tiistai 31. toukokuuta 2011

Olli ja Alfie

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:




Ollilla  ja minulla oli eilen ensimmäinen virallinen blogimiitti.

Minua hieman jännitti ensitapaaminen, joten keskityin aluksi kaivuuhommiin sijaistoimintona, että sain rauhassa sulatella kohtaamista. 




Otteita ihmisen päiväkirjasta:


Kuvat on epätarkkoja, koska A) pokkarin optiikassa on mitä ilmeisemmin hälläväliä-asetus, joka käyttäjäriippumattomana toimintona kohdistaa terävimmän tarkennuksen varsinaisen objektin ulkopuolelle tai vaihtoehtoisesti objektin hännänpäähän B) kahden mäyräkoiran pysyttäminen poseeraamassa paikoillaan on kokoluokaltaan yhtä vaativa suoritus kuin hiihtäminen pyöröovien läpi. Takaperin.


Olli nuuskii kiinnostuneena, että mistä tämä pitkäkarvainen junioriversio on tehty.


Pojat vaihtavat kuulumisia.

Aarteenetsintää. Olli jätti pyörimättä päättömän kalan raadossa, eikä myöskään kaivanut toista, mätää, kalaa esiin kannonkolosta tai yrittänyt niellä osaa ruotoisesta selkärangasta. Arvatkaa kuka ei jättänyt niitäkään asioita tekemättä?

Kohtaamispaikalla, joka sijaitsi järven rannalla, oli rantavedessä kaksi sorsaa. Alfie kiinnostui sorsista uudella tavalla ja vaikka ei voidakaan vielä puhua ihan riistalle syttymisestä, niin jonkinlainen herääminen koettiin silti. Sorsapariskuntaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa rannassa pyörivät mäyräkoirat, vaan ne käyttäytyivät lähinnä kuin olisivat olleet täytettyjä lintuja, vaikka Alfie oli kahlannut veteen asti ja seisoi valmiusasennossa, häntä viivana, tassu ilmassa. Sorsat eivät ehkä aivan tajunneet, että niiden henki oli hiuskarvan - tai tässä tapauksessa flexin lukitusmekanismin – päässä. Toisaalta vesi oli taas Alfien mielestä liian märkää, joten se ei välttämättä edes olisi halunnut kahlata syvemmälle. Riskiä ei kuitenkaan otettu ja sorsat saivat jäädä lillumaan autuaan tietämättöminä siitä, että se lopullinen kutsu oli käynyt lähellä.

Harmillista, mutta poikien painimatseista ei ole olemassa yhtään kuvatodistetta. Mitä olisivatkaan mäyräkoiratapaamiset ilman leikkiinkutsua, maassa möyrimistä ja oikeaoppisen painiasennon hakemista takajaloilla seisten. 

ps. kuvien saaminen näkyviin tähän postaukseen osoittautui taas maailmahistorian vaikeimmaksi tehtäväksi, kun blogger bugitti ja lataaminen epäonnistui kerta toisensa jälkeen.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Sateinen viikonloppu ja velmut veljekset


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Viikonloppuni oli suoraviivainen. Nukuin ja olin ulkoilemassa. Minulla ei ollut aikaa muuhun, tuntuu, että univelkaa oli kertynyt ja itse nukkuminen väsytti minua niin kovasti, että minun piti nukkua hieman lisää, saadakseni levättyä. Kehitin tästä oravanpyörän itselleni, joka oli hyvin mukava.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Väistelimme koko viikonlopun sadepisaroita (ne mitään pisaroita olleet kun välillä ihan rehellistä kaatosadetta tuutin täydeltä), mutta pääsimme koirapuistoon sunnuntaina sillä lyhyehköllä väliajalla kun taivas piti taukoa.

Paikalle saapui tälläkin kertaa odotettu vieras, Alfien veli Eetu, ja jälleennäkeminen oli sitä luokkaa kuin takana olisi ollut vähintäänkin sadan vuoden yksinäisyys. Alfie kävi pitkällä lenkillään ennen koirapuistoa, mutta sillä ei ollut havaittavaa, vähentävää vaikutusta riehakkuuteen tai selkäänkiipeämisen estämiseen. Koira pursuili energiaa joka suuntaan ja nautti jokaisesta hetkestä minkä se puistossa sai olla.

Pojat juoksivat minkä tassut kantoivat, enkä ole koskaan mäyräkoirien nähnyt juoksevan niin lujaa kuin millä vauhdilla veljekset kiersivät aitausta. Tässä kohtaa voitaneen lanseerata käyttöön kokonaan uusi termi "mäyräkoiran velositeetti" eli kiertonopeus jolla pitkäselkäinen läppäkorva kykenee juoksemaan aitausta ympäri ja jolla voidaan mitata kiertoon kuluvan vauhdin eksponentiaalista kasvua suhteessa kuluvaan energiamäärään, sillä mitä kauemmin koirat juoksivat, sitä kovempi vauhti niillä näytti olevan. Hämmästyttävää, yksissä miehin kumosivat väittämän, että koira väsyessään hidastuu.

Harmillista, ettei mukana ollut kameraa jolla olisi saatu hellyttäviä kuvia toisiinsa nojaavista pojista, jotka hännät pystyssä katselivat uteliaana isojen koirien aitaukseen saapuvia lajitovereita. Melkein pystyi kuvittelemaan päässään dialogin jota ne kävivät keskenään, kun veljesten joukkovoima kohotti niiden egoja:

Alfie: "Kato, me voitettais noi."
Eetu: "Niin voitettaiskin."
Alfie: "Saatasko me ihmiset avaamaan toi portti, että käytäs vähän kattomassa mikä toi tanskandoggi on miehiään?"
Eetu: "Voidaan me yrittää. Kumpi menee ensin?"
Alfie: " Äsh, ne huutelee meitä juomaan vettä."
Eetu: "Ei mennä."
Alfie: "Ei mennäkään. Ei ne kuitenkaan avaa tota porttiakaan. Pitäköön vetensä."
Eetu: "Lähetäänkö juoksemaan väliaitaa edestakaisin ja ärsytetään tota doggia tolla toisella puolella?"
Alfie: "Joo, mennään vaan, katotaan ku se hermostuu!"

Tanskandoggi ei pitänyt mäyräkoiraveljeksistä. Mäyräkoiraveljeksillä oli ratkiriemukasta.

