maanantai 31. tammikuuta 2011

Sosiaalinen hömelö


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Hallelujaa! Olen saanut ruokani seassa tänään nappulaa! Liikutuin lähes kyyneliin tästä onnenpotkusta, nimittäin riisiraejuustojauhelihamössön – joka oli paitsi laihaa ja vähälihaista – suhteen kuppini on menossa nurin. Siinä ei ole riittävästi energiaa pitämään minut liikenteessä, sillä vieläkin uuvun lenkkien jälkeen välittömästi, vaikka niiden kestoa ja matkaa on lyhennetty huomattavasti ja minua kehotetaan muutenkin ottamaan iisisti, olenhan vielä toipilas. Minä syytän tuota sylttyä siitä, että voimavarani ovat ohkoiset. Kyllähän tässä olisi intoa ja puhkua vaikka mihin jos ruoka vastaisi energiamäärältään tarpeitani. Ihmiseni toppuuttelevat minua ja kertovat, että näillä laihoilla eväillä mennään vielä vähän aikaa ja nappuloiden määrää ruuassa nostetaan asteittain.

Jos ei pöperöä ala tulla pöytään runsaammalla kädellä, minun on siirryttävä siihen, mihin minut on jalostettukin, eli metsästykseen. Kyllä tuolta ulkoa varmasti yksi joutava orava irtoaa. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Alphonse on sosiaalinen päiväperho, joka on kuin se etäinen sukulainen sukutapaamisissa, joka haluaa tietää kaikkien asiat ja joka on työntämässä nenäänsä joka paikkaan. Se ei anna periksi ja jos se osaisi jankuttaa ääneen, se tekisi sitä niin kauan, että ihmiset sen ympäriltä olisivat joko kaikonneet tai ajautuneet hulluuden portaille. Jos se saa jotakin päähänsä, olkoon se miten älyvapaata tahansa, sen täytyy edes kerran saada kokeilla sitä. Mielellään toistuvasti ja ihan parasta olisi, että se voisi jatkuvasti tehdä sitä. Tässä suhteessa sen ja ihmisten välillä tulee esiin eniten hankausta, koska monet sen ideat ovat luokkaa "ei voi olla totta!" ja "voi herranjumala sentään!".

Se on loputtoman kiinnostunut asioista (jotka eivät sille kuulu), koirista (jotka eivät siitä välitä) ja ihmisistä (jotka kiertävät sen kaukaa). Mutta ne koirat, jotka innokkaasti ovat tekemässä sen kanssa tuttavuutta, saavat yleensä siinä jonkinasteisen väistöliikkeen aikaiseksi, samoin kuin tuntemattomat ihmiset jotka lähestyvät sitä yhtäkkiä ja ennakoimatta, ihastuneesti leperrellen, käsi ojossa. Mutta, jos koira ei ole huomaavinaan sitä, jos ihminen kävelee välinpitämättömästi sen ohi, niitä se on valmis tervehtimään oma-aloitteisesti. Se toteuttaa tässäkin asiassa käänteislogiikkaansa ja on siinä aina johdonmukainen. Sen sosiaaliset taidot ovat loistavat, ainakin sen omasta mielestä.

Painavana plussapuolena sen luonteessa on sen vilpitön ystävällisyys ja ihmisrakkaus, sen periksiantamaton tarmo kääntää vastustajatkin puolelleen ja pitää ne siinä.

ps. Jos mäyräkoiralliset tuotteet kiinnostavat, vilkaiskaa saittia, jossa riittää tavaraa joka lähtöön. 

http://shop.cafepress.co.uk/dachshund?cmp=cj-click-10463747

Tunnen suurta halua tilata netin kautta autoon tarran, jossa lukee näin: "This vehicle is protected by a highly trained attack dachshund" ja takapenkillä istuu Alfie; viekas kuin kettu, lauhkea kuin lammas.

 

lauantai 29. tammikuuta 2011

Kuulumisia sairastuvalta

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Minua juotettiin eilen muoviruiskulla. Aluksi se tuntui vekkulilta, mutta hyvin nopeasti aloin kyllästyä siihen, että muovia tungettiin hampaitteni välistä suuhun ja männällä pumpattiin nestettä menemään. Pärskin ja aivastelin, hiiviskelin karkuun, tein väistöliikkeitä ja pakoilin huonekalujen alle. Harmillisesti olin niin uupunut, etten jaksanut pistää kovinkaan hanakasti vastaan ja ihmiseni saivat minut helposti kiinni.

Naisihmiseni joutui käyttämään kaiken (vähäisen ja säälittävän) kekseliäisyytensä saadakseen minut juomaan riittävän määrän nesteitä eilisen aikana, koska muoviruiskulla nestettä antaessa se johti uuvuttavaan taisteluun. Varsinkin ja erityisesti kun minua ei suuremmin janottanut, enkä saanut pureksia edes puruluutaa tai mäyheltää dentastixiä jotka aina janottavat. Hän tarjoili minulle vettä ruokalusikasta, josta sitä tykkäsin välillä lipittää ja pesi tyhjän, pienen limsapullon, avasi kitani ja holautti riisin keitinvettä kurkkuuni. Hyi olkoon. Pakkojuottamista seurasi tarpeettoman julma uhkailu siitä, että minut joudutaan viemään tiputukseen jos en suostu juomaan. Join minä sitten, kaikki vaaditut määrät ja vähän ylikin.

Nukuin eilen tosi paljon. Heräsin hetkittäin tekemään agendassa olleet pienet tihutyöt, mutta nekin kuluttivat voimat tosi nopeasti loppuun ja kiirehdin takaisin nukkumaan heti kun se oli mahdollista.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Alfie sai tunti sitten ensimmäisen, pienen annoksensa riisijauheliharaejuustoseoksesta ja päivän syömättömyyden jälkeen kuppi tuli nuoltua ulkopuoleltakin todella tarkasti. Kovasti on poika voimaton ja kun tuota vararavintoa ei itsellään ole, niin päivän täyspaasto on imenyt pienokaisesta mehut aika totaalisesti. Vähän eilen jaksoi leikkiä, mutta uuvahti aina nopeasti ja asettui maahan kylkiasentoon lepäämään tai hiipi pedilleen kiepiksi nukkumaan.

Sillä ei eilen ollut puhtia edes haluta lenkille, eipä silti että sitä oltaisi edes viety muuta kuin pikaisesti piipahtamaan pissalle etupihalle. Tosin illalla se sai pienen kierroksen ulkona, hitaasti ja nuuhkien, ja se riitti sille. Ruokahalua sillä ei eilen edes olisi ollut (ensimmäinen kerta lyhyessä mäyräkoirahistoriassani kun saattoi laittaa ja syödä ruokaa ilman että koira edes vaivautui paikalle. Siitä viimeistään tiesi miten heikossa kunnossa se on.)

Nenäpunkkilääkitys voidaan aloittaa vasta maanantaina. Muut lääkkeet menevät nyt päivittäin (vatsalääkekuuri, joka muuten on täsmälleen samaa mitä ihmisilläkin käytetään, kestää 5-7 päivää, kolmesti päivässä ja oksennuksenestolääkitys tarvittaessa, kerran päivässä). Olen entistä vakuuttuneempi, että sillä on nenäpunkki, kaikki oireet viittaisivat siihen, vaikkei siltä valukaan mitään veristä limaa nenästä eikä se yöllä herää vetämään kiivaasti ilmaan nenänsä kautta. Mutta muuten: aivastelu, röhkivä ääni sen lenkkeillessä ja epämääräinen pärskähteleminen ja hinkuminen juodessa.

