perjantai 31. joulukuuta 2010

Räiskyvää Uutta Vuotta kaikille karvaisille ja vähäkarvaisille ystäville!


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Minä olen nyt tullut hyväksi tutuksi ilmiön “Joulu” kanssa. Seuraavaksi on vuorossa “Uusi Vuosi”, josta minulla ei ole vielä minkäänlaista käsitystä. Tämäkin on ensimmäinen minulle laatuaan ja aiheuttaa ihmisissäni mietintää. (Olen kuitenkin huomannut, että jonkinlainen juhla on kyseessä, koska ihmiseni ovat jyssänneet huushollia antaumuksella ja vanha tuttavani aktivointikeppikin on ollut käytössä lattioita mopatessa. Keittiössä valmistetaan herkkuruokia ja touhutaan jatkuvasti. Ehkä minullekin lohkeaa muutama makupala. Ehkäpä jopa mansikkajugurttia!)

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Asumme omakoti- ja rivitaloalueella jossa on paljon lapsiperheitä. Uuden Vuoden juhlinta aloitetaan jo hyvissä ajoin monissa talouksissa (tämä perustuu vuosikausien empiirisiin havaintoihin), mikä tarkoittaa sitä, että raketteja ammutaan jo paljon alkuillasta kun lapset ovat vielä hereillä. Viime vuonna olin aivan varma, että muutama niistä raketeista löytää tiensä suoraan ikkunoistamme sisään, sen verran lähellä ne räiskähtelivät; paikka ei siis ole mitenkään ideaali olla pennun kanssa kotosalla, kun ei ole mitään käsitystä siitä, miten se suhtautuu paukkujuhlaan. Ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä hyväksikäytetään ystäviä, jotka ovat tulossa istumaan iltaa (=harhautus ja mielenkiinnon suuntaaminen muualle), musiikin riittävän kovaääninen kuuntelu (= ulkoatulevien äänien minimoiminen) sekä kaikenlaisten muiden ulkoisten ärsykkeiden villasella painaminen eli ignooraminen mahdollisuuksien mukaan.

Uusi Vuosi kulminoituu vaiheeseen jossa pentu elää pelkovaiheensa loppumetrejä. Se on pääsemässä ohi terävämmästä säikkyperiodistaan kasvussaan, mutta rakettien loputon räiskähtely talon yläpuolella tuskin edesauttaa asiaa. Saattaahan tosin olla, ettei se ole moksiskaan äänistä ja valoista, mutta minulla on takaraivossani jäytävä tunne siitä, ettei näin ole. Pelkään pahinta ja toivon parasta. Ristimme sormemme ja silmämme ettei siitä tulisi paukkuarkaa. 
Uusi Vuosi jännittää.

 


 

Alfie ja sen elekieli

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ihmisillä on kiusallinen tapa monimukaistaa asioita, ylianalysoida ja tulkita niitä liiankin pitkälle. Koiran maailma on simppelimpi: liikuntaa, rakkautta, ruokaa, unta, virikkeitä. Järjestys ei ole sitova, vaan se vaihtelee päivän ja mielialan mukaan.

Olen jossakin kuullut sanottavan, että onnellinen koira on väsynyt ja nälkäinen. Minulla olisi hieman huomautettavaa tuohon jälkimmäiseen osioon: minun mielestäni onnellinen koira on väsynyt ja kylläinen.

Terv. Nimimerkki “Jouluna sain muutakin kuin nappulaa. Miksei, oi miksei voi aina olla Joulu. Kuusikin on viety pois. Hitto. Joudun turvautumaan varasuunnitelmiini, jotka pitävät sisällään koko alakerran käyttöönoton yhtenä suurena leluna. Vaadin kuusta takaisin.”
Pöydällä maukasta lohta. Lattialla toiveikas koira. "Katsokaa kuinka suloinen ja pieni olen. Olen myös kuolemassa nälkään. Säälikää minua."
 
Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Alfie on melkoisen helppolukuinen koira. Se käyttää lukuisia eleitä ja ilmeitä mielestäni suhteellisen selvästi ja laajamittaisesti, koko kehollaan ja kasvoillaan. Yleisesti ottaen sen eleet ja ilmeet ovat helposti tulkittavissa, aika harvoin sen loppujen lopuksi käyttää hienovaraisia eleitä, niitä, jotka ovat melkeinpä liian nopeita ihmissilmän tunnistettaviksi.
 
Se käyttää taitavasti rauhoittavia signaaleja, sekä itseensä että toisiin koiriin. Itsensä se rauhoittaa hetkellisestä kiihdytyksestään joko haukottelemalla tai nuoleskelemalla huuliaan, joskus sitä tosin voi joutua hieman muistuttamaan niiden käytöstä. Viimeksi eilen se onnistui virittämään itsensä levottomaksi leikkiessään ja touhutessaan pitkän aikaa ja siitä näki, että se etsi jotakin purkukeinoa kaikelle sille energialleen jonka se oli onnistunut kehittämään sisälleen. Kello oli kuitenkin jo niin paljon, etten halunnut suunnata sen hajaenergiaa enää mihinkään sellaiseen toimeen joka olisi kiihdyttänyt sitä entistä enemmän, vaan laskeuduin lattialle sen eteen ja nuoleskelin huuliani ja haukottelin näkyvästi ja korostetusti. Se kallisti päätään ja tutki ilmeitäni, sitten se alkoi myös nuolla huuliaan, laskeutui maahan makaamaan ja painoi päänsä syliini. Ulkopuolisen silmissä tämä kyseinen kommunikointihetki olisi varmasti herättänyt ihmetystä ja/tai huvitusta, mutta mitäpä tuosta. Se toimii, ja on kultaakin kalliimpi tilanteissa jossa koira pitää saada rauhoittumaan.

Alfiella on muutama suhteellisen raju koirakaveri, jotka haukkumalla ja riehumalla yrittävät saada sitä mukaansa leikkimään, ja vaikka Alfie yleensä on valmis tohottamaan lajitovereidensa kanssa se osaa rauhoittua menon käydessä liian hulvattomaksi. Nähdessään riehaantuvan ja lähestyvän koiran se joko istuutuu alas tai menee makuulle ja pyrkii rauhoittamaan omalta osaltaan tilanteen heti. Eräs koiraihminen totesi minulle kun olin Alfien kanssa lenkillä, että “ai, toi on tollanen alistuva uros. Tää meidän on tällanen vähän rajumpi tapaus.” Katsoin parhaaksi tarkentaa hänelle ystävällisesti, että kyseessä ovat rauhoittavat eleet, eikä alistuminen. Alfie, kuten yleensä muutkin koirat, alistuu toiselle koiralle paljastamalla vatsansa.

Joskus olen myös joutunut korjaamaan virhekäsitystä, että ihmisille alistuessaan Alfie kääntäisi vatsansa esiin, koska tuntemilleen ihmisille se tekee tätä paljon. Ei, se kerjää ainoastaan rapsutuksia sillä eleellään, varsinkin kun sen ainainen heikkous on ihmiset jotka osoittavat sille huomiota ja jakelevat rapsutuksia. Kun se tapaa tuttuja ihmisiä voisi ottaa sekuntikellolla aikaa kauanko siihen menee ennen kuin se on selällään ketarat ojollaan kohti taivasta. Kun sitä torutaan, se köyristää selkäänsä ja laskee päänsä ja katseensa maahan; tällä tavoin se elehtii alistumista ihmisilleen. Tässä vaiheessa toruminen, tietenkin, lopetaan välittömästi.

Toisinaan Alfien leikkiinkutsu ja säikähtämisen ilmentäminen hämmentää joitakin ihmisiä; ne kun päällisin puolin näyttävät olevan yksi ja sama ele: se laskee etupäänsä maahan ja nostaa takapäätään ilmaan, heiluttaa häntäänsä ja haukkuu. Jos se haluaa leikkiä toisen koiran kanssa, se toimii näin, mutta jos se säikähtää jotakin ihmistä, se elehtii lähes samalla tavalla. Ainoastaan haukussa on eroa; epävarmana sen haukku on omissa korvissani tunnistettavaa, sävyltään täysin erilaista kuin leikkiinkutsussa. Se myös välttelee pelästyessään katsekontaktia.

