön aikana keräämänsä energian ulos itsestään. Ja heti kun sen aika käy pitkäksi - silloin kun muut eivät halua juosta - se keksii leikkejä itsekseen: poukkoilee syvemmälle upottavaan maastoon, on pelästyvinään oksaa, ruohomätästä, sammalta, jonne se työntää päänsä, pelästyy vähän lisää ja hyppää takaisin polulle. Häntä heiluu vimmaisesti ja se katsoo minua silmiin. "Näitkö!" 

Se jaksaa loput kilometrit viihdyttää itseään: paheksua ohimennen joka-aamuista palokärkituttavaansa, tuhahdella joutsenille ja leikkiä säikähtävänsä sammalta yhä uudestaan ja uudestaan. Siinä on jotakin niin hulvatonta, että aina naurattaa ja mitä enemmän ihminen on huvittunut, sitä villimmäksi leikki muuttuu.

Alphonse kävelee vierelläni ja katsoo silmiini kun Aslan on villeimmillään. Tässä on selvästi sen mielestä jonkinlainen veteenpiirretty raja: me kaksi ja Aslan, se pentumainen vesseli. 

torstai 21. marraskuuta 2013

Kymmenen asiaa

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Aslan, viirusilmä, valmistautuu virittämään mäyräkoiratuijotusta kohdilleen.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:


10 asiaa, jotka jo saatoittekin tietää:

1. Minulla ja Aslanilla on yhteinen, lasinen kynsiviila. Sillä tasoitan omat kynteni ja viilaan paksukyntiseltä (ja kuvainnollisesti pitkäkyntiseltä) mäyrältä saksien jättämät röpelöt pois. Aslan suhtautuu operaatioon kylmän kärsivällisesti, taatusti mieltäen, että se on jotakin minkä haluan tehdä, koska satun tykkäämään hommasta, joten armeliaasti se suo minulle sen ilon.

2. Alphonse on addiktoitunut siinä määrin öljypohjaiseen, hiuksiin jätettävään ja suihkutettavaan hoitoaineeseeni, että vessassa ei tarvi hiuksia olla kuivaamassa koskaan yksin. Lattialla piehtaroiva koira, hullunkiilto silmissään, yrittää saada kalastettua edes vähän hiuksia suuhunsa. Takiaisen irrottaminen tukastaan on helppoa: yksi vieno suihkaus hoitoainetta sen omaan hännänpäähän ja loppuillan voi katsella miten se silmät kiinni nuuskuttelee häntäänsä vähän väliä. Pieni asia, iso ilo. 

3. Ihmisen asettuessa lattialle pitkin pituuttaan kyljelleen makaamaan taistelevat koirat elintilasta, kun kylkiä on jaettavaksi vain yksi: se joka on lattiaa vasten. Siihen on pakko mahtua ja sulloutua, mutta käytännössä se tarkoittaa sitä, että Alphonse makaa kiinni ihmisessä koko pituudeltaan ja Aslan on asemoitunut niin, että sen kirsu on painettuna ihmisen otsaan. Ja joka kerta kun avaa suunsa sanoakseen jotakin, se yrittää työntää kielensä sinne. Alphonsea on taas pussattava ja silitettävä alinomaan kun se kerran on suonut ihmiselle sen kunnian, että on tullut lämmittämään kylkiluita. Jos liike pysähtyy, se kääntyy katsomaan ihmistä tyrmistyneenä silmiin. 

4. Kaksi asiaa saa koirat jonottomaan: hampaiden pesu ja korvien putsaus. Hampaidenpesupaikalle on suorastaan tunkua, ja korvia ruvettaessa putsaamaan ei erikseen tarvi kehottaa koiria makuulle, vaan ne heittäytyvät jo valmiiksi kyljelleen. Sen sijaan täsmäkohdistettu "Pitäisköhän leikata poikien kynnet?"-kysymys aiheuttaa hävikin koirapopulaatiossa. Aslan hiippailee tuulikaappiin ja on muka välittömästi sikeässä unessa kun pää koskettaa lattiaa ja Alphonse puolestaan kuvittelee lainanneensa taas näkymättömyysviittaansa Tylypahkasta kyyhöttäessään hengittämättä ja hiljaa pöydän alla.