Koiran tajunta on hämärtymässä: Nukkumattia ei illalla tarvinnut taaskaan erikseen houkutella.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Aamullinen arkajalka on hellyydenkipeä otus


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Viimeiset pari päivää miehistöni jäsenet ovat olleet levittäytyneinä ympäri Suomea. Paitsi naisihminen. Se vanginvartijani. Hän onkin saanut tuta nahoissaan muiden poissaolon, koska vahtiviettini maksimaalistuminen saavutetaan aina silloin kun minut jätetään kotivahdiksi vain yksi ihminen laumastani seuranani. Naisihminen on saanut vastaanottaa loputtomia hellyydenosoituksiani ja vaikka hän onkin yrittänyt suhtautua niihin pitkämielisesti, niin jonkinlainen saturaatiopiste saavutettiin eilen illalla myöhään, kun pungersin hänen kainaloonsa nukkumaan ja halusin välttämättä pitää kuonoani hänen suunsa päällä. Hän valitti ettei voi hengittää nenän kautta, koska haisen liikaa illalliseksi nauttimaltani kalalta ja nosti minut omaan petiini.

Olisin ollut loukkaatunut ellen olisi nukahtanut saman tien. 


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Joskus aikaisin aamulla näkee heti, että koiralla on tulossa huono päivä. Lenkillä se pysähtelee ja pälyilee epäluuloisena ympärilleen, toinen etutassu ilmassa. Koska mäyräkoirilta puuttuu monille muille roduille tuttu miellyttämishalu lähes kokonaan tai osittain, ne eivät myöskään pidättele mielialailmaisujaan ihmisiltä ja tämä tekee niistä, ainakin oman kokemukseni mukaan, helposti luettavia koiria. Siinä missä jotkin paimenkoirat ovat peitelleet esim. kipujaan omistajiltaan, mäyräkoira antaa tulla täyslaidallisen viestejä ihmisen suuntaan.

Kun se roikottaa toista etutassuaan ilmassa, on siihen olemassa kolme eri syytä: se on epävarma, se haluaa hyökätä, se haluaa puolustaa ihmisiään. Loppuosa kehoa kertoo mistä on kulloinkin missäkin kontekstissa kyse.

Nähdessään suuresti halveksimiaan ja vihaamiaan lintuja, se jännittyy etunojaan, niin pitkälle kuin se pääsee yhden tassun varassa. Toinen etutassu on ilmassa. Jos se kohtaa lenkillä aggressiivisen uroksen, se joko välttelee, menee valmiusasentoon lähteäkseen opettamaan muutamia uusia käytöstapoja toiselle tai joskus, erittäin harvoin, se asettuu eteeni ja nostaa toisen etutassunsa ylös, karvat pörhöllään. Siitä tiedän, että se on hetken erehtynyt olemaan pomo ja kuvittelee, että sen tehtävä on suojella minua. Teen korjauksen kaikissa muissa tapauksissa paitsi silloin kun se välttelee toista koiraa. Muu ei ole hyväksyttävää käytöstä. Joskus aamulenkeillä sen valtaa epävarmuus ja tassu roikkuu taas ilmassa. Silloin ovat kaikki maanittelutaitoni tarpeen, lirkutan ja lepertelen yrittäen saada koiran liikahtamaan eteenpäin.

Huolimatta siitä, että suostuttelutaitoni on nykyään kehitetty huippuunsa, mäyräkoira saattaa pysähdellä, pälyillä eteensä ja taakse, istua tuumaustauoille ja pitää kaikkea ympärillään olevaa silmällä. Kun saan sen viimein liikkeelle (kiskaisemalla vihdoinkin oikeasta narusta: "Mennään kotiin ottamaan Dentastix". Onneksi se on äärimmäisen perso.), annan sen kulkea edessä ja odotan siltä merkkiä. Ja se tulee aina, kun mäyräkoira siirtyy toiseen mielentilaan: se pudistaa voimakkaasti ja hartaasti päätään, ikään kuin karistaen huonot energiat pois.

Pään ravistelun jälkeen tiedän, että se on päässyt takaisin lenkkifiiliksiinsä ja komennan sen vierelleni kulkemaan. Sen harkittu valta-asema riistetään siltä sen itse oikeastaan sitä edes huomaamatta. Riittää, että se saa itsevarmuutensa takaisin ja jolkottelee menemään taas tyytyväisenä, vihaamiensa lintujen laulua kuunnellen. 

Nähdessään myös tuttuja narttuja se rauhoittelee itseään nuoleskelemalla suupieliään ja ravistelemalla voimakkaasti päätään ennen kuin se menee tervehtimään niitä. Jos tätä ei tapahtuisi, se saisi heti hammasta niskaansa karmean murinan saattelemana, koska se olisi yli-innokas. Vähitellen se on oppinut käytöstapojen alkeita, joita sen sosiaalisena koirana on ollut hankala sisäistää. Sen mielestä kun vielä toistaiseksi lähes kaikki kohdattavat koirat ovat potentiaalisia ystäviä. Saa nähdä mitä tapahtuu kun tulemme vedenjakajalle, kahden vuoden ikään, jolloin monen mäyräkoirauroksen maailmassa tapahtuu radikaali muutos, eivätkä kaikki toiset koirat enää olekaan ystäviä joita vielä vaan ei olla tavattu.

Sen itsevarmuuden kasvattamisen eteen tehdään jatkuvasti töitä. Sen täytyy kohdata asioita, jotka hetkellisesti pelästyttävät sen, ettei niistä sitten kasva suurempaa mörköä, olkoon ne möröt sitten vaikka keskelle metsää hylätty ruosteinen polkupyörä tai puunoksalla heiluva valkoinen lakana. Mäyräkoiran maailmassa kun arkipäiväinen voi olla kammottavaa ja kuvottava arkipäivää (= hiirenraadot ja muu luonnon tarjoaman noutopöydän ateriavalikoima). Sen omassa, koiran maailmassa, tuulessa juokseva muovipussi on pahempi painajainen kuin hampaat esillä lähestyvä kymmeniä kiloja isompi uroskoira.

Mäyräkoira on löytänyt itselleen istuimen.



torstai 26. toukokuuta 2011

Sylttytehdastyöläinen


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen harrastanut lenkillä puutöitä: oksat olen kuorinut ja syönyt ne, mitkä olen ehtinyt (toivottoman hidas ihminen ehtii pelastaa vain osan puustoa jota kohti määrätietoisesti etenen). Juuret olen kaivanut maasta ja tapporavistellut niitä vähän aikaa. Puoleksi maatuneet karahkat olen riipinyt hiekasta esiin sellaisella vimmalla, että multa on pöllynnyt ympärilläni paksuna pilvenä. En ole vielä kyennyt saamaan kokonaista kantoa maasta irti, mutta voitte uskoa, ettei se ole jäänyt kiinni yrittämisen puutteesta.

