Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:
Tämä ei ole köyhänmiehen kanervaalikoriste, vaan selkeä vinkki siitä, että lähdetään metsään treenaamaan, koska ihminen virittää metsänauhoja pyykkipoikiin. (Naapurit varmasti haluaisivat tietää, miksi autoon liikutaan tällainen kaulassa...)
Ja jos asiasta onkin ollut jotakin epäselvyyttä, niin viimeistään siinä vaiheessa kun veripurkki otetaan pakastimesta sulamaan, ollaan jännän äärellä ja lähellä asian ydintä.
Tässä olemme selvittäneet jälkemme ja odottelemme Kairaa takaisin omalta treeniltään.
Aslan oli ihan kierroksilla kun ei päässyt selvittämään toisten jälkiä. Se protestoi vinkumalla ja yrittämällä ihmisen syliin nuolemaan naamaa, että lupa heltiäisi. Itsehän olin arvokkaammin. Tietenkin.
Otteita ihmisen päiväkirjasta:
Lumi oli vasta vaivoin sulanut kun ryntäsimme Mejä-treeneihin metsän siimekseen. Piti tekemämme muutama herättelyjälki Alphonselle, Aslanille ja Kairalle (poikien sukulaistytölle) talven jälkeen. Alphonsen ja Kairan jäljistä sellaiset tulivatkin, niillä oli pituutta n. 400 ja n. 600 metriä. Aslanilla ei. Sen jälki oli huomattavasti hankalammassa maastossa pienikokoiselle koiralle, pituutta oli yli kilometri ja maastoteknisistä syistä johtuen (ei, sillä ei ollut taaskaan mitään tekemistä asian kanssa, että ilman maastokarttaa ja kompassia mentiin sokkona vetämään jälkeä) jäljelle tuli alkumakaus, kaksi makuuta kulmiin, yksi mutka ja kaato. Virallisestihan jäljellä pitää olla alkumakaus, kaksi 90:n asteen kulmaa ja loppukaato. Ei mutkia, ei ylimääräisiä kiemuroita ja lenkkejä. Aslanilla oli vähän kaikkea ja mutka harhauttikin sen jäljeltä, ja olisi kokeissa tuomittu hukaksi, koska jouduin osoittamaan sen takaisin jäljelleen.
Sen harhautti myös hetkellisesti eines, jonka se nappasi suuhunsa sammalmättäältä. Tällä välipalalla oli häntä ja se oli pieni. Aslan palasi vielä viime metreillä U-käännöksen kautta hakemaan loput eväästä, jonka oli osittain jättänyt jälkeensä kiireessään. Ilmeisesti näki jäljen lopun häämöttävän edessään (harmillisesti loppusuoraa oli enää parikymmentä metriä jäljellä) ja tiesi, että sen jälkeen lähdetään jäljeltä pois - tuli siis kiire yrittää hotkia jyrsijänloppu suuhunsa.
Mutta, nämä pienetkin harha-askeleet huomioon ottaen, Aslan jäljesti taas hyvin. Veti tarkasti suoraan jäljen päältä ja työmotivaatio oli kohdillaan. Into ei lopahtanut eikä lerpahtanut hetkeksikään, vaikka riistarikkaassa maastossa taas oltiin. Se pitää itsenäisestä työskentelystä, eikä tarvi tukea.
Alphonsen jälkeä en itse ohjannut, mutta se oli kuuleman mukaan tykännyt hommastaan siihen malliin, että oli heilutellut häntäänsä iloisena. Alphonse on paljon huolellisempi jäljestäjä, maltillisempi, haluaa ratkoa tarkasti ongelmat, mutta samalla tarvitsee vähän enemmän tukea ja treenausta, kun välillä pysähtelee kuuntelemaan metsän ääniä. Selvästi kuitenkin nauttii suuresti jäljestämisestä, mutta kyllä noista kahdesta enemmän paloa ja intoa puuhaan - kuten myös puhdasta riistaviettiä - on Aslanilla. Kunhan vain malttaisi hieman pudottaa vauhtia.
Alphonse oli täydellisen tyrmistynyt ettei päässyt Kairan mukaan. Se ei voi käsittää, mikseivät kaikki voi yhdessä jäljestää jokaista jälkeä ja samalla myös käydä katsomassa onko hirvi kotona.
Olen ilmoittanut Aslanin pariin Mejä-kokeeseen tänä kesänä. Yhteen on tullut jo vastaus, että mahdumme mukaan, ja täytyy toivoa, että pääsemme muuallekin osallistumaan, kokeissa kun on koiramäärärajoituksensa.