5. Kumpikin koira pitää harjaamisesta ja kampaamisesta. Ei tarvitse kuin vilauttaa tiheäpiikkistä kampaa ja Alphonse on asemissa. Aslan tykkää kun sitä kutittaa kammalla kyljestä, jolloin sen saa kihisemään selällään hysteerisesti. Sen hihitys on ehkä suloisinta ikinä!

6. Alphonse on synnynnäinen vokottelija henkeen ja vereen: siinä missä rodulla ei ole väliä, sukupuolella on sitäkin enemmän. Se heittäytyy aina selälleen naisten edessä ja miehiin se suhtautuu varauksellisesti ennen kuin se hyväksyy ne. Aslan on sukupuolineutraali suhtautumisissaan: sille käy kaikki ja se on kaikkien kaveri. (Paitsi ehkä palokärjen, jonka nakutus käy sen viimeisen hermon päälle, joutsenten, jotka nyt eivät vaan osaa lentää nokka kiinni ja kaikkien parrallisten uroskoirien sekä akitojen.) 

7. Aina kun Aslan hämmentyy tai ilahtuu, se kiipeää Alphonsen selkään. Ja Alphonse on tyynesti uhrina aina siihen asti kunnes se hermostuu. Sitten ollaankin tukkanuottasilla ja kolistellaan hampaita yhteen niin kauan, että Aslan alistuu Alphonselle. Joskus siihen menee sekunti, joskus se muuttuu leikiksi jota jatketaan niin kauan, että huonekalut on saatu siirrettyä ja ihmistä ajettu hermoromahdusta kohti.

8. Ulkona Aslan haluaa aina mennä ensimmäisenä. Minulla on luja luottamus siihen, että se tottelee, koska se saa juosta kahdeksan metriä edellä silloinkin kun liikennettä on ympärillä: pyöräilijöitä, autotie, kävelijöitä. Se tietää, että jos se ei tottele käskyjä 'oma puoli, reunassa' se joutuu vierelle tallustelemaan määräämättömäksi ajaksi. Luoksetulo on myös ehdoton: kutsun sitä nimeltä ja nostan käsivarren suorana ylös (joka meillä tarkoittaa 'tänne') ja kun se lähtee tulemaan kohti, lasken käden alas ja pyöräytän etusormella ympyrän ilmaan (tämä käsky on 'kierrä', jolloin se juoksee oikealle puolelleni ja kiertää jalkojen takaa vasemmalle, nilkan viereen istumaan). Alphonse ravaa nilkan vieressä jo valmiiksi muutenkin. Jonkun pitää vahtia ettei ihminen kompastele jalkoihinsa. 

9. Molemmat koirat tykkäävät kovasti kyläillä. Aslanin mielipuuhaa kyläpaikassa on tutkia paikkoja - erityisesti niitä paikkoja, joihin se ei saisi mennä, kuten kylmiöitä - kun taas Alphonse pitää siitä, että ympärillä on paljon ihmisiä ja se voi jatkuvasti seurata uteliaana mitä nämä tekevät ja puhuvat. Paitsi gigolo, se on myös synnynnäinen varjostaja. Tämän lisäksi on todennäköistä, että jostakin riittää aina käsipareja jotka voivat rapsutella vaativan mäyräkoiran niskaa ja rintakehää. Aslan ei niinkään välitä rapsuttelusta, sille on tärkeintä, että Alphonse kulkee mukana. Omien ihmisten syli, myös kyläpaikassa, on tärkeä.

10. Aslanin autopahoinvointi loppui pentuaikaan. Sen mielestä autoilu ei edelleenkään ole varmastikaan paras matkustustapa (ehkä teleportaatio olisi se ideaali sille), mutta se menee heti nukkumaan kun joutuu takapenkille, joten sujuvasti se matkustaa. Alphonse ei mene nukkumaan. Se haluaa sinnitellä hereillä, nautiskella olostaan, kiilata itsensä selälleen ovea vasten, että näkee taivaan ja puiden latvat ikkunasta. Ehkä seuraavan auton pitäisi olla kattoikkunallinen, ihan vaan Alphonsen takia. 

lauantai 16. marraskuuta 2013

Noidankehästä ulos

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:


Aslan odottaa asioita tapahtuvaksi. 