Se on pirullinen otus tuo nenäpunkki, leviää kosketuksesta ja saattaa olla oireeton, joten koskaan ei voi tietää, kun tapaa koirakavereita tuolla ulkona, että kuka on mahdollinen tartuttaja. Tämä on yksi syy siihen, miksi ollaan vältetty koirapuistoja. Tuossa jokin aika sitten kuulin tutulta koiranomistajalta, että hänen koirallaan nenäpunkki oli tarttunut nimenomaan koirapuistosta neljä kertaa peräkkäin, samantapaisia tarinoita on tullut vastaan muiltakin. Mahdottoman huono tuuri, eikä haluta ottaa kyllä mitään riskejä tämän jälkeen, joten juu ei kiitos, tämä riittää meille nyt tällä erää.

Nenäpunkkien aiheuttamista pitkäaikaisvaikutuksista ei ole tietääkseni järeää faktatietoa olemassa, mutta jostakin päin nettiä nappasin huomion, että metsästyskoirien omistajat olisivat raportoineet sen huonontavan koiran hajuaistia. Mene ja tiedä, mikä sitten on totuus.

Nyt sitten vaan odotellaan, että koirapoika kuntoutuu ja muuttuu omaksi, energiseksi itsekseen; ketkuiluineen, kujeineen, kaikkineen. Eikä haittaa vaikka lehtiä näpistellään, vaatteita varastellaan, sukkia piilotellaan ja järjestetään kaikenlaista puuhaa kotona, pääasia, että koira tervehtyy ennalleen.

torstai 27. tammikuuta 2011

Pieni potilas

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olin eläinlääkärillä. Mukava mies tutki minut, kunnes hän kiinnitti aivan liikaa huomiota peräpäähäni. Kaikki meni siihen asti ihan hyvin, hyvätpäivät vaihdettiin, silmäni, korvani ja hampaani vilkaistiin, mutta sitten esiin otettiin paitsi kuumemittari, myös kumihanskat. Kaikki tietävät etteivät kumihanskat lupaa mitään hyvää. Näin oli tälläkin kertaa.

Lisäksi hän piikitti minua. Kolmesti. (Vinkaisin vasta viimeisellä pistoksella). Homma oli ohi, ei riittävän nopeasti, mutta säällisen ajan sisällä kuitenkin. Pääsin ulos ja kiitin vääntämällä kolmet haisevat viestit ihan siihen eläinlääkäriklinikan portinpieleen.

Nämä eläinlääkärikäynnithän pahenevat joka kerta! Aluksi tulee vain pientä piikkiä, seuraavaksi viedään hampaita ja nyt tällä kerralla sormia työnnetään paikkoihin joihin aurinko ei paista edes Sisilian lämmössä! Minua ette tänne enää elävänä saa!

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Pedissään nukkuu uupunut ja kipeä koiralapsi. Kuumetta, mahan limakalvon tulehdus, lievä anaalirauhastulehdus ja nenäpunkkiepäily. Kerrassaan vaivaa noin pienelle mäyräkoirapojalle. Ja silti, potilas on ollut voipumisestaan huolimatta reipas ja hyväntuulinen: päivän normaali tihutyökiintiö on toimeenpantu, ulos olisi ollut kova hinku ja protestoinnin merkit ilmassa välittömästi kun rajoitin reissun vain pieniin piipahduksiin huomatessani, että sillä oli kuumetta.

Anaalirauhastulehdus oli täysin oireeton (vasta automatkalla ellille rupesin epäilemään sitä), nenäpunkki ei varmistunut (sekin oli vain oma epäilyni, koska poikaa ei suotta ruvettu rauhoittamaan ja tähystelemään sieraimia), vatsan ärsytys nyt oli tiedossakin, koska viime yönä sappinesteet tulivat taas yläkerran lattialle, pedin viereen. Ei sitten päästy pelkillä maitohappobakteereilla näistä vaivoista, ei.

Lääkkeet saatiin ja antibiootit otettiin. Nyt sitten aloitetaan dieetti: riisiä ja raejuustoa iltapalaksi, huomenna täyspaasto (juotavaksi riisin keitinlientä), sitten vähitellen raejuustoa riisillä ja viimein keitettyä lihaa. Pitkään menee ennen kuin normaaliruuille päästään. Vähän huolestuttaa tuo tiukka dieetti, koska mäyrispoika on jo valmiiksi hoikassa kunnossa nyt kun kaikki pentupyöreys on hävinnyt. Vaa'alla käväistiin ellillä ja tulos oli vaivaiset 8.9 kiloa. Se on vain muutama sata grammaa enemmän kuin pari kuukautta sitten ja pituutta on kuitenkin tullut huomattavasti poikaan lisää. Sirorakenteinen ja jäntevä koirahan se on, siitä ei koskaan tule Massiivista Mäyräkoiraa, vaan jää pienehköksi ja sukkelaksi, mutta tuota painoa ei kyllä mielestäni olisi varaa yhtään pudottaa. Hmmm...

Mutta kyllä se sydäntä räydyttää kun pieni sairastaa.
 


keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Maavainu versus ilmavainu

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Nappaan kuonooni hajun. Pyöräytän sen sieraimissani, eli nokkarei'issäni, ja tulkitsen. On olemassa hyviä ja huonoja hajuja. Tai jos ihan totta puhutaan, on olemassa runsaasti mielenkiintoista informaatiota sisältäviä hajuja ja sitten niitä, joita en koe tarpeelliseksi prosessoida ja analysoida sen pidemmälle.

Ihan vastustamattomia hajuja ovat ihmisten kengät. Saatan viettää pitkänkin tovin tuulikaapissa pää työnnettynä syvälle maihareihin, saappaisiin ja erinäisiin korkokenkiin. En koskaan ehdi edes suunnitella niiden järsimistä, koska nuuskimiseen menee niin kauan aikaa.

Pidän myös siitä tuoksusta jonka uuni tuottaa kun se on päällä. Ja se sisällä on jotakin herkullista. Tai ei edes tarvi olla. Riittää kun siinä on valo ja pelkkä aie laittaa sen sisälle jotakin herkullista. Pidän kotoisista tuoksuista, kuten hajuvesistä joita naisihmiseni käyttää, samoin käsirasvasta, käsisaippuasta ja hammastahnasta. Ulkona ihan parasta ovat koirakavereitteni jättämät viestit, joihin muistan aina vastata ahkerasti. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mitä isommaksi Alfie kasvaa, sitä vähemmän se tuntuu ilmavainua käyttävän. Ainahan se on ollut maavainuorientoitunut koira, eikä ilmasta ole juurikaan tuoksuja napannut, mutta nykyään vielä vähemmän. Ulkona jos se satunnaisesti nostaa päätään lenkillä se todennäköisemmin kuuntelee jotakin kaukaisuudesta kuuluvaa ääntä kuin haistelee ilmaa.

Ilmaa se nuuskii tarmokkaasti ainostaan silloin kun se tulee ulkoa sisään ja haistaa, että uuni on päällä tai liedellä porisee pata jos toinenkin. Se on myös aina ja takuuvarmasti jonottamassa vessaan nuuskimaan hammastahnatuubia ja hiustenhoitotuotteiden huumaavia tuoksuja. Sitä myös kovasti kiinnostaa meikinpoistoaineen tuoksu ja  se tunkee päänsä vessan oven väliin kun iltaisin pesen meikkejäni pois. 
 
ps. meillä ollaan oltu vähän huonovointisia. Maitohappobakteerit on otettu käyttöön; potilas on reipas ja leikkii, syö ja juo normaalisti, mutta oksupoksu eli laatta on lentänyt parina päivänä, ripulia ei ole ilmennyt. Hmph. Jos koirapoika ei tuosta nyt tokene noilla tropoilla, niin sitten tulee ellillä käynti ajankohtaiseksi.

pps. hetkittäinen huonovointisuus ei tänään estänyt sitä käymästä läppärillä. Tulin huoneeseen ja se seisoi tassut näppämistöllä. Oma kotikutoinen kustannustoimittajani oli poistanut kokonaisen kappaleen epäkelpona. Kiitos editoinnista, olit oikeassa.



tiistai 25. tammikuuta 2011

Kuulo päällä, kuulo pois päältä, kuulo päällä, kuulo pois päältä...

