Kuin täi tervassa...

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

...ihmiseni, siis. Jälleen kerran minun on todettava oikeaksi jo kauan tietämäni fakta: ihminen ei kestävyyslajeissa pääse lähellekään minua.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

On aina yhtä silmät avaava ja avartava kokemus huomata miten pyöräteillä jarruttelevasta mäyriäisjuntturasta kuoriutuu esiin orgaanisella polttoaineella käyvä uudisraivaajahenkinen taskuraketti, kun metsän henki ja hurmos valtaa sen. Mikään hanki ei ole liian syvää, mikään yleensä rajoittava vaatetus ei haittaa, mikään haju ei houkuta niin paljoa, etteikö se haluaisi edetä lumiauran tavoin syvällä hangessa. Kun se näkee, mihin ollaan menossa, se avaa suunsa ja roikottaa kieltään ulkona ja läähättää jo valmiiksi, kuten aina kun jotakin erityisen mahtavaa on tiedossa.

Valitettavasti viime aikojen sankat lumisateet ovat kerrostaneet paksut lumidyynit uhmaamaan ihmisen kestävyyttä. Kun  paikoitellen hanki on 170cm pitkää ihmistä reisiin asti, villasukat kastuvat läpimäriksi ensimmäisten kymmenien metrien jälkeen ja ulkohousujen alla olevien leggareiden kangas tuntuu polviin asti kostealta, on pakko luovuttaa. Koirahan ei luovuttaisi; se kieltäytyy seuraamasta jälkiäni, joissa olisi huomattavasti helpompi edetä, vaan puskee ohitseni umpihangessa, eikä siitä näy kuin hännänpää. Se tekee valtavia loikkia ylös hangen pinnalle hengittämään ja painuu sitten takaisin uppeluksiin. Voi vain kuvitella mikä määrä voimaa ja periksiantamattomuutta tarvitaan että se saa puskettua lyhytjalkaisen kehonsa ylös, ottaen huomioon miten nopeasti se etenee. Se jättäisi minut hetkessä jälkeensä jollei se olisi hihnan päässä kiinni ihmisriipassaan.

Muutama kymmenen metriä riittää minulle, käännymme takaisin ja koira vinkuu. Se ei voi käsittää mitä pahaa se nyt on tehnyt ettei se pääsekään metsään. Suhteellisuudentajuahan sillä ei ole, joten ihmisen täytyy olla järjen äänenä tässäkin tapauksessa.

Pyörätiellä pysähdyn kaivamaan lumipaakkuja sukistani ja koira käyttää tilaisuuden hyväkseen, kieltäytyy jatkamasta matkaa, kääntää katseensa metsään ja nostaa sitten syyttävät silmänsä minuun. Harmillista, mutta meidän on pakko odottaa, että joku toinen koirakko uskaltautuu raivaamaan jotakin poluntapaista ennen kuin pääsemme syvemmälle metsään. Harmillista on sekin, ettei hankisukelluksista ole olemassa kuva- saati videotodistetta, mutta järkkärin kantaminen mukana upottavissa hangissa ei vaan tunnu kovinkaan fiksulta vedolta. Päivän kuvasaldo kuvaa niin monen aikaisemmankin lenkin jälkitunnelmia.

... jano ja...

..väsy.