Tiskipöydälle näkee sohvalta. Ruuat ovat siellä sulamassa. Aslan tietää, että on syytä pitää silmällä annoksia, etteivät ihmiset vaan nälissään ammenna mäyräkoirien broilereita.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:


Olemme joutuneet noidankehään. Ongelma on seuraavanlainen: Alphonsen  villiintyneet vatsahappot aiheuttavat mm. löysää ulostetta ja vatsahappoja lääkitään lääkkeellä, jonka sivuoireena näyttäisi olevan juurikin löysä vatsa. Tähän otetaan Inupektiä maksimiannostus, maitohappobakteereita, sekä syödään kevyttä, vähärasvaista apetta aamuisin (sydäntä, kalkkunaa) ja iltaisin helposti sulavia rustoluita (broilerin siipiä ja kauloja), joiden jo sinällään pitäisi auttaa, kuten ne aina ennenkin ovat Alphonsea auttaneet. Vaan eivätpä näytä auttavan riittävän ripeästi. 

Muuten Alphonsen olo on jo normalisoitunut. Se ei laidunna yhtään, aamulla  vatsa ei ole ilmeisestikään ollut kipeä, koska se ei ole venytellyt itseään poikkeuksellisesti, eikä nuoleskellut huuliaan tai nieleskellyt jatkuvasti. Uloskaan sillä ei ollut kiire. Kun tuon vatsan löysyyden nyt saisi pikaisesti kuriin, niin selkeästi oltaisiin voiton puolella. 

Nuorempi mikkihiiri sen sijaan on täysin oma itsensä, kuten aina muulloinkin. Sen kleptomania voi edelleen hyvin; se varmasti varastaisi sohvatkin ja raahaisi mökkiinsä, jos olisi mahdollista saada ne tungettua sinne. Aslan piilottaa kaikki sukat ja pikkujutut omaan kätköönsä ja sitten näyttää viatonta naamaa joka puolelle. Onneksi sen metkuista ollaan aika hyvin jo perillä. 

Se juoksee alakertaa ympäri kiireisenä, tyyny suussaan, etsii hyvää nokospaikkaa ja tarjoaa sitten seuraansa Alphonselle, joka armeliaasti päästää sen kainaloonsa. Tyyny sullotaan ja kiilataan tietenkin mukaan hyvien unien varmistamiseksi. Heti kun Alphonse jaksoi taas ruveta painimaan ja hörheltämään sen kanssa, tilanteesta on otettu kaikki irti; väsymys tulee yllättäen ja silloin on heti paikalla mentävä vierekkäin nukkumaan. 

torstai 14. marraskuuta 2013

Gastriitista

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

  Arkistojen helmiä: kuva on ehkä saatettukin jo julkaista joskus aikoja sitten, mutta ihmisen mielestä ansaitsee uusinnan. Meikämandoliini, eli mäyräkoiralepakko, nukkuu korvat levällään.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Aloitimme Alphonselle happosalpaajalääkityksen parin kuukauden ajaksi. Viimeiseen asti tätä on yritetty välttää, mutta nyt näyttää siltä, että vatsan happotasapaino on saatava keinolla millä hyvänsä kuriin. Vatsa on selvästi kipeä, edelleen. Alphonse venyttelee aamuisin ihan liikaa että se olisi pelkästään lihasten verryttämistä lenkkiä varten, vaan selvästi se johtuu vatsakivusta. Uloste on löysää - Inupekt Fortesta huolimatta, joka on meillä aina toiminut paremmin kuin hyvin - ja joka ulkoilukerran jälkeen pestään ripuliset pyrstökarvat. Happoja nousee ruokatorveen, niitä nikotellaan ja nieleskellään alas, ruokailun jälkeen röyhtäyttää säännöllisesti. Ulkona Alphonse on yrittänyt laiduntaa raivokkaasti, mutta siitä saatu apu ei ole apu ensinkään, vaan pahentaa asiaa.

Antepsinia menee puolikas kolmesti päivässä viikon ajan, Zitacia puolikas niin ikään kolmesti päivässä ja yksi tai kaksi Inupekt Fortea riippuen ulostuksen koostumuksesta. En haluaisi antaa mitään sellaista lääkitystä, joka kuormittaa maksaa, mutta näillä mennään nyt, että vatsa rauhoittuu. 