Kesällä yritän rikkoa omaa ennätystäni puun työstämisessä ja syödä kokonaisen laiturin. 


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Kotikutoiset taipumuskokeet ovat osoittaneet jo lukuisia kertoja, että koira on taipuvainen syömään kaikkea ja usein. Viimeksi eilen se puklasi hartaan yökkäilyn päätteeksi yhden (tai ehkä useammankin, ken tietää) paperisen nenäliinan mahalaukustaan nurmikolle. Poikaihminen kärsii jokakeväisestä siitepölyallergiastaan ja mäyräkoira kärsii herpaantumattomuudestaan kun sen pitää väijyä putoaisiko niiskuttavan taskusta lattialle nenäliina.

Kertakäyttöiset nenäliinat menevät biokompostina uraansa menestyksekkäästi luovan koiran paperinjalostustehtaalle, jossa se myös käsittelee tottuneesti pahvia. Se hienontaa pahvijalosteen pieneksi massaksi takahampaidensa purupinnoilla ja nielee menemään. Ennen se sentään sylki ne suustaan, kunhan oli ensin pyöritellyt palloksi poskessaan. Räkäpalloja sitten löytyikin piilotettuna pedin alta. Mitä käyttötarkoitusta varten se niitä jemmaili, se jäi havainnoitsijalta arvaamatta.

Teiden reunoilta poimitaan mukaan jäätelötikut ennen kuin ihminen ehtii älähtää. Koira kävelee korskeasti tikku toisesta suupielestään (samalla tavalla sen on nähty kantavan suussaan myös tulitikkuja) pilkistäen, joskus sieltä saattaa pistää esiin myös oksa. Se popsi talvella ladun vierestä suksivoidetta, jonka kaivaminen ulos sen kitapurjeen tietämiltä vaati jo melkoista sorminäppäryyttä. Huulirasvapuikkoihin sillä on loputon himo ja pari kertaa onkin vahingossa sohvalle jääneen huulirasvan anastaja tullut nuolemaan naisihmisensä naamaa hyvin rasvattuine huulineen.


Anteeksi mutta saanko syödä tuon koivun? Tai edes tuon pienen pensaan? Saanko?

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Koira autoilee

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen huomannut, että auton keskikonsolissa on takatuulettimet niille, jotka joutuvat kärsimään autotuomionsa siellä missä ihmiset eivät halua matkustaa, takapenkillä. Kurjuuden maksimointi helpottaa kun voi työntää kuononsa ja kielensä kiinni tuuletinritilään joka puhaltaa viileää ilmaa kun ulkona on liian kuuma. Tämä tekee autoilun siedettäväksi. Samoin puiden laskeminen sivuikkunoista. Ja turvavyön jyrsiminen.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Alphonse ei pidä autoilusta. Se sietää sitä, muttei pidä siitä. Niin kauan kuin matkustin sen kanssa takapenkillä rauhoittaakseni sitä, se pisti korvia ja hermonpäitä riipivän vinkuvongun päälle ja minä ajattelin itsekseni, että "ihanko totta tässä joutuu matkaamaan takapenkillä jonkun kanssa, kun viimeksi olen siellä istunut säännönmukaisesti kun lapsi oli turvaistuimessa ja se tapahtui silloin kun Metusalah (tai jokin muu vapaavalintainen ja legendan mukaan pitkäikäinen hahmo) oli vielä nuori poika. Ei voi olla totta." Tämän lisäksi koen matkapahoinvointia kaikessa fillaria kovempaa liikkuvassa vempeleessä (koska olen monipuolinen, olen luonnollisesti maa-, ilma-, ja merisairas), joten takapenkkimatkustus ei pidemmän päälle ollut minulle mikään vaihtoehto vaan rangaistus. Julma ja tarpeeton rangaistus.

Koira jätettiin sitten yhden kerran tylysti yksin matkustamaan takapenkille ja ongelma ratkesi. Vinkuvonku väheni 99% siitä mitä se oli ollut; päättelinkin, että olin takuulla itse lietsonut sitä kun jo autoon istuessani kiristelin hampaitani valmiiksi. Heti kun matkanteossa siirrytään kaupunkiajosta tasaisempaan vauhtiin, eli maantieajoon, ilman pysähdyksiä jokaisissa mahdollisissa liikennevaloissa, koira asettuu paikoilleen.

Se valvoo toki liikennettä välillä, nousee takapenkkiä vasten ja katselee perässä tulevia autoja tai yrittää arvuutella ohittavien/ohitettavien autojen matkustajamääriä. Mutta kaiken kaikkiaan se on rauhallisempi. Tietenkin se välillä pyrkii nakertamaan tietään vapauteen eli etupenkille kääntymällä ovelasti kiepille ja yrittämällä järsiä turvavyötään tai valjaitaan rikki salassa, mutta toistaiseksi tiukka komennus on riittänyt lopettamaan nekin puuhat.

Kesällä Alfien turnajaiskestävyys pistetään koetukselle kun matkaamme kotiseuduilleni ja henkiseen kotiini Etelä-Suomeen. Kun tien päällä vietetään sitten yli kahdeksan tuntia, mitataan kantti ja sietokyky, sekä meiltä, että koiralta. Esitän jo nyt valistuneen arvion koirakansalaisen energiamääristä kun se vihdoinkin pääsee määränpäässään autosta ulos. Pitoisuudet ovat korkeat, oletan.

Vesisateen sivullinen uhri.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Jänikset ja rusakot, ne suloiset töpöhännät


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Tiedättekö kun koirat hinkkaavat itseään erinäisiin hajuihin ulkona, peittääkseen oman ominaistuoksunsa ja harhauttaakseen sillä näin saalistaan? Monet lajitovereistanihan hinkuttavat turkkiaan esim. linnunjätöksiin tai muuhun ns. sheibeliksi luokiteltavaan orgaaniseen ainekseen. Minähän olen alusta asti kiehnännyt renkaanjäljissä (auto tai pyörä, molempi parempi) tai talvella moottorikelkan jättämällä ladulla.

Ihmiseni ovat vasta nyt oivaltaneet, että haluan naamioitua ajoneuvoksi johtaakseni saaliini harhaan. Olen citykoira, mitenkäs muuten?