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Korvat, nuo mainiot lärpyttimet pääni kummallakin puolella! Joskus ihmiset tosin epäilevät, että korvani on annettu minulle ainoastaan päähän kiinni tasapainottaakseen sitä, mutta he ovat väärässä. Siinä vaiheessa kun he kutsuvat minua luokseen, enkä lotkauta korvianikaan heidän kehotuksilleen (koska minua ei huvita. Koska minulla on parempaakin tekemistä. Koska ihmiset ovat rasittavia.), kyse ei ole siitä ettenkö minä kuulisi. Kyse on ainoastaan siitä etten minä halua kuulla. Testatakseen kykyäni kuulla he ovat kehittäneet simppelin testin: he kuiskaavat niin pienellä desibelimäärällä varustettuja houkutilauseita ettei niitä varmasti edes ihmiskorva kykene tarkasti erottelemaan. Taikalauseet joita he käyttävät, ovat “mennäänkö leikkimään”, “otatko herkun” ja “etsi vetonaru”. Ja kas, minä kuulen jälleen.

ps. “lähdetäänkö ulos” ei toimi samalla tavalla. Yleensä minua ei huvita ulos lähteminen vaan ainoastaan siellä oleminen. Minun mielestäni siinä on merkityksellinen, päivänselvä ero. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Illan tultua koiran vahtivietti korostuu. Mitä myöhäisempi ajankohta, sitä varmemmin se reagoi ulkoa kuuluviin tai talon sisäisiin ääniin. Äärimmäisen rasittava esimerkki tästä on se, kun joku meistä on yläkerrassa saunassa, kolauttaa vahingossa jalallaan saunan puista askelmaa ja koira säntää alakerrassa pystyyn kesken unien, ryntää eteiseen haukkumaan ovelle ennen kuin se tajuaa, ettei ääni kuulunutkaan ulkoa. Sitten on taas iltoja jolloin naapurissa voitaisiin siirtää raskaita perintöhuonekaluja tai isokokoisten ihmisten ruumiita, ja se ei kiinnitä ääniin mitään huomiota.

Tuulellahan se käy, koska logiikkaa sen sisäisessä äänten rekisteröimiskeskuksessa ei juurikaan tunnu olevan. Paitsi kun kyseessä on ruoka. Yhtään kinkkupakettiahan ei voi avata etteikö se sitä kuulisi, vaikka yläkerrasta asti, kesken yöunien. Eikä yhtään palaa leipää niellä etteikö se unen läpi havainnoisi, että nyt siellä syödään, enkä minä ole taaskaan osallisena. Se reagoi taitavasti ääniärsykkeisiin jotka liittyvät ruokailuun, kuten kunnon pavlovin koiran ehdollistamisoppien mukaisesti kuuluukin tehdä.

Sillä on lepakon korvat, tuolla koiralla.
 

maanantai 24. tammikuuta 2011

Paholainen ei pukeudu Pradaan vaan mustalaikulliseen turkkiin


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ah! Suolla! Pyydystelin lunta suuhuni rymistellessäni eteenpäin hangessa, nappasin mukaani oksia, kaivauduin syvemmälle lumeen ja katselin miten ihminen tuskitteli eteenpäin, välillä nauraen hysteerisesti, välillä kiroillen yhteenpuristettujen hampaidensa lomasta. Minä yritin avustaa häntä aina kun hän astui harhaan ja upposi syvälle hankeen, mutta ilmeisesti naaman nuolemista ei oteta avustamisena, koska hän sanoi, ettei pääsisi ylös ellen lopettaisi ja jättäisi häntä rauhaan. Mikä on siis maailman palkka? Kiittämättömyys.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Iltapäivän lenkkiä varten varustauduin huolellisesti jättämällä järjen kotiin. Tiesin jo etukäteen, että on huono idea lähteä suolle, tällä lumimäärällä, tällä polvella, joka alkoi taas pitkästä aikaa vihotella viikonloppuna. Mutta, kuten sanoin, siirsin siististi syrjään maalaisjärjen, otin koiran, joka kuullessaan ja huomatessaan, että oltiin menossa suolle, aloitti kilpajuoksun ajan kanssa, aivan kuin suo kuivuisi olemattomiin, jos ei sinne päästäisi kymmenen minuutin sisään.

Joku (yhtä viisas) oli käynyt ennen meitä siellä, ja saimme seurata mitenkuten tehtyä polkua, joka todellisuudessa oli sinne tänne osoittavia jalanjälkiä, harha-askelia upottavaan hankeen ja isomman koiran tassunjälkiä. En tiedä kumpi oli loppupeleissä se huonompi valinta: seurata jalanjälkiä vai olla seuraamatta niitä. Kokeilin molempia ja aika toivottomaltahan ne kummatkin vaihtoehdot tuntuivat.

Koira läähätti ja veti, läähätti ja veti, sen valtasi taas se sama hurmos jolla se puskee maastossa eteenpäin. Minut itseni taas valtasi epätoivo. Olimme kulkeneet (siis koira kulki, minä ryömin, nuljauttelin jalkojani jalanjäljissä, putoilin hankeen vyötäröäni myöten, astuin pitävämmälle hangelle, vain ja ainoastaan upotakseni uudestaan) jo sen verran kauas ettei takaisin kääntyminen tuntunut mielekkäältä. Viisaalta se olisi sen sijaan tuntunut, näin jälkikäteen ajatellen.

Polvi antoi pari varottavaa vihlaisua ja minä annoin periksi, käännyin takaisin kohti tietä heti kun siihen oli mahdollisuus. Ilmeisesti ne, joiden jälkiä olimme seuranneet, olivat tulleet samaan lopputulokseen ja seurasimme hoipertelevaa polkua suolta takaisin pyörätielle.

Mäyräkoirapoika alotti laajamittaisen protestoinnin heti kun sen tassut koskettivat aurattua tietä. Tuli jälleen kerran todettua se, minkä aikaisemminkin jo olin tiennyt; joko maastoon mennään kunnolla ja pitkäksi aikaa (siihen asti ilmeisesti, että koira pyörtyy) tai sinne ei mennä ollenkaan. Mikään muu ei käy, koska ulina, ulvonta, vikurointi ja loputtomat syöksy-yritykset takaisin suolle saivat takahampaat särkemään ärtymyksestä.

Loppumatkan kotiin ulkoilutinkin sitten itsepäistä pukkia tai muuta vastaavaa sarvipäätä (pirua?), joka piehtaroi lumessa selällään, jarrutteli, ulvoi ja ryntäili kohti jokaista pientä metsäntynkää jonka se näki (ja kun reittiä reunustavat metsäkaistaleet lähes kaikkialta, ei minulle suotu sen siunaamaan rauhaa koko lenkin aikana). Totesin jaloissani pyörivälle dervissiksi naamioituneelle koiralle, että se voisi mennä minun puolestani kohkaamaan yli metriseen lumipenkkaan, joka reunusti tietä. Sinne se oli jo painelemassa ihan ilman erityiskomentoakin ja toteutti hankihurmiotaan, ilman että minun tarvitsi mennä toteamaan kuinka polvilumpio kiittäisi vuosikausien vaihtelevasta yhteistyöstä ja erkanisi ruumiista.