Ruokavalio on mahdollisimman vähärasvainen, kuten aina aikaisemminkin. Mitään uusia kokeiluja ei tehdä, koska herkkävatsaisen koiran kanssa niitä tulisi muutenkin välttää. Eläinlääkäri totesi, että meidän kohdallamme ei ole tarpeen muuttaa mitään, vaan tällä samalla systeemillä mennään, nyt vain otetaan avuksi lääkitys joksikin aikaa ja tilanne arvioidaan sitten uudestaan siitä eteenpäin. Sanoin jo heti kättelyssä, että millekään nappuloille ei sitten tulla siirtymään, koska en näe siinä yhtään mitään logiikkaa, että luomuruuasta siirryttäisiin taas pitkälle prosessoituun ruokaan. Enkä hetkeäkään edes usko, että teollisesta ruuasta olisi mitään apua tässä tilanteessa: jos täysin luonnonmukainen ravinto ei auta, niin miten tilanne parantuisi jos ruvettaisiin syöttämään muotopuristettuja papanoita? 

Sitäkin olen miettinyt, että miten psykosomaattista tuo gastriitti on. Mikä sen laukaisee, stressi? Ja jos, niin mistä? Vai onko kyseessä sittenkin täysin elimellinen vika, esim. löysä mahaportti, jota olen alusta asti epäillyt, eli kyseessä olisikin refluksitauti. Toisaalta, Alphonse on herkkä koira; se on taipuvainen paineistumaan huomattavasti helpommin kuin Aslan, joka ei edes paineistu juuri mistään - tai en ainakaan muista, että se olisi hermoillut muuta kuin hetkellisesti, koska sen stressinsietokyky on ilmeisen korkea. Alphonsen kohdalla olisi täysin mahdollista, että se projisoisi ihmisten tuntemuksia ja reagoisi meidän mahdolliseen stressiimme. Mutta koiran on kestettävä tietty määrä stressiä, sellaista tilaa ei voi olla, etteikö jokainen eläinkin tuntisi sitä niskanahoissaan syystä tai toisesta. Jotenkin minun on silti vaikea kuvitella, että sen lempeänletkeä elämä aiheuttaisi sillä niin valtavasti sisäistä painetta, että se reagoisi noin voimakkaasti. Olen taipuvainen uskomaan, että vika on siis fysiologinen. 

Gastriittia pahentavat rasvaiset ruuat, ylipaino ja huono fyysinen kunto. Mikään näistä ei todellakaan ole ongelma Alphonsen kohdalla. Olen aina ollut sitä mieltä, että hyvinvointi - sekä ihmisten että eläinten - lähtee ravinnosta ja liikunnasta. Käsi sydämellä voin sanoa, että talouden koirien suhteen tämä on toteutunut huomattavasti tunnollisemmin kuin ihmistensä suhteen. Pyrimme ottamaan mäyräkoirista mallia.

ps. Oli vatsa sitten kipeä tai ei, niin se ei kyllä estänyt äskeisellä lenkillä raivokasta rusakon jahtaamista. Alphonse on löytänyt ajoäänensä viimeisimmän lähiöoravakohtaamisen jälkeen: se itkee. Aslan huutaa kuin pieni hyeena ja Alphonse vinkuu, itkee ja voivottelee ääneen saadessaan vainun saaliista. Olisi hymyilyttänyt, ellei meno olisi ollut niin hektistä, että oli täysi työ pysyä edes joten kuten koirien perässä. 

tiistai 12. marraskuuta 2013

Potilas Saarisen gastriitti

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Oksensin toissapäivänä kerran. Eilen pari kertaa ja vatsakin äityi niin kipeäksi, että mourusin ja itkin ääneen. Jouduin eläinlääkäriin. Pistettiin nesteytystä, vaikka olin vain ihan vähän kuivunut, koska olin juonut niin hyvin - tosin olin oksentanut suurimman osan vedestä. Näytin kamelilta; minulla oli kolme isoa pahkuraa nestettä ihon alla niskassani. Ihminen keitti minulle lihalientä häränhännästä, eli sain koirien makuvettä, jota saan juoda vain pieniä määriä kerrallaan. Aslankin saa juoda sitä, sekin pitää makuvesistä.