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Eilisellä iltalenkillä mies ja Alphonse olivat kohdanneet jäniksen. Tämän on huomionarvoista siksi, että jänikset ja rusakot eivät ole koskaan aikaisemmin nostaneet karvanaaman (jälkimmäistä siis kutsumme karvanaamaksi tässäkin yhteydessä. Edellinen on ajanut sänkensä.) pulssia yhtään lyöntiä nopeammaksi, ei edes silloin kun on ohitettu vast'ikään toiseen hiippakuntaan vaihtanut eli autuaimmille porkkanapelloille muuttanut töpöhäntä, mutta tällä kertaa kävi toisin.

Mäyräkoirahan on ollut lähinnä kiinnostunut siivekkäästä riistasta ja julistanut yhdenmiehensodan pikkutirppejä vastaan (västäräkit erityisesti vihan kohteena), sekä suoranaisia raivontunteita ovat nostattaneet varikset, harakat ja uutuutena nyt myös korpit. Sorsia se, sen sijaan, jaksaisi tuijotella loputtomiin ja kumma kyllä viimeksi kohtaamamme pari koiraspuolista sorsaa eivät olleet moksiskaan sen läsnäolosta. Ehkä niillä on jokin keskinäinen salainen sopimus, jonka olemassaolosta minulla ei ole sen tarkempaa tietoa. Tai sitten sorsat olivat mahdollisesti nauttineet jotakin rauhoittavaa ainetta, koska torkahtelivat mäyräkoiran seistessä parin metrin päässä passissa. Mäyräkoiran häntä heilui iloisesti, eikä sen eleissä ollut mitään saalistukseen viittaavaakaan.

Jänikset ja rusakot ovat saaneet rauhassa lisääntyä ja pyrkiä täyttämään kulmakunnan metsiä ja pöpelikköjä. Kiitettävästi niitä onkin siunaantunut ja kooltaan ovat sen verran isoja tapauksia, että vellikellon soidessa ovat takuulla olleet kaikki kuulolla.

Eilen mäyräkoira ei ollut varsinaisesti nähnyt jänistä, sillä mies oli tehnyt silmähavainnon ja mäyräkoira teki ainostaan lopullisen nenävarmistuksen asiasta. Se oli napannut ilmavainun pitkäkorvasta ja rynnännyt jäljen perään kuin lämpöhakuinen ohjus. Mies ei valitettavasti ollut varautunut varusteidensa puolesta ryntäämään suinpäin märkään ryteikköön, joten kovin pitkää matkaa ei koira ollut päässyt jälkeä seuraamaan.

Mutta tapahtuneesta voimme päätellä seuraavaa: se on sittenkin metsästysrotuinen tuo koira. Jossakin vaiheessa oli hieman hakusessa että haluaako koira ainoastaan jäljittää ihmisiä ja kiinnostavatko sitä ollenkaan neljällä raajalla kulkevat olennot. Kiinnostaa sitä, mutta emme siltikään aio metsälle sen kanssa. Mäyräkoira saa toteuttaa rauhanomaisemmin keinoin viettejään.

Voisin kyllä houkutella pupun porkkanalla lemmikiksi, en pataan. Miehen mielestä tosin se kuuluisi houkutella porkkanalla suoraan uuniin. Mäyräkoira ja mies saavat pitää haaveensa, mutta valitettavasti täällä ei enemmistön ääni tässä asiassa ratkaise. Demokratia. Mitä se on?

Miesihmisen pää on katkaistu kuvaa varten. Valitamme.

ps. kävimme tänään lenkillä täsmälleen niillä sijoilla jossa pitkäkorva oli kohdattu. Mäyräkoira löysi jäljen, villiintyi ja kadotti kuulonsa. Se etsi jänöä samalla intensiteetillä kuin millä lehmä odottaa uutta navettaa. Emme kohdanneet jänistä, mutta koira kävi kovilla kierroksilla vielä pitkään. 

maanantai 23. toukokuuta 2011

Vielä muutama sana näyttelytreeneistä


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Jos ihminen on hermostunut, minä olen hermostunut. Jos ihminen on rentona, minä olen rentona. Yksinkertainen matemaattinen kaava, jonka ihminen on oppinut sisäistämään näiden kuukausien aikana. Eilen mätsäreissä ihminen ei pingottanut ollenkaan, joten minun ei tarvinnut hermoilla minkään suhteen.

Tänään minä olen varastanut kenkiä tuulikaapista ja ihminen on hermostunut minuun. Minä olen varastanut sitä enemmän mitä kiukkuisempi hän on ollut. Näin se menee, se yksinkertainen kaava. Ihmisen muistikapasiteetti ei ole hänen vahvin ominaisuutensa.

Eetu. Maailman paras veli. (Anteeksi, muut sisarukset.)

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Kaikille näyttelytreeneihin osallistumista suunnitteleville: kannattaa ehdottomasti mennä. Jos olisitte nähneet mikä meillä oli alkutilanne, olisitte epäilemättä ajatelleet kuten minäkin, että "sutta ja sekundaahan sieltä on tulossa tuolla meiningillä". On hankalaa yrittää mielikuvitella yhtä kaoottista alkua kenellekään muulle. Kun koira hyppii ilmaan valtavia pomppuja ja kiljuu innosta kurkku suorana, on alkuasetelma hieman kallellaan väärään suuntaan. Puuttui ainoastaan se, että koira olisi pyörtynyt onnesta. Eikä se ollut kovin kaukana sekään. 

Ilmaisin huolenaiheeni muutamia kertoja ääneen treenien vetäjällekin, sen minkä naurultani sain sanottua (ei oltu todellakaan verenmaku suussa ja ryppyotsaisuudella mukana), mutta hän lohdutteli, että alku on monesti hankalaa ja hyvä siitä tulee. Harmittaa ainoastaan ettei jo aikaisemmin aloitettu, monet pienet pennutkin osasivat todella hienosti esiintyä ja keskittyä. 

Edelleenkään Alfie ei erityisemmin pidä näyttelypannasta, vaan ravistelee välillä päätään kun se on kaulassa, mutta eiköhän sekin lopu, ajan myötä. Pääasia, että koira viihtyy ja tottuu olemaan tilanteessa jossa on jos jonkinlaista rotunsa edustajaa läsnä, eikä kaikkia todellakaan pääse tervehtimään. Ja hyvinhän tuo näytti viihtyvän mätsäreissäkin kun häntä heilui kehässä juostessa, eivätkä muut koirat haitanneet keskittymistä. Alunperinkin lähdettiin hakemaan kokemuksia, sekä handlerille että koiralle ja katsomaan millä mielellä mäyräkoira suhtautuu koko touhuun. Selväähän on, että jos sitä olisi pitänyt pakottaa, homma olisi tyrehtynyt siihen, mutta ainakin eilisen perusteella näyttäisi siltä, että homma ei ole ollenkaan pöllömpää sen mielestä.