Koira makailee sohvalla, hyvin ansaitulla levollaan ja minä katselen kuinka polvi hiljakseen turpoaa. Mutta, mikäli historia toistaa itseään ja vanhat merkit paikkansa pitävät edelleen, olemme molemmat huomenna taas iskukunnossa, sekä minä että polvi. Dervissihän olisi valmis uuteen erään suon kanssa vaikka heti.


ps. päivän kuvattomuus johtuu tietokoneteknisistä syistä, joten suokaa anteeksi, että joudun tarjoilemaan teille postauksen ilman sen tavallista, visuaalista antia.

lauantai 22. tammikuuta 2011

Agentti Alphonse ja salaisuudet


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olin havaitsevinani ilmatilassa lievää matalapainetta mitä tulee yökukkumisiin. Naisihminen, se herkkäuninen, on ollut tavanmukaisesti pahalla päällä jos olen häirinnyt hänen kallisarvoista untaan jatkuvasti öisin. Sehän ei sinällään ole minulle mitään uutta, että ihmiset eivät erityisemmin pidä siitä, että heitä herätellään yöllä, mutta ajattelin, josko olisivat hieman kehittyneet tässä suhteessa viime kuukausien aikana. Ilmeisesti näin ei ollut.

Suureksi harmikseni minut saadaan kiinni yövalvojaisistani lähes aina, koska yläkerrassa ei juurikaan ole mattoja ja hiljainenkin tassuttelu paljaalla lattialla kantautuu kiusallisesti ihmisen korviin. Ratkaisuksi ongelmaan olen kehittänyt ninjamaisen eteneminen unitunteina, jossa ainoaksi keinokseni on jäänyt raahtautuminen mahanalus lattiassa kiinni-menetelmällä. Tällä tavoin olen saanut piilouduttua sängyn alle vastavakoilun merkeissä. Mitään vakoilemisen arvoista ei, ikävä kyllä, aamuyöllä ole ollut, mutta sukan muiluttaminen sängyn alle on riittänyt minulle toistaiseksi saadakseni tehtävään lisää haasteellisuutta. Paljastumisen mahdollisuus on ollut pieni, kunnes olen erehtynyt hörähtämään ääneen tyytyväisenä.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Viime yöt ovat menneet rauhallisesti nukkuen. Tai siis niin rauhallisesti kuin se ylipäänsä fakiirikoiran kanssa on mahdollista. Se on omaksunut agenttityyppisen lähestymistavan yövaelteluunsa; mitään ei näy, mutta jotakin tapahtuu.

Kerran yössä herään huomaamaan, että sängyn alla on koira, jolla on villasukka suussaan. Tai sängyn vieressä kuorsaa koira, jolla on villasukka kainalossaan. Muuten se röhnöttää pedissään aamuun asti.

Lisätodisteita sen agenttikykyistä saatiin eilen illalla, valitettavasti. Koira norkoili sujuvasti kanssamme olohuoneessa koko myöhäisillan; nukkui pedillään, heräsi välillä järsimään puruluutaan ja kävi torkahtelemassa sylissä. Missä vaiheessa se ehti siis hakea yhdestä pelikonsolista muistikortin ja pureksia sen tuhannen päreiksi? Kukaan ei nähnyt miten kyseinen tihutyö suunniteltiin ja toteutettiin. Jäljet sen sijaan näkyivät kun koiran hampaista pilkisti sinistä muovia ja piirilevy. Ihan ei nyt oltu laillisilla asioilla.

ps. Kävimme äsken pitkällä aamulenkillä. Lunta oli satanut valtavasti yön aikana, eivätkä lumiaurat vielä olleet työssään. Metsää halkovat pyörätiet olivat täynnä suhteellisen tuoreita rusakon jälkiä ja Alfie jaksoi seurata niitä n. kaksi metriä. Joka on n. kaksi metriä enemmän kuin aikaisemmin. Sen sijaan se huomasi jotakin huomattavasti rusakoita mielenkiintoisempaa lumessa; jonkin verran vanhemmat isokenkäisen miehen jäljet, äärimmäisen pitkällä askelvälillä. Niitä se jaksoi innokkaasti, häntä viuhuen, seurata vaikka kuinka pitkään. Itse asiassa aina siihen asti kunnes ylitimme tien ja jälkien päälle oli ilmestynyt koirien tuoreempia jälkiä. Nyt ainakin se mysteeri on ratkaistu, että missä isokenkäiset miehet käyvät aamulenkeillään. Siinähän, puolestaan, ei mitään mysteeriä ollut, että agentti Alphonsen mielipuuhaa on ihmisten jäljittäminen.

"Alphonse, mitä syöt siellä? Eihän sulla ole taas muovia suussa, näytäpä tänne!"

"Puruluuta. Kyylä."

perjantai 21. tammikuuta 2011

Kuin täi tervassa...

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

...ihmiseni, siis. Jälleen kerran minun on todettava oikeaksi jo kauan tietämäni fakta: ihminen ei kestävyyslajeissa pääse lähellekään minua.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

On aina yhtä silmät avaava ja avartava kokemus huomata miten pyöräteillä jarruttelevasta mäyriäisjuntturasta kuoriutuu esiin orgaanisella polttoaineella käyvä uudisraivaajahenkinen taskuraketti, kun metsän henki ja hurmos valtaa sen. Mikään hanki ei ole liian syvää, mikään yleensä rajoittava vaatetus ei haittaa, mikään haju ei houkuta niin paljoa, etteikö se haluaisi edetä lumiauran tavoin syvällä hangessa. Kun se näkee, mihin ollaan menossa, se avaa suunsa ja roikottaa kieltään ulkona ja läähättää jo valmiiksi, kuten aina kun jotakin erityisen mahtavaa on tiedossa.

Valitettavasti viime aikojen sankat lumisateet ovat kerrostaneet paksut lumidyynit uhmaamaan ihmisen kestävyyttä. Kun  paikoitellen hanki on 170cm pitkää ihmistä reisiin asti, villasukat kastuvat läpimäriksi ensimmäisten kymmenien metrien jälkeen ja ulkohousujen alla olevien leggareiden kangas tuntuu polviin asti kostealta, on pakko luovuttaa. Koirahan ei luovuttaisi; se kieltäytyy seuraamasta jälkiäni, joissa olisi huomattavasti helpompi edetä, vaan puskee ohitseni umpihangessa, eikä siitä näy kuin hännänpää. Se tekee valtavia loikkia ylös hangen pinnalle hengittämään ja painuu sitten takaisin uppeluksiin. Voi vain kuvitella mikä määrä voimaa ja periksiantamattomuutta tarvitaan että se saa puskettua lyhytjalkaisen kehonsa ylös, ottaen huomioon miten nopeasti se etenee. Se jättäisi minut hetkessä jälkeensä jollei se olisi hihnan päässä kiinni ihmisriipassaan.

Muutama kymmenen metriä riittää minulle, käännymme takaisin ja koira vinkuu. Se ei voi käsittää mitä pahaa se nyt on tehnyt ettei se pääsekään metsään. Suhteellisuudentajuahan sillä ei ole, joten ihmisen täytyy olla järjen äänenä tässäkin tapauksessa.

Pyörätiellä pysähdyn kaivamaan lumipaakkuja sukistani ja koira käyttää tilaisuuden hyväkseen, kieltäytyy jatkamasta matkaa, kääntää katseensa metsään ja nostaa sitten syyttävät silmänsä minuun. Harmillista, mutta meidän on pakko odottaa, että joku toinen koirakko uskaltautuu raivaamaan jotakin poluntapaista ennen kuin pääsemme syvemmälle metsään. Harmillista on sekin, ettei hankisukelluksista ole olemassa kuva- saati videotodistetta, mutta järkkärin kantaminen mukana upottavissa hangissa ei vaan tunnu kovinkaan fiksulta vedolta. Päivän kuvasaldo kuvaa niin monen aikaisemmankin lenkin jälkitunnelmia.

... jano ja...

..väsy.

torstai 20. tammikuuta 2011

Kerran varas, aina varas?