Eläinlääkärissä mukanani oli taas assistenttini, joka piti vahtia ja aiheutti pientä älämölöä odotushuoneessa vartioimalla ettei kukaan päässyt liian lähelle minua kun olin niin kipeä. Mutta painia en ole jaksanut sen kanssa, enkä käydä kunnon lenkeillä, joten olen levännyt sillä aikaa kun Aslan on lenkkeillyt. Ihmisen kertoman mukaan se on käyttäytynyt lenkillä tosi hienosti, ei ole räyhähenkeillyt  ja on totellut kuuliaisesti. Ehkä sitä on pelottanut, että siltäkin mitataan ahterista kuume ja senkin jalasta vuodatetaan kolme putkiloa verta ellei se ole nätisti. 


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Alphonsella on taas gastriitti, puskista ja yllättäen. Liikkeellä eläinlääkärissä oltiin jälleen kerran ajoissa, eikä tälläkään kertaa tarvittu sen takia antibiootteja, mutta nesteystä kylläkin (tavaraa kun tulee molemmista päistä se on varmin tapa estää kuivuminen) ja oksennuksen estolääke ihon alle, varmuuden vuoksi. 

Edellinen kerta tämän taudin kanssa oli heinäkuussa, ja aika huolestuttavahan tuo frekvenssi on näillä kohtauksilla...mikään ei ole muuttunut, joten ilmeisesti vatsa ärtyy taas ihan hengittämisestäkin. Ruokavalioon ei tehdä vieläkään muutoksia, koska nyt mennään jo niin viilatulla meiningillä, että en tiedä mistä kohtaa enää voisi kiristää tai nipistää, tosin lohi täytynee jättää pois ainakin hetkeksi, koska se on ainoa rasvainen ruoka mikä voisi mitään oireita ylipäänsä aiheuttaa Alphonselle. 

Verikokeet otetettiin kattavasti ja pvk:n tulokset saatiin jo käynnin aikana, loput eläinlääkäri soitteli myöhemmin illalla kotiin. Tulokset näyttivät hyviltä ja mahdollinen haimatulehduksenkin mahdollisuus oli poissuljettu vastauksissa. Eikä Alphonse kyllä aristanut vatsaa ulkoisestikaan tutkimalla, mutta tässä vaiheessa sekin vaihtoehto piti sulkea pois. Tulehdusarvot nyt tietenkin olivat vähän koholla, mutta noinkin kipeäksi koiraksi veriarvot olivat muuten oikein hyvät ja kertoivat senkin, että barffaus on ollut nappivalinta. 

Aslankin kävi vaa'alla eläinlääkärissä ja yllätykseksi huomattiin, että paino oli kuin olikin noussut kilolla! Missään se ei näy, joten lihaksiin lienee mennyt, koska yhtä kapea on mäyrän poika kuin ennenkin, mutta kilo on valtavasti noin pienellä rodulla. Ruokamäärien reilu nostaminen on tuottanut tulosta, vaikkei sitä silmämääräisesti huomaakaan.  


Urhea potilas Saarinen Jokinen.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Purulelu

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Pidin naisihmisen kanssa tiimipalaveria lattialla = hän puhui, minä en kuunnellut. Teimme yksipuolisia suunnitelmia treeniohjelmaan ja ulkoiluun. Olin keskittynyt miettimään miten saisin kiepautettua hänen hiuksensa pääni ympärille kun Aslan tuli touhukkaana, vetoköyttä perässään raahaten, tuusaamaan siihen kuononi juureen. Se haluaa aina osallistua, silloinkin, kun minä haluan viettää kahdenkeskistä aikaa ihmisteni kanssa.

Ihminen kurottui ottamaan köyttä Aslanilta kun sitä niin kovasti tarjottiin ja Aslan puolestaan samanaikaisesti oli innokkaana nappaamassa toisesta päästä köyttä kiinni. Jollakin meni sihti vinoon, laskelmat pettivät: leuat kävivät kiinni ja kuului ulvahdus. Aslan huomasi, että köyden lisäksi talvivalkoista ihoa oli jäänyt leukojen väliin. Ihminen katseli käsivarttaan; siihen nousi välittömästi turpeat, sinipunaiset mustelmat, mutta iho ei ollut mennyt rikki. Aslanin leuat olivat onneksi auenneet välittömästi kun se oli huomannut, että hampaankolossa oli jotakin ylimääräistä.