Kaikki eivät tosin olleet eilisissä mätsäreissä positiivisella mielellä mukana,  paikalla oli ihmisiä, jotka kovaan ääneen totesivat, etteivät voi sietää mäyräkoiria. (Mitähäh? Onko sellaisiakin vääräuskoisia olemassa?!) Ehkä siellä siis osa oli hieman eri fiiliksillä mukana kuin me, mutta haittasiko se meitä? Ei. Meillä oli kivaa (saimme aikaan keskenämme Eetun isännän kanssa hysteerisen naururemakan kun pähkäilimme mitä saattaisi tapahtua jos mäyräkoiraveljekset esitettäisiin osana parikilpailua. Siinä missä muut koirakaksikot juoksisivat kevyttä ravia kehää ympäri, mäyriskaksikko painisi tiensä ringin läpi ja juoksisi eteenpäin takajaloillaan, etenemismuotona hyväksi havaittu kengurupomppu), mäyräkoiraveljeksillä oli keskenään kivaa ja oli mukavaa saada tuomarilta suullista palautetta siitä minkälaisena hän koki Alfien.

Varmasti mennään uudestaan ja kun tähtäimessä ovat kuitenkin ne näyttelyt, niin lisäharjoitus ei todellakaan ole pahiteeksi. Ei minulle eikä koiralle. Treeneissäkin aiotaan edelleen käydä, jospa sitä oppisi tuota handlaustakin hieman. Nythän se menee enempi vähempi mutu-pohjalta ja olisi mukavaa osata esittää koira mahdollisimman hyvin. Tällä hetkellähän meillä lähinnä mäyräkoira esittää itse itsensä ja minä pitelen hihnaa ja nostan sen pöydälle ja sieltä alas.

Mitä nyt tapahtuu? Onko jotakin äksöniä tuloillaan vai menenkö nukkumaan? Vaihtoehdot ovat siinä.


sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Ensimmäiset mätsärit onnistuneesti takana!

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Kävimme Match Show'ssa. Paikalla oli veljeni Eetu, mikä oli, tietenkin, parasta koko päivässä! Meidän annettiin painia ja telmiä rauhassa ennen varsinaista koitosta ja tämähän sopi meille vallan mainiosti.

Tässä on veljeni Eetu. Paras kaverini. 


Paikalla oli myös muita mäyräkoiria. Loistavaa.

Eetu ottaa rennosti. Valitettavasti sitten kun meille puettiin päälle näyttelypannat, emme saaneet enää riehua ja riekkua keskenämme. Olimme töissä, piti olla nätisti.

Mitä sanoit? Voitko toistaa?
 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Jännittävä tilaisuus takana. Mäyräkoira käyttäytyi ja esiintyi hyvin, tuloksena toinen sija pienissä aikuisissa. Hyvä kokemus ja kivaa oli, tästä on mukava jatkaa kun huomasi, ettei tilanne ollut koiralle vastenmielinen vaan häntä heilui kehässä ja ohjeita kuunneltiin. Pöydällä oleminen jännittää tosin vielä hieman.

Minua asetellaan pöydälle. Tuomari kokeilee häntääni. Eetu lepuuttaa itseään takana, odottaen vuoroaan.
 
Tässä menemme Eetun kanssa peräkanaa, hännät heiluen, korvat tuulessa hulmuten.


Toinen sija.

Välillä sai ottaa rennosti kun odottelin vuoroani.



lauantai 21. toukokuuta 2011

Lauantaina, aamupäivällä


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:


Olen huomannut, että nokkareikäni eli sieraimeni, ovat paitsi loistavat hajujen siirrättämiseen maasta nenäontelooni, mutta niillä on myös toinenkin funktio: niillä voi imuroida muurahaisia. Tämä ei välttämättä ollut paras ideani ja muurahaisen poistaminen kuononi sisäpuolelta osoittautui vaativaksi toimenpiteeksi. Se ei tullut aivastelulla ulos, eikä myöskään kuonon hinkkaamisella tassuihin tai ruohikkoon. Siihen tarvittiin peukalollisen apua. Ihminen on kätevä olemassa.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoira ohitti vihollisen mallikkaasti tänä aamuna. Vastaantuleva uros oli omistajallaan hyvin hallinnassa ja vaikka se ei siedäkään toisia uroksia, se pysyi hyvin kontaktissa. Mäyräkoira ei pysynyt kontaktissa, koska se ei ole sellaisesta kuullutkaan ohitustilanteissa vaikka sen umpiluiseen päähän onkin sitä yritetty saada taottua. Mutta niin hyvin vierellä pysyen se ohitti, että se palkattiin mahalaukkupallerolla heti kohtaamisen jälkeen. On ihan turha mitään nakkeja tai muitakaan spessuherkkuja koiran kuonon edessä heilutella silloin kun se näkee lajitovereitaan, mutta jälkeenpäin palkkaaminen hyvästä ohituksesta saattaa jättää sille tuohon kilpasatulan malliseen kalloon jonkin muistijäljen. Toivossa eläen.

Nyt menen aktivoimaan sitä treenillä. Se on käynyt varastamassa tuulikaapista pohjallisia kengistä yrittäessään keksiä jotakin tekemistä ja energia on taas suuntautumassa ihan väärille urille. Aloitamme aamupäivän kontaktiharjoituksilla ja silityslautaseisomisella. Sen jälkeen se varmasti nukkuukin uupumustaan pitkälle päivään. Mikään ei väsytä tuota poikaa yhtä tehokkaasti kuin aivotyöskentely.

Mäyräkoira odottaa taivaan tippuvan niskaansa tai kuuntelee ohjeita. Kyse saattaa olla kummastakin.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Mäyräkoira ja testosteroni


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Eilen pitkällä lenkillä minä pistin kesken kaiken jarrut päälle. Kokovartalojumitus ihmetytti ihmistä, koska totaalikieltäytymistä ei ole tapahtunut pitkään aikaan, eikä ihminen nähnyt siihen mitään näkyvää syytäkään reitillä. (Se johtuu siitä, että ihmisen aistit ovat vajavaiset. Minä tiesin paremmin.) Hän houkutteli minua eteenpäin, työnsi jopa takapuolestakin, mutten suostunut liikahtamaankaan. Istuin maassa ja katselin häntä silmiin tiiviisti, mutta telepatia ei taaskaan toiminut, joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jämähtää paikoilleni.