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Tässä on nyt viime päivinä tullut vähän noottia kiinnostuksestani lehtikoria kohtaan. En oikein enää mahdu sinne nokosille, joten olen palauttanut sen alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa eli käyn hakemassa sieltä aikani kuluksi lehtiä joiden parissa sitten työskentelen.

Olen kyllä vihjaillut ihmisilleni pariinkin otteeseen, että jos lehdet vietäisiin viipymättä paperinkeräykseen, olisi lehtikorissa enemmän tilaa makailla (jos pitää takapäätään lehtikorin viereisen lipaston alahyllyllä). Tehostin pyyntöäni siirtämällä sanomalehtiä sivuun korista, että pääsin paremmin asettumaan iltanokosille. Ihmiset ottivat onkeensa ja veivät ylimääräiset lehdet pois, mutta kasa kasvaa kiusallisen nopeasti. Täytynee ehdottaa “ei ilmaisjakeluja, kiitos”-lapun liimaamista postilaatikkoon, niin nokospaikkani säilyy käyttökelpoisena.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Lehtivarkaudet taloudessamme ovat yleistyneet. Tämähän ei tarkoita sitä, että joku kävisi anastamassa lukemattoman postin suoraan postilaatikosta, vaan salaperäisesti se katoaa sen jälkeen kun se on kannettu sisälle. Talon ulkopuolisia on turha syyttää, vaan syyllinen löytyy talon omista asukkaista. Se on helppo yksilöidä muiden asujien joukosta. Se on se hännällinen, joka tuhisee onnellisena lehtikasansa keskeltä.

Lehtikori on myllätty, päällimmäisenä olevat sanomalehdet eivät varkaalle ole kelvanneet, vaan niiden alta on kaivettu avattuja ja tyhjennettyjä kirjekuoria jotka odottavat paperinkeräystä. Tämän lisäksi liukkaalle, ohuelle materiaalille painetut mainoslehtiset on kuljetettu mm. sohvan alle josta ne löytyvät taitavasti riekaloituina ja/tai silputtuina.

Postivarkaan poskien sisäpinnoilta on ongittu esiin märäksi mytyksi jauhettua paperimössöä ja pieniä paperitulloja on myös tavattu petiin piilotettuina. Varkaalle tuntuu kelpaavan kaikki paperijalosteet; aina nenäliinoista talouspaperiin ja paksumpaan pahviin. Ehdin juuri ja juuri pelastaa paketin saapumisilmoituslapun, joka oli joutumassa sen ahnaaseen kitaan. Postissa olisi sitten voinut selittää, että “Hei, tulin hakemaan pakettia, mut sattumalta mulla ei ole saapumisilmoitusta kun koira söi sen.” Sehän olisi suoraan verrannollinen koulussa käytettyyn “koira söi mun kotitehtävät”-selitykseen. Paitsi että tässä tapauksessa kaikki “koira söi sen”-täsmennykset olisivat totisinta totta.

ps. ruokavarkaudet on saatu loppumaan. Välillä koiralle luodaan tarkoituksellisesti tilanteita joiden vastustamiseen sen täytyy käyttää kaikki luontainen ja kehittymässä oleva mielenhallintansa. Olohuoneen matalalle sohvapöydälle jätetään esille jotakin sille täysin vastustamatonta ja seurataan tilannetta kauempaa. Toistaiseksi se on luonut kaipaavia katseita ruokaan (houkuttimena on käytetty mansikkajugurttia, joka on viilin ohella sen ehdoton herkku) ja murhaavia katseita ihmisiin, mutta ruuan se on jättänyt koskematta. Edistystä on siis tapahtunut. Täysin kahdestaan sitä ei vielä kuitenkaan ole jätetty evästen kanssa, koska epäilen suuresti, että lautasella oleva mansikkajugu olisi kadonnut ääntä nopeammin sen pohjattomaan pötsiin.

Satunnaisten empiiristen tutkimusten perusteella tehdyt huomiot kertovat, että ainut ruoka joka siltä jää syömättä tällä hetkellä on salaatinlehti, vaikken, luvalla sanoen, ymmärrä miten se muka on eroavinaan esim. heinästä, jota se vetäisi naamariin jos vain lumen alta saisi sitä kaivettua. Kurkku, sitä vastoin, on sen mielestä hyvää. Mieltymykset ne on koirallakin.

Onko ruoka jo valmista? Ja jos, niin mitähän mahtaa päivän menyy pitää sisällään? Saako esittää toiveita?

 


keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Saunassa


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Sauna on virallisesti esitelty minulle. Virallisesti siinä nimenomaisessa mielessä, että huone oli kuuma. Ihanan kuuma. Olen ollut saunassa vain sen lämmittämättömässä tilassa ja nyt tiedän mistä olen jäänyt paitsi!

Nähtyään intoni pistäytyä löylyissä ( pistäytyä on ihmisen käsitys saunomisesta kun minusta on kyse, jos saisin itse päättää, sana olisi oleilla) ihmiset katuivat hieman, että olivat ylipäänsä päästäneet minut höyryhuoneeseen. Voisin näin lonkalta heittää summittaisena arvioina, että saunoisin mielelläni joka päivä.

Pidän saunasta myös silloin kun se ei ole päällä. Lauteiden alla on oiva piilopaikka makailla ja silloin tällöin lattialta saattaa löytää aarteen; kiukaan kivistä varisseita pikkumurusia. Yllämainituista syistä johtuen minua ei päästetä saunaan. Yllämainituista syistä johtuen pyrin sinne aktiivisesti.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Koira onnistui livahtamaan saunaan, taas. Jälkilämpöönhän se olisi halunnut jäädä makailemaan, oli jo asettumassa hyvään asentoon, kun se tultiin töykeästi ajamaan ulos. Ja tietenkin se ehti napata pikkukiven suuhunsa, mutta se on kehittynyt, ei pureskellut sitä ennen kuin oli selvillä vesillä ulkona saunasta. Oli jemmannut sen poskeensa kuin hamsteri. Tätähän se harrastaa ulkonakin, poskista on kaiveltu välillä kalanruotoja ja nappeja yms. Ties mitä muuta se on mukanaan salakuljettanut. On aika haasteellista yrittää nähdä onko se nappaamassa jotakin suuhunsa, kun se kulkee muutenkin maavainunsa vietävänä, nenä maassa kiinni. Asentohan on juuri omiaan aarteiden napsimiseen. Joskus tuntuu, että ainut sana, jota lenkin aikana hoen, on "jätä". Ja jättäähän se, mutta kas kummaa, monesti se tapahtuu aikaviiveellä.

Mitähän se tykkäisi kuonokopasta? Kyttyrää, luulen.  
Saunan jälkeen: chillax.



 

tiistai 18. tammikuuta 2011

Muutama sana hoitotoimenpiteistä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Muutama sana? Minulla olisi tarjota teille kolme: se on turhaa. Mäyräkoiraa ei, mielestäni, tarvitse huoltaa. Mäyräkoira on itseohjautuvaa sorttia; kaikenlainen puunaaminen, siistiminen ja puhdistaminen on täysin turhanaikaista, varsinkin ja erityisesti kun kyseessä on äijä. Nuolen itse puhtaaksi ne paikat, joihin yletyn. Rapsutan ne kohdat, joista kutittaa. Muuta ei tarvita. Äijät eivät puunaa. 