Minä nuuskin ihmisen kättä. Käännyi hitaasti katsomaan Aslania. Se heilutti hämillään häntäänsä ja yritti nuolla uhrinsa naamaa. Ihminen sanoi myöhemmin, että ilme naamallani puhui enemmän kuin suoratkaan sanat. Katse, jonka Aslaniin loin, kertoi selvää kieltää: "Lopeta välittömästi! Sinä rikot minun ihmiseni."


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Aslanilla on usein niin ihanaa, että sen on ihan pakko kihistä selällään vähän väliä. Ja Alphonsen on pakko tulla paheksumaan, että mitä mielipuolista iloa täällä taas harrastetaan.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Päättämättömyys oli koitua kurren kohtaloksi

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen kyläluuta. Minusta on hauskaa käydä vierailuilla, kylästelemässä, piipahtamassa ja viipymässä. En istu ulko-oven edessä odottamassa milloin lähtökäsky takaisin kotiin tulee, vaan sujuvan letkeästi soluttaudun kyläpaikan arkeen ihan muina mäyräkoirina. Otan vastaan mielelläni rajattomasti huomiota ja vielä enemmän rapsutuksia, mikäli mahdollista.

Aslan puolestaan on kylässäkin varas. Se ei yritäkään pistää parastaan tai silmälumeilla itseään vieraskoreaksi, mutta se tykkää ihan kauheasti kaikista ihmisistä, joten se ilmeisesti korjaa kaiken. 

Mutta varas se on. Viikonloppuna se veti auki naisihmisen meikkipussin vetoketjun (kukaan ei nähnyt, miten tämä tapahtui, mutta meikkipussin päältä löytyi kuolaa, joten ilmeisesti sille ei ole vieläkään kasvanut taikapeukaloita, vaan se oli joutunut käyttämään hampaitaan), anasti sieltä huulikiillon ja kajal-kynän. Pureskeli sitten vaivihkaisesti molempia ja kun naisihminen sai sen kiinni, se yritti piilottaa niitä alleen. Varasti se kyllä sukkiakin.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

City-rusakot ovat niitä laiskanpulskeita pitkäkorvia jotka eivät pidä erityistä kiirettä paetessaan mäyräkoiria. Olen tainnutkin tästä ongelmasta mainita täällä aikaisemminkin, kun kohdataan välillä sellaisia pupujusseja jotka jäävät pitämään tuumaustaukoja, sen sijaan että painelisivat menemään kuin hengenlähtö olisi yhden mäyräkoiranmitan päässä. 

Lähiöoravat putoavat monilta osin siihen samaan kastiin, jossa villieläimen vaistot ovat hieman turtuneet - tai ainakin vähintän tylsistyneet - ja vatsaakin koristaa elintasorengas kun apetta on tarjolla riittävästi, eivätkä katovuodet koita niin kauan kuin ihmisiä on lähistöllä. Nähtiin, nimittäin, tässä taannoin koirien kanssa niin tanakassa kunnossa oleva orava, että hetken jo luulin, että puussa huojuu opossumi. 

Sen atleettinen serkku, sen sijaan, pasteerasi pörheänä uudessa talviturkissaan muutaman metrin päässä pulleasta kaveristaan kun mäyräkoirat hoksasivat sen ja se mäyräkoirat. Siinä vaihdettiin pitkiä silmäyksiä ja oltiin hengittämättä hiljaa. Hetki venyi ja odotin, että kuka syö kenet ja mistä aloitetaan, mutta orava tokeni ensimmäisenä. Se otti pari askelta eteenpäin ja mäyräkoirat päästivät suustaan äärimmäisen epäinhimillisen äänen ja piti oikein tarkistaa, että oliko se ollut myös Alphonse joka rääkyi, kun se on yleensä vaiti kuin hauta silloin kun riista liikkuu sen naaman ohi. Oli se ollut Alphonse. Tosin, jos yhtään kritiikkiä saa esittää tästä yllättävästä ääninäytteestä, niin olisin toivonut ehkä hieman vähemmän tärykalvoja koettelevaa huutoa, sekä ehkä myös aavistuksen miehekkäämpää saundia. Meillä on jo yksi kiljukaula, kiitos vaan. 