Kesti hetken ja sitten ihminen näki sen, mistä häntä olin yrittänyt varoittaa. Kauempana juoksi menemään vapaana oleva iso, musta koira: omatoimimatkailija, joka oli lähtenyt ilmeisesti luvattomalle kotiseutukierrokselle pihastaan. Olin haistanut sen jo matkan päästä, mutta koska olimme itse tuulensuunnan kannalta sillä tavalla otollisessa paikassa, ettei hajumme kantautunut lajitoveria kohden, se ei huomannut meitä. Koira oli ennestään meille tuntematon, mutta otaksuttavasti se asui alueella, koska se ylitti tiet suojateitä pitkin ja näytti tuntevan reitin jota se kulki. Kun se oli hävinnyt näkyvistä, minä suostuin välittömästi jatkamaan matkaa.

Jonkun tässä huushollissa täytyy pitää ihmistä silmällä ettei hän kävele suoraan pedon suuhun.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoira kävi viime viikonloppuna elämänsä ensimmäisen kerran koirapuistossa. Pehmeänä laskuna uuteen maailmaan toimi kokenut koirapuistokävijä: oma veli. Poikien jälleennäkeminen noudatteli samaa kaavaa kuin aikaisemminkin; intoa ja riemua oli vaikka muille jakaa, mutta sitä ei jaettu, koska kahdestaan oli kivempi painia ja juosta. Itsepintaisilta selkäänkiipeämisiltäkään ei tällä kertaa vältytty. Alfie oli siis se, joka kiipesi, käskytyksestä huolimatta. Kuulo oli jätetty visiitin ajaksi varmaan talteen: kotiin.

Puistossa ollut terrieriuros katseli veljesten touhuja hetken kauempaa ja yritti sitten vuorostaan kiivetä Alfien selkään, mutta mäyräkoira raivostui moisesta julkeudesta ja kärppämäisen nopeasti painoi terrierin maahan ja otti niskasta otteen hampaillaan. Eleitä saatteli pahankuuloinen varoitusmurina. Hierarkiatarkastuksen jälkeen koirat olivat taas sulassa sovussa, mutta veljekset olivat mieluiten kahdestaan, tepastelivat hännät pystyssä ja varsinkin Alfie aavistuksen liian rehvakkaana. Sitä joutui vähän pitämään silmällä, etteivät sen eleet olisi johtaneet mihinkään kahakkaan.

Viime viikolla jonkinlaisia viitteitä testosteronimäärän kohoamisesta oli nähtävissä kun kohtasimme lenkillä dobberimix-uroksen. Koirat mittailivat toisiaan hetken, Alfien kehonkieli kertoi valppaudesta, mutta ei dominoinnista, ennen kuin toinen uros ärähti sille. Se vastasi välittömästi ja huomattavasti uhmakkaampana kuin mitä dobberi itseasiassa alunperin oli ollut. Edelleenkään Alfie ei ole aloitteentekijä, muttei myöskään anna periksi niin helposti kuin aikaisemmin. Siinä missä se ennen oli sammutuspuuhissa vedellä, se nykyään vastaa tuleen tulella entistä herkemmin.



Mäyräkoiraa ei tavoitettu kommentointia varten. Ainut varmistamaton kuulohavainto saatiin keskeltä sänkyä, koiran itse kyhäämästä pesästä, josta kantautuva tasainen tuhina paljasti puhutellun olevan syvässä unessa.


Myöhemmin samana iltana peitosta kuoriutui esiin maatuska.


keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Migration mode activated


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ihmiseni ovat eläinlääkärin kanssa puntaroineet ruohonsyöntiäni ja oksenteluani kyseisen vihreän aamiaiseni jälkeen ja tulleet siihen tulokseen, että aamurutiinit täytyy kääntää päälaelleen. Ensin-lenkki-sitten-ruoka-yhdistelmä on saanut minut hamuamaan heinää suuhuni, mutta tänä aamuna teimmekin toisinpäin. Kävin herättyäni pikapissalla ja tulin sisälle syömään. Varsinainen aamulenkki suoritettiin vasta ruokailun jälkeen. En syönyt ruohoa. Mahani oli jo täynnä.

Ihminen oli vähän hämmentynyt, että ratkaisu oli taas ollut näin kipeäätekevän yksinkertainen, mutta ei häneltä voi yksinkertaisesti odottaa liikoja. Hän on kuitenkin vain ihminen ja siksi jo valmiiksi hieman viallinen.

ps. tänään aamulenkillä saimme kuulla, että tuttu karkkariuros osaa säännöstellä itse ruokansa (ihminen katsoi häntä ihailevasti). Kaverikarkkarini ruokakupissa on aina nappulaa, mutta hän ei koskaan vedä ruualla övereitä. (Minä katsoin häntä tyrmistyneenä. Jos ruokaa on tarjolla, se on viimeisteltävä jokaista murusta myöten!)

Karkkariuros on oppinut huomattavasti paremmin kouluttamaan oman palvelusväkensä, koska nämä osaavat jättää koiralle riittävästi einestä kuppiin. Omassa metodissani olevat puutteet ovat päivänselviä. Vielä suurempia ovat puutteet henkilökunnassani.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Pitkäkestoinen, tasavauhtinen liikkuminen on tuottanut positiivisia tuloksia. Mäyräkoira näyttää omaksuneen uuden, tyydyttävän tavan liikkua. Mistäkö tiedän sen? Siitä, että kun se etenee vierelläni keskittyneenä sitä ei välttämättä edes kiinnosta pysähdellä joka kerran luvan saatuaan merkkailemaan ja nuuskimaan.

Olen oppinut lukemaan sen kehonkieltä entistä paremmin; se liikkuu määrätietoisesti, mutta rentona eteenpäin, katse kohdistettuna suoraan horisonttiin eivätkä sitä välttämättä kiinnosta edes puskista lentoon pyrähtelevät linnutkaan kun se pääsee sisälle rytmiinsä. Monesti on käynyt niin, että kun puolen tunnin yhtäjaksoisen nopean kävelyn jälkeen annan sille luvan mennä nuuskimaan, se pysyykin vierelläni, ainoastaan katsahtaa silmiini kuin kertoakseen, että on kuullut, muttei sitä nyt huvita. Siinä vaiheessa kun se osoittaa herpaantumisen merkkejä, pysähdymme ja annan sen fiilistellä rauhassa, enkä hoputa sitä. Se tulee yleensä oma-aloitteisesti takaisin vierelleni tyytyväisenä kytkemään vaellusmoodinsa takaisin päälle.