Ei tarvi leikata kynsiä, ei. Kaivan vaikka ulkona lumikasoja enemmän, että ne lyhenevät. Tai jos leikkaatkin, niin ainakaan en nyt jaksa maata paikoillani, että lyhennät tassukarvat. Tai jos lyhennätkin, niin ainakaan en suostu siihen, että tiputat silmähuuhdetta. Tai jos tiputatkin, niin ainakaan et korvia putsaa!
 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoira on alistunut kohtaloonsa, mitä tulee hoitotoimenpiteisiin. Päivittäin tapahtuvat huoltotoimepiteet eivät aiheuta siinä mainittavaa vastarintaa. Se oppi jo hyvin pienenä, että rimpuilemalla se ei pääse mihinkään, myöskään volina ja vikinä eivät auta sitä sen asiassa pätkääkään eteenpäin. Kynsien leikkaamisessa se palkataan nappuloilla, jolloin se pysyy paikoillaan ja antaa suorittaa toimenpiteen. Se ei erityisemmin pidä sitä, muttei vastustakaan sen ihmeemmin. Palkkaus on pieni asia verrattuna siihen, että se pitäisi viedä eläinlääkärille kun tulee aika leikata kynnet, joten ihan mielelläni annan sille sen herkut, kunhan se on nätisti paikallaan.

Näytä korvat, näytä silmät ja näytä hampaat” ovat ne komennot, joista se tietää mitä tuleman pitää. Korvat putsataan kun tarvetta ilmenee, hampaat hoidetaan päivittäin, samoin silmät. Tiputan silmähuuhdetta sille silmiin tarvittaessa (kova tuuli saa sen silmät punottamaan hieman, joten näin talvella silmähuudetta käytetään useammin), muuten putsaan ne vanulapulla samalla aineella. Se pitää päänsä paikallaan ja kääntelee sitä tarvittaessa, jos sille sanoo “käännä toinen puoli”. Luonnollisesti se saa aina kovasti kehuja jokaisen toimenpiteen jälkeen.

Tassukarvojen leikkausta vastaan sillä ei ole mitään. Näytän sille saksia ja se tietää asettua makaamaan mahalleen, jolloin siistin sen takatassut. Etutassujen karvoituksen leikkaamiseen käännän sen selälleen ja annan saksien laulaa. Ja siinä menee tovi, jos toinenkin, koska sen anturoiden välissä ja tassujen päällä ei kasva karvoja vaan paksuja pensaita. Jos ne päästäisi liian pitkiksi, aseeksi ei enää kävisi sakset, vaan olisi haettava järeämpää kalustoa avuksi ulkovarastosta, kuten esim. raivaussaksia tai vesuria.

Tassujen rasvaamiseen olen käyttänyt ihan Bepanthenia(jolle olen tosin itse allerginen, ja joudun levittämään sen usein hanskat kädessä), eikä Alfie edes halua nuoleskella sitä pois. Rasva on kuitenkin laitettu siinä vaiheessa kun koira on menossa nukkumaan, ettei se sitten rasvakäpälänä tassuttelisi ympäri huushollia.

Sen kynnet pidetään suhteellisen lyhyenä, mutta minä en niitä suostu leikkaamaan. Koirien kynsien leikkaamisessa on jotakin vastenmielistä, joten jätän sen puuhan suosiolla miehelleni ja toimin viihdytysjoukkoja ja namiautomaattina kun kynsiä leikellään. Työnjako on hyvä, koska jo pelkkä kynsisaksien napsahduskin aiheuttaa minussa kylmiä väreitä selkäpiitä pitkin.

Koko poika on pesty kerran sen elämän aikana pentushampoolla. Sillä ei ollut mitään sitä vastaan, varsinkin kun se huomasi, että sen jälkeen kuivataan hiustenkuivaajalla, jota se vilpittömästi ja kaikesta sydämestään rakastaa. Sehän on jonottamassa vessan ovella kun joku meistä ihmisistä kuivaa hiuksiaan ja olettaa, että sekin saa osansa ihanasta, lämpöisestä tuulesta.(Hiustenkuivaaja olisi mahtava, vaikka jokseenkin epäkäytännöllinen koulutusväline. Ajaisikohan saman asian joskus Lontoosta hulluna hellekesänä ostamme paristokäyttöiset minikokoiset tuulettimet? Voisi lenkillä huvittaa ihmisiä tuulettamalla koiraa aina kun se ohittaa toisen koiran liimaamatta pyllyään maahan.)

 

maanantai 17. tammikuuta 2011

Piparmintulta tuoksuva koira


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Yöllä oli satanut niin paljon lunta, että naisihmisellä oli vaikeuksia avata minulle etuovea aamutuimaan. Lumidyyni oli pakkautunut oven eteen ja pääsin heti hyppäämään suoraan hankeen kun sain pujahdettua ulos. Lenkki oli varsin vauhdikas ja hetken minusta tuntui, että jouduin raahaamaan ihmistä perässäni, sillä etenemisnopeuteni ylitti jälleen kerran monen vastaantulijan hämmästykseksi sen, mikä oletetaan olevan kokoisellani koiralla. Hirvittävän väsyttävää oikoa asiaan vihkiytymättömien käsityksiä siitä, etten ole kokopäivätoiminen sohvasaukko vaan ripeästi etenevä maasto-ohjus jonka mahanalus on täynnä nopeita jalkoja.

Jätän helposti jälkeeni kankeammat, korkeakoipiset olennot jotka eivät pidä syvästä lumesta. Näitä ko. olentoja edustaa varsin kattavasti naisihmiseni. 

Haisen hyvältä. Eau de Colognena toimii oma vastustamaton tuoksuni, jonka ytimenä on raikas pilkahdus ulkoilmaa ja piparminttua.
 
Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Eilen illalla, lukujärjestyksessä olevien iltanokosten jälkeen, koira pyöri ja hyöri keittiössä pitkään. Olohuoneeseen asti kuului tyytyväistä hyrinää kun se hinkkasi itseään mattoa vasten. Jossakin vaiheessa tulimme kiinnittäneeksi siihen huomiota ja tajusimme, että tottakai, tietenkin ja kuinkas muuten, se on käynyt kalastamassa roskakaapista illalliseksi olleen kalan selkänahan ja hinkkaa nyt kaulaansa ja selkäänsä siihen. Ehdin jo miettiä, että kylvetän sen sitruunamehussa ja suihkutan siihen guccit ja yvessaintlaurentit (tai sitten sitä kammottavaa hiuslakkaa, joka salpaa hengen ennen kuin edes korkkia saa auki) saadakseni sen turkista löyhkän pois, joka siihen epäilemättä on istunut kiinni kuin tahra. 

Helpotus oli suuri kun huomasimme että se, mihin se itseään antaumuksella ja syventyneesti oli hinkuttanut, olikin teepussi. Se ei ollut järsinyt sitä, vaan ainoastaan nitkuttanut sen tuoksua itseensä. On huomattavasti miellyttävämpää, että koira tuoksuu piparmintulta kuin kalalta.


sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Kun aamu ei ala hyvin


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Perjantaina ja lauantain välisenä yönä minulla oli mukavaa puuhaa, mutta kuten niin monesti aiemminkin, aaltopituudet ihmiseni kanssa eivät aivan kohdanneet tässä asiassa. Olen ymmälläni. Yleensä hän on hyvin tyytyväinen kun keksin omia leikkejäni, enkä oleta että kanssani touhuttaisiin kun koko lauma on koossa. Minulle on tullut hienoinen aavistus, ettei tämä koske yöaikaa?

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Joidenkin aamujen yli pitäisi voida hypätä näin halutessaan. Olen sitä mieltä, että huonoissa aamuissa täytyisi olla automaattinen hätä-nappula, jota painella raivokkaasti kun asiat menevät pieleen. “Keskeytä! Keskeytä! Keskeytä!” Lauantaiaamu oli tällainen aamu.

Kun pakkasta on – 22.3 astetta ja tuulee, koira jäkittää paikoillaan mielenosoituksellisesti, koska ajattelematon ihminen on tällännyt sen päälle talvipompan, jota se ei mielestään tarvitse, ihminen on väsymyksestä sekaisin kuin seinäkello ja se varsinainen kello näyttää vasta seitsemää, ei voida olettaa, että koossa olisi välttämättä ainekset lempeään lauantaiaamuun.