Orava säikähti pahanpäiväisesti, perääntyi ja jäi tuijottamaan mäyräkoiria. Sitten se otti taas muutaman kokeilevan askeleen, epäröi ja jähmettyi paikoilleen siihen parin metrin päähän, niin lähelle että saatoin laskea sen viiksikarvat. Olin varma, että Aslan pyörtyy. Onneksi sillä oli niin kiire huutaa, ettei se ehtinyt vaipua tajuttomaksi. 

Yritin kiskoa kirkuvia mäyräkoiria mukaani - ja se orava, sen päättämättömyys olisi ollut koomista katsottavaa, jos petokaksikko ei olisi yrittänyt vääntää hihnoissaan käsivarsiani sijoiltaan samanaikaisesti. Minua nauratti tasan ei yhtään. Orava kipitti kerran meidän ohitsemme ja sitten, jostakin käsittämättömästä syystä johtuen, palasi takaisin eteemme seisomaan. Sen tukevampi sukulainen istui katselemassa näytöstä nuoren, ohuen koivun latvassa, joka oli taipunut oravan painosta lähelle tietä jolla seisoimme. Siinä se killui, barf-eines melkein nokan edessä, ja toinen seisoi uhmakkaasti keskellä tietä, tuijottaen pistävästi pienillä, pikimustilla silmillään. Oli ilmeisesti ajatellut sitten haastaa kaksi mäyräkoiraa ja yhden ärsyyntyneen ihmisen.

Ei auttanut kuin karjaista. Ja jo vain alkoi tapahtua. Oravat katosivat kuin maan nieleminä ja mäyräkoirat palautuivat nöyrinä vierelle. Olo oli kuin Hamelnin pillipiiparilla. Siis niin kuin käänteisesti. Mutta eivätpä irronneet käsivarret koirien kiskoessa kuin mielipuolet, eivätkä oravatkaan joutuneet vatsantäytteeksi, sillä olen vakaasti sitä mieltä, että lenkkien aikana jokaisen soisi voivan pitää henkiriepunsa.


Paistitta jäänyt.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Eksperimentaatioita

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:


Ihminen tekee meillä joskus kognitiivisia eläinkokeita, mäyräkoirakokeita, tarkalleen ottaen. Kerran hän halusi testata, että miten suunnistamme silmät peitettyinä, pelkän nenän perusteella. Minä sain silmikon (sellainen musta, jota käytetään silmien päällä kun yritetään nukkua liian valoisassa, kuten Suomen kesässä) naamalleni enkä nähnyt yhtään mitään. Nostin välittömästi kuononi ilmaan ja nuuskin ympärilleni. Ihminen kutsui minua ja lähdin häntä heiluen ääntä kohti, kävellen varmoin askelin eteenpäin, mutta haistellen jatkuvasti ympäristöäni ja heiluttaen vimmatusti päätäni puolelta toiselle.

Ihminen kehui minua vuolaasti ja otti silmikon pois. Lähdin heti pikaisesti tarkistamaan oliko kuppiini ilmestynyt ruokaa näköestekokeilun aikana. (Valitettavasti ruuan ilmestyminen ei ollutkaan olennainen osa tätä koetta. Olin valtavan pettynyt.)

Aslanille laitettiin silmikko. Se jähmettyi paikoilleen ja kieltäytyi liikkumasta. Kun silmikko otettiin siltä pois, Aslan käänsi ihmiselle selkänsä, painui petiin nukkumaan eikä muuten tullut ihan heti pois. Ei edes hienovaraisesti asiaa tiedusteltaessa. Mistäköhän se suuttui? 


Otteita ihmisen päiväkirjasta:




Aslanilla on mäyräkoirille tyypillistä sisäsyntyistä draaman tajua vaikka muille jakaa. Kun sitä nyppii jokin asia, se nyppii hyvin näkyvästi ja kuuluvasti.