Menneen talven aikana sen lihaksia on kasvatettu umpihangissa ja nyt se tuottaa tulosta: se ei väsy helposti, se on sinnikäs ja innokas kulkija ja siihen on tullut aivan uudenlaista varmuutta.

Olen ollut huomaavinani, että muutamat toisten koirien ohitustilanteetkin ovat menneet sujuvammin ohi, mutta saattaa olla, että tämä on ainostaan illuusio ja toiveajatteluni korkeimman asteen ilmenemismuoto. Emme kuitenkaan lannistu, koska olemme huomanneet sen, että liikunta todellakin on avainsana. Määrä on tärkeää, mutta yhtä korkealle sijalle nousee laatu. Koiran kanssahan on aina liikuttu paljon, määrä ei ole tainnut sinällään edes lisääntyä juurikaan, mutta toteutus on muuttunut. Kaikki tapahtuu ihmisen säännöillä, mutta myös koiran ehdoilla. On ollut ilo huomata, että ihmisen säännöt ja koiran ehdot ovatkin sitten loppupeleissä olleet yksi ja sama asia.

ps. tuli taas tänään iltapäivälenkillä huomattua miten hetkittäinen herpaantuminen vie ohjat pois ihmisen käsistä. Olimme metsäpoluntapaisella ja hieman hermostuneena vilkuilin maassa lojuvia oksia, josko niillä olisi sahalaitakuvio selässään (olimme lähellä aluetta jossa mieheni törmäsi Alfien kanssa käärmeeseen. Sori Anu, yritän lopettaa nämä käärmepostaukset/kommentit tähän...). Koira kulki selkäni takana, mutta vaistosi epävarmuuteni ja pyyhälsi ohi, häntä pystyssä. Laumanjohtajan paikka oli ollut avoinna kun ihminen huokui heikkoa energiaa. Komensin sen taakse ja palasimme polulta tielle jossa minun ei tarvinnut kytätä jokaista risua paranoidisesti. Ja koirakin palasi omalle paikalleen viereeni.

 Ihan kohta menee hermo tähän seisomiseen. Anna nakki.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Mäyräkoira lääkärissä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Kuvittelin, harhaisessa mielessäni, että olemme menossa jonnekin kivaan paikkaan autolla, kuten esim. koirapuistoon tai lemmikkieläinkauppaan. Kuvittelin väärin. Menimme eläinlääkärille. Kirottua.

Irvileuka ei jaksa enää harjoitella seisomista sohvapöydällä.
 
Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoira kävi rokotuksessa. Pöydällä seisominen pelotti, mutta ääntäkään ei koirapoika päästänyt vaikka niskaan tulikin kaksi piikkiä. Herkut eivät maistuneet, joten sen verran oli jännitystä ilmassa, ettei edes kuivalihan haju kiinnostanut.

"Sopusuhtainen ja hyvännäköinen koira, hyvässä kunnossa, hyvät lihakset" oli eläinlääkärin yleistuomio, mutta ei olisi haitaksi jos painoa olisi hieman enemmän. Kylkiluut kuulemma tuntuvat aika terävinä vaikka meidän mielestämme koira syö kyllä riittävästi, mutta ilmeisesti kuluttaa sitten kuitenkin suhteessa niin paljon saamaansa energiamäärään nähden, että ruoka-annoksia on syytä nostaa. Alfie joutuu siis hienoiselle lihotuskuurille. Oletan, ettei mäyräkoiralla itsellään ole tätä vastaan mitään. Jos se tietäisi ilouutisista joita eläinlääkäri kertoi, se saattaisi jopa antaa anteeksi ne pari piikkiä nahoissaan.

ps. näyttelytreenit alkoivat tänä iltana sujua lopulta melkein jo niin hyvin, että näytti jopa hetkittäin siltä, että koira kuunteli ohjeita. Jos vain itse olisin voinut olla nauramatta (en voinut, yritin) kun päättömät mäyräkoiraveljekset tohelsivat menemään. Kehuin Alfieta maasta taivaisiin aina kun se eteni nätisti vierellä, silmät minuun suunnattuina ja alkoihan se häntäkin nousta itsevarmasti pystyyn kun riittävästi suitsutin. Saattaa olla että se nautti itsekin kun näki miten ylpeä siitä olin. 

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Sunnuntaisuunnitelmia


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Miesihminen näki eilen käärmeen. Minä en. Ohitin sen muutamien kymmenien senttien päästä, enkä huomannut jalatonta kulkijaa ollenkaan. Ehkä näin oli parempi, olisin kuitenkin halunnut kohteliaana miehenä mennä tervehtimään oikeaoppisten käytöstapojen mukaisesti matelijaa. (Hiirenraatoihin olen ottanut myös suutuntumaa, tämä ei ole ollut ihmisten mieleen.)

Tuota noin, pitäisi käydä yläkerrassa kun Verokarhu jäi sinne. Kävisin hakemassa sen. Voitko väistää siitä edestä?

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Näyttelypanta ja hihna on hankittu. Tositoimissa ollaan tänään kun aloitetaan treenaus uudella välineellä, joka koiran mielestä ei välttämättä ole aivan niin mukava kuin normaali panta ja hihna. Varustaudumme pitkillä hermoilla ja nakeilla. Sitä ennen riittävät liikuntaharjoitukset, että koira on mahdollisimman vastaanottavaisessa tilassa.

Silityslautaseisontaa myös luvassa sekä kontaktiharjoitusta ja aina kun keskittyminen karkaa, otetaan avuksi temppujen suorittaminen. Kummasti rauhoittaa hötkyilevää koiraa kun se joutuu kierimään, pyörimään, koskemaan kuonollaan ja tassullaan esineitä ja vain rauhoittumaan makaamaan lepoasennossa.

Ensimmäisiä kertoja olen ollut todella tyytyväinen siitä, että aikanaan tuli opetettua käskyjä käsimerkeillä. Nyt saan pidemmänkin matkan päästä koiran istumaan alas ranneliikkeellä, ilman sanoja, kun se hyörii hermostuneesti paikoillaan, kuten kävi taannoisissa näyttelytreeneissä muiden koirien kanssa.
 