Hyvä on, kyseessä ei ole maailmanluokan kriteerit täyttävä kriisitilanne, mutta riittävästi ärsyttäviä yksityiskohtia pilatakseen aamuun. Erityisesti sen takia, että yöuni oli ollut vähintääkin katkonaista, yön pimeydessä vaeltavan yksinäisen hahmon, piinahengen, eli Alfien takia. Muistan katsoneeni kelloa pitkin yötä n. tunnin välein, joten uskallan väittää, että minua heräteltiin vähintään kerran tunnissa.

Koira kävi rapistelemassa sängyn alla ja yrittämässä avata makuuhuoneessa olevan vaatehuoneen ovea (se on taiteovi, ja kun sitä tökkii tassuilla ja kuonolla, siitä lähtee kova ääni. Niin väsynyt ei voi koskaan olla etteikö siihen heräisi.). Kun sängyn alla ei ollut mitään mielenkiintoista ja olin komentanut sen toistuvasti omalle pedilleen pahoinpitelemästä vaatehuoneen ovea, se kävi nykimässä sängyn helmalakanaa ja kurotteli työntämään kosteaa kuonoaan vasten kasvojani. Välillä heräsin siihen, että se makaili selällään sängyn vieressä, häntä paukuttaen vimmatusti lattiaa ja odottaen rapsutuksia, joita se mielestään ansaitsi aina kun oli onnistunut saamaan minut hereille.

Se myös kuuli epäilyttäviä ääniä yön täysin hiljaisina tunteina. Niille sen tietenkin piti haukkua ja ulvahdella kuin susi.  Puhumattakaan siitä, että se kävi nuolemassa makuuhuoneen mattoa sillä seurauksella että se sai nukkaa nieluunsa, jonka se oksensi yläkerran aulan lattialle. (Ehdin juuri ja juuri siirtää sen sivuun petinsä edestä, koska se ilmeisesti tähtäsi siihen). Tässä vaiheessa annoin periksi, nappasin koiran kainalooni ja siirryin alakertaan. Napsautin sekä kahvinkeittimen että tietokoneen päälle, vain huomatakseni ettei netti toiminut.

Aamun arvosana kouluasteikolla on viisi. Neloseksi sen olisi tiputtanut kahvimaidon puuttuminen. Kiitän kaikkia jumaliani, ettei minua koeteltu sentään sillä.

ps. Lauantain ja sunnuntain välinen yö puolestaan meni nukkuessa kuin huoneilmaan olisi pumpattu puhdasta eetteriä. Koira ei inahtanutkaan, eivätkä ihmiset. Sitä kutsutaan autuudeksi.
 
Lauantaina tuijottelin väsymyksestä lasittunein silmin ympärilleni. Naisihmiseni näytti samalta. 

perjantai 14. tammikuuta 2011

Siivouspäivänä (postaus sisältää puolitahatonta tuotesijoittelua)


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ihminen oli tänään tyhmä. Ja ajattelematon. Minä hain lehtikorista kaikki ne ilmaisjakelut jotka ehdin napata mukaani ja silppusin ne pitkin olohuoneen lattiaa.

Kosto elää ja voi hyvin. 
Siivouspäivä? Taas? Kuka täällä oikein sotkee? Koirankarvoja, mitä tarkoitat?

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Siivousiltapäivä pitää sisällään yllättävän vähän itse siivoamista ja huomattavasti enemmän harhautusta, komentoja ja äänen korottamista. On päiviä, jolloin siivoaminen sujuu leikiten ja sitten on päiviä jolloin se ei suju leikiten, saati mitenkään muutenkaan. Tämä päivä kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.

Imuri ei yleensä aiheuta enää sen kummempia manööverejä koirapojassa, monesti sen saa ottaa esille ilman haukkuja ja pyörähtelyä, saati hyökkäyksiä. Mutta sitten joskus jokin rele napsahtaa koiran päässä väärään asentoon ja imurin letkusta tulee se ainoa, maailmantäyttävä asia, jota on ihan pakko saada purra, edes vähän ja pikaisesti kulmahampailla. Jokainen koiranomistaja tietää ne kulmahampaat ja mitä ne saavat aikaan pehmeää materiaalia olevassa letkussa. Välttääkseni tätä yhteenottoa harhautan koiraa.

Harhauttamiseen valmistaudun jo päiviä aikaisemmin jättämällä viemättä kartonki- ja pahvinkeräykseen tyhjiä pakkauksia. Näitä nimittäin voi viskoa mielipuolisesti ilmaan, tarpeeksi kauas imuroitavasta kohdasta saadakseen koiran juoksevan niiden perään ja repimään niitä sillä aikaa kun itse liikuttaa imuria pitkin lattiaa toisaalla. (Kiitos Melitta, Original 1x4 ja Valion rasvaton ja laktoositon maitojuoma kaikista niistä hetkistä jolloin olen saanut siivota rauhassa!) Joskus niiden sisälle voi myös piilottaa erityisherkkua: naudan kuivattuja mahalaukkupalleroita silputtuna. Silloin siivousrauha on taattu.

Mutta, koska mäyräkoirapojan kanssa ei tunneta sellaisia käsittämättömiä määreitä kuin “aina” ja “joka kerta”, on terästäydyttävä henkisesti niihin kertoihin kun edellämainitut kikkakolmoset eivät päde. Nämä kerrat ovat juuri niitä nimenomaisia kertoja kun rele niksahtaa jengoiltaan ja letku muuttuu siksi ainoaksi asiaksi joka kiinnostaa.

Tänään lattialle oli viskottu melitat ja muut koiran mielenkiintoa ylläpitävät pahvipakkaukset, mutta siitäkin huolimatta imurin perässä piti murista ja tavoitella letkua. Kun olin häätänyt koiran pois sen kolmatta sataa kertaa ja onnistunut sekä iskemään varpaani sohvapöydän kulmaan että lyömään itseäni tuolilla otsaan (kyllä, en siis lyönyt otsaani tuoliin, vaan katsoin asiakseni lyödä sillä päätäni nostaessani sitä ilmaan ja samanaikaisesti työntäessäni koiraa kauemmaksi), annoin periksi. Hain koiralle pannan sekä hihnan ja kytkin sen kiinni ovenkahvaan.

Olin olettanut ja odottanut, että surkea ulvonta peittää alleen imurin äänen, mutta koira hyväksyi kohtalonsa tyynesti ja kävi makuulle. Kulmien alta mulkoilulta en sentään voinut välttyä, mutta sain imuroitua ilman sen suurempia ongelmia ja hakkaamatta itseäni enää yhteenkään huonekaluun.

ps. Kohta pitäisi ruveta tekemään ruokaa. Jännityksellä odotan saanko nujakoitua itseni hengiltä uunipellillä. 

 

torstai 13. tammikuuta 2011

Rakastettava Riiviö

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen saanut palautetta, jälleen kerran, aktiivisuudestani. Palaute oli negatiivista. Mihin voin tästä valittaa? Missä on positiivinen, rakentava kritiikki? Missä ylisanat, joilla minua vuolaasti kehutaan fiksuudestani ja kekseliäisyydestäni?

En sentään niellyt niitä puutappeja. Kai se lasketaan edukseni?
 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Yllättävän pitkään se kestikin, ennen kuin mäyräkoira keksi, että portaiden kaiteissa on mukavia, suuhunsopivia puutappeja, joita voi aikansa kuluksi irrottaa ja piilotella ympäri huushollia. Mukavaksi asian tekee se, että niitä puutappejahan on sekä yläkerrassa että alakerrassa. 

Kiva, kun aktivointilelu on jakautunut kahteen kerrokseen. Kiva, kun öisin niitä tappeja voi vaikka irrotella, jos ei nukuta. Voi myös rämistellä lapsiporttia. Lukkoonhan sitä ei enää voi laittaa, kun joku on rynkyttänyt sitä tassuillaan sen verran lahjakkaasti, että seinään kiinnitetty lukon vastakappale pysyy siinä enää ajatuksen voimalla. Jos silläkään.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Kuri ja järjestys

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Aamulla ihmiseni soi minulle pehmeän laskun pannan ja hihnan käyttöön, nimittäin kello seitsemän kauppareissun lähikauppaan. Pehmeä lasku tämä oli siitä syystä, että ovelana ihmisenä hän ajatteli kokemuksen olevan ainoastaan positiivisen, sillä minä pidän kauppareissuista. Kaupan kupeessa on häkki jossa odotan ja häkissä saa namia kun odottelee kiltisti ihmistä takaisin kaupasta. Lisäksi lähes poikkeuksetta näillä aamukauppalenkeillä näen aina pari koirakaveriani, joiden kanssa on kiva kisata, telmuta ja temmeltää.

Tänään tapasin myös uuden tuttavuuden, itseäni hieman nuoremman ja rutkasti isomman lajitoverin, lähes jätin. Yritin vimmatusti opettaa hänelle leikin alkeita, mutta joko hän ei vielä ollut vihkiytynyt leikkimisen saloihin toisen koiran kanssa tai sitten itselleni luontainen tapa leikkiä** ei ollut hänelle tuttu. Joka tapauksessa, hänen tapansa leikkiä oli minulle tuntematon ja outo, puhumattakaan siitä, että se oli myös äärimmäisen töykeä: hän istui päälleni. Istui. Minun. Päälleni. Tiedättekö, sihtasi sopivaa kulmaa olkansa yli ja peruutti päälleni. Saatoin ehkä ottaa muutaman kerran kiinni hampaillani hänen perskarvoistaan, ihan kostoksi vaan.

 
**napakka ote kaverin naamasta etutassuilla, sillä tavoin että turren pärstä jää tassujeni väliin ja sitten rivakkaa vääntöä, tavoitteena saada toinen kääntelemään päätään mielihalujeni mukaisesti.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Ensimmäiset kunnolliset panta+hihna-lenkit on käyty. Meillähän on valjasteltu koira lähestulkoon aina lenkeille, ja ne kerrat kun pannallisena on yritetty liikkua, ovat päättyneet surkeaan huutoon (koiran suusta, ei minun, vaikka olisin saattanut hyvinkin ulvoa minäkin epätoivosta) ja sen kaltaiseen pukitteluun, että rodeohevosetkin olisivat kateellisia. Ainoastaan kyläilyjen merkeissä on pistetty panta, eikä sitä koskaan pidetä päällä sisätiloissa kotona, pannoilla kun on ikävä taipumus syödä pitkäkarvaisen niskavilloja. Joten, voidaan sanoa, ettei koira ole juurikaan tottunut pannanpitäjä, mutta nyt siihen on tullut muutos ja hämmästykseni oli ylenpalttinen kun huomasin, että venkoilu väheni merkittävästi, etten sanoisi suorastaan minimaalisiin määriin, mitä tulee aiempiin lenkkeihin.

Ilmeisesti aika oli kypsä taluttimen vaihdolle ja pannoittumiselle (OT ja toim. huom. kielitoimisto varmasti tykkäisi kyttyrää näistä uusiosanoistani, mutta suomen kielihän antaa loistavat mahdollisuudet verbittää muiden sanaluokkien sanoja haluamallaan tavalla. Esim. “mennä pieleen” → “pieleentyä”. Täysin loogista, ainakin omasta mielestäni.).

Panta/hihna-lenkkimme eivät siis pieleentyneet, vaikka olin alunperin henkisesti valmistautunut ulkoiluttamaan niin riehakasta pannankäyttäjää, että se näyttäisi siltä kuin olisin syöttänyt sille aamupalaksi piristeitä tai jotakin tajuntaa laajentavaa. 

Ihmiseni ovat vihdoinkin saaneet kupletin juonesta kiinni: vahvaleukainen, puruintoinen mäyräkoira tarvitsee sopivan jämerää evästä.
 

tiistai 11. tammikuuta 2011

Kuriton Kersa

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ehkä olen viime aikoina venyttänyt naisihmiseni pinnaa lenkeillä hieman liikaa. Tänä aamuna kuului nimittäin selkeä napsahdus. Olen varma, että se oli se pinna joka katkesi.

Esittelen teille, täysin avoimena ja rehellisenä, aamulenkkini syntilistan:

Jos näitte laikukkaan mäyräkoirapojan yrittämässä jahdata lumiauraa, se olin minä.
(Jos näitte tämän tapahtuvan kaksi eri kertaa, se olin varmasti minä.)

Jos näitte laikukkaan mäyräkoirapojan yrittämässä jahdata kahta lenkkeilijää, yhtä koululaista ja kolmea pyöräilijää, se olin minä. (Tarkennus lienee paikallaan: jahtaaminen on sitä, että yritän rynnätä ihmisten perään, tarkoituksenani juosta heidän rinnallaan.)

Jos näitte laikukkaan mäyräkoirapojan hyppäämässä tiikerinloikalla syvälle hankeen ja sen jälkeen, n. 5 minuutin tuloksettoman neuvonpidon seurauksena, ihmiseni hyppäävän perään hakemaan minua pois, se olin minä. (Tämä saattoi olla se, mihin ihmiseni viittaa sanonnoilla “viimeinen korsi, joka katkaisi kamelin selän” tai “nestepisara joka valutti maljan lopullisesti yli”. Eikä asiaa tainnut auttaa se, että hän oli jo valmiiksi aamuäreä ja maastokengät hörppäsivät reilusta lunta sisäänsä hangesta, joka ulottui häntä reisiin asti.)

Jos näitte laikukkaan mäyräkoirapojan yrittävän syödä toistuvasti hiekkaa, jota lumiaura oli nostanut tienpenkalta esiin, se olin minä.

Jos näitte laikukkaan mäyräkoirapojan jarruttamassa, pysähtelemässä istumaan kesken matkan ilman näkyvää tai ilmeistä syytä, se olin minä. (Jos näitte tämän tapahtuvan n. 600 kertaa kilometrin matkalla, se olin varmasti minä.)

Jos näitte laikukkaan mäyräkoirapojan yrittämässä merkata kaikkea mahdollista irtaimistoa kotipihalta, aina postilaatikoista rappuralliin asti, se olin minä.

Ihmiseni on langettanut tuomionsa. Se on pahin kaikista: panta ja kelautumaton talutin eli nahkainen hihna. Saattoivat meikäpojan lenkkivenkoilut olla vähäksi aikaa venkoiltu. Voi minua. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoirasta riippumattomista syistä aamu alkoi sadattelulla ja ärtymyksellä, mutta asiaa tuskin auttoi lenkillä huonosti käyttäytyvä KK eli Kuriton Kersa.

Yleensä suhteellisen leppoisa aamunavauslenkki päättyi hampaiden kiristelyyn, lievästi pullottaviin otsasuoniin, tuskanhikeen ja laajakirjoiseen kokoelmaan äänettömästi lausuttuja kirosanoja, jotka olisivat saaneet kaukomaiden satamien paatuneet merimiehetkin vilkaisemaan toistamiseen.

Toivomme suopeampia tuulia illaksi; paikattua, kiristymätöntä pinnaa ja kirosanavapaata oloa.

Eilen illalla yritin seurata agenteista kertovaa elokuvaa, mutta tarinassa ei ollut yhtään koiraa eikä edes kissaa. Juonen kuljetus oli nuivaa, eivät näyttelijätkään mielestäni suoriutuneet kaiken sen hybriksen arvoisesti, jonka olin olettanut kuvaruutuvälitteisesti kohtaavani. Näin siis kävi. Omat uneni ovat mielenkiintoisempia.