Kun vain malttaisi muistaa ettei tee liian paljon kerralla, että pitää koulutuksen pienissä osissa ja kaiken oppimisen riittävän hauskana ettei mäyräkoira kyllästy tai turhaudu. Onneksi Alfie on aina tykännyt tempuista ja suorittaa niitä mielellään. Kun sille sanoo "tehdäänkö temppuja" se vilistää keskelle olohuoneen lattiaa ja odottaa häntä heiluen, että mistä aloitetaan. Monesti on käynyt niin, että se käy oma-aloitteisesti koko temppurepertuaarinsa läpi ennen kuin ehdin edes ensimmäistä käskyä esittää.

Näyttelypanta esitellään sille positiivisessa hengessä ja kun se vapaaehtoisesti haluaa pujottaa sen päähänsä ja saa nakinpalan palkinnoksi, ollaan jo puolivälissä ensimmästä erää tässäkin ottelussa. Ja siitähän se vasta alkaa; paljon on edessä, mutta allekirjoittaneen äärettömän suureksi hämmästykseksi ihmisetkin ovat nauttineet koko näyttelyihin valmistautumisesta suhteellisen paljon. Enpä olisi ihan äkkiseltään uskonut.

ps. on otettu käyttöön uusi käsky: "avaa", joka tarkoittaa suun avaamista hampaiden katsomista varten. Joskus vastaavaa on harrastettu "näytä hampaat" käskyllä, mutta tämä nykyinen on parempi komento kaikessa lyhyydessään. Siihen liittyvä käsimerkki on keksitty ja koira oppi taas senkin nopeammin kuin pelkän sanan. Nyt se avaa kyllä suunsa käskystä valtavaan haukotukseen, muttei taatusti tee sitä sitten varsinaisessa tilanteessa kun sen hampaita katsotaan.

Lenkeillä on siis saatettu havaita suutaan aukova koira joka näyttää haukkovan henkeään kuin kala kuivalla maalla. Se on vain meidän Alfie joka odottaa kuivalihaa palkinnoksi siitä, että istuu maassa kita levällään.


lauantai 14. toukokuuta 2011

Hallitussa järjestyksessä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:
 
Tiedättekö kun kaksi eri eliölajia yrittävät kommunikoida keskenään, eivätkä ymmärrä mitä toinen sanoo? Sitä läheltä liippaa teoria, jonka mukaan miehet ovat Marsista ja naiset ovat Venuksesta. Omassa maailmassani tämä menee siten, että koirat ovat sudesta ja ihmiset ovat syvältä.

Saanen tarkentaa: nykyään suurin osa lenkkiä suoritetaan hyvässä marssijärjestyksessä ihmisen kengän vieressä. Ei tämä vielä mitään, mutta nykyään lenkkitreenauksen aikana minun pitää ottaa kontaktia ihmisen silmiin, kesken kevyen kenttäravini. Minun oletetaan etenevän katse kiinnitettynä ihmisen silmiin niin ettei kumpikaan meistä kompastu omiin tai toistensa jalkoihin. Ihme touhua. En myöskään saa vaeltaa tienpenkkoja pitkin niin halutessani, vaan "saat mennä"-käskyn alla voin ainoastaan tehdä tutkimusmatkoja muualle kuin mitä lenkkarin vierus antaa liikkumavaraa.

Minulla on kaamea aavistus, että tämä kaikki liittyy noihin näyttelytreenauksiin. Tässä kommunikoimme ristiin ihmisteni kanssa; minua ei kiinnosta kävellä nätisti kun paikalla on muita koiria, minua kiinnostaa riekkua ja painia.

ps. Jottei totuus pääsisi kuitenkaan unohtumaan, on syytä mainita, että yksi lenkki vuorokaudessa mennään minun ehdoillani. Silloin juostaan ja riehutaan pitkin maita ja mantuja. Ihmiset eivät siis ole täysin toivottomia tunareita. (Vaikka se monesti siltä tuntuukin.)


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Lenkeillä treenaaminen on tuottanut positiivisia sivuvaikutuksia; kun mäyräkoirapoika on joutunut omaksumaan erilaisen tavan ulkoilla, sen perustottelevaisuus kotonakin on lisääntynyt. Jos ei nyt aivan huimasti, niin ainakin merkittävästi. Se ottaa ulkona omaehtoisesti katsekontaktia siinä missä se ennen kulki koko ajan kuono maassa hajujen perässä ja metsäpoluilla se jättäytyy kulkemaan ihmisen taakse, hyväksyen sen, että laumanjohtaja kulkee ensimmäisenä.

Tämä alkaa mennä vakavaksi siinä vaiheessa kun käytän termiä "laumanjohtaja", tässähän ollaan tosimielellä kouluttamassa koiraa, yrittäen päästä tunkeutumaan sen ajatusmallien ja reaktioiden taakse, eikä ainoastaan yritetä saada sitä kuuntelemaan peruskäskyjä. Vähän huvittaa itseäkin, mutta mikä tahansa edistää koiran ja ihmisten keskinäistä tasapainoa, ei voi olla pahaksi.


OT ja jälkimaininta: täten huomautettakoon niille satunnaisille anonyymeille, jotka ovat kylväneet kommentteihin puoluepoliittista propagandaa – ja jotka allekirjoittanut on jättänyt julkaisematta – että tämän blogin aihepiiri on tarkkarajainen, eikä pidä sisällään yhteiskuntakriittistä otetta ellei se suoranaisesti koske koiria. Ja koska toistaiseksi vaaliuurnilla ei ole koiria nähty, jättäytyy politiikka automaattisesti blogin sisällön ulkopuolelle.

Blogi käsittelee mäyräkoiran kasvamista, eikä mäyräkoira tunnusta mitään väriä, aatetta tai puoluetta. Sitä kiinnostavat asiat ovat hyvin konkreettisia ja liittyvät joko läheisesti tai suoraviivaisesti ulkoiluun, ruokaan ja nukkumiseen. Joten, en jatkossakaan aio julkaista kenenkään poliittisia manifesteja, en edes omiani. Mäyräkoiran manifestinomaisia julistuksia aion, sen sijaan, vastaisuudessakin tuoda julki. 

Jos lähtisin mukaan politiikkaan, ottaisin sloganikseni jotakin sentapaista, kuin... "vapauttakaa sisäinen koiranne" tai "ihmiset liekaan, koirat irti"...hmm... Koirapuolue. Ei pöllömpi idea...