Kotona villien saalis- ja vetoleikkien jälkeen, kun sitä on kiitetty hyvästä leikistä ja ihminen on vienyt käytetyt lelut odottamaan seuraavaa kertaa, se tulee lattialla istuvan ihmisen syliin tai eteen makaamaan. Yleensä se laskee päänsä ihmisen jalan päälle ja jää kylkiasentoon retkottamaan tyytyväisenä itseensä ja tilanteeseen. Tähän se rauhoittuu oma-aloitteisesti ja koko sen keho rentoutuu. Joillekin koirille rauhoitukseksi riittää se, että ihminen laskeutuu lattialle makaamaan ja koira oivaltaa, että nyt on käsillä hetki jolloin siltä toivotaan lepoa. Meillä tämä ei koskaan, eikä missään olosuhteissa tai tilanteissa, ole toiminut toivotunlaisesti. Jos ihminen menee lattialle, on se Alfielle merkki hyökätä nuolemaan naamaa, korvia ja niskaa, pyörittämään päätään hiuksissa ja oiva tilaisuus riehaantua täysin, mahdollisuus painimatsiin. Ihmisen asettuminen pitkäkseen lattialle on sille sama kuin leikin aloittaminen.

Sillä ei vielä toistaiseksi ole tullut vastaan tilanteita jossa se olisi käynyt niin ylikierroksilla, etteikö se olisi osannut rauhoittaa itseään tai rauhoittunut ihmisen käyttäessä siihen rauhoittavia signaaleja. Se on voimakastahtoinen ja omapäinen koira, mutta hyvin älykäs, eikä missään nimessä mahdoton. Se kykenee jo aika hyvin pitämään viettejään kontrollinsa alla.

Haukkuminen on sille itseilmaisun keino, jota se on oppimassa käyttämään säästeliäästi ja johon se turvautuu ulkona nykyään hyvin harvoin. Tullessaan etuovesta ulos se haukkuu nähdessään toisen koiran jossakin lähettyvillä. Tämä on selkeä reviirihaukku jolla se ilmaisee tulostaan. Kohdatessaan toisen koiran lenkillä se ei, muistini mukaan, ole haukkunut kuin pari kertaa, mutta siitäkin on jo useampi kuukausi aikaa. Se saattaa nartun nähdessään vinkua ilosta, mutta uroksille se ei ole juuri koskaan haukkunut (lukuunottamatta niitä kertoja jolloin se on kommunikoinut seinänaapurina asuvan uroskoirakaverinsa kanssa. Nämä kerrat ovat repineet sekä korvia että hermoja, koska koirilla on ollut paljon asiaa toisilleen ja sen selvittämiseen on käytetty ruhtinaallisesti aikaa).

Ollessaan hämmentynyt jostakin, joka todennäköisesti johtuu siitä, että ihmiset viestivät itsensä kanssa ristiin, se räpyttelee silmiään ja liikauttelee kummastuneesti luppakorviaan. Se katsoo aina ihmisiään suoraan silmiin, koska sitä on siihen opetettu ja katsekontaktia on siltä vaadittu. Nyt murrosikäisenä sillä on myös ilmentynyt uhmakasta silmiin tuijottelua kun sitä on komentanut, mutta poikkeuksetta ja aina se kääntää katseensa poispäin hetken kuluttua ja tottelee. Mutta selvästi se koettelee venyttää rajojaan edes yhden pykälän eteenpäin. Tähän liittyy myös kuulon selkeä huonontuminen; komentoja joutuu toistamaan tiukennetulla äänensävyllä ennen kuin voi olla varma, että ne menevät perille. Onneksi edelleen on päiviä jolloin riittää, että sitä katsoo merkitsevästi ja se lopettaa kielletyn asian tekemisen.

Mutta sillä on myös hetkiä jolloin se istuu paikoillaan ja tuijottaa ihmisiä ilmeettömän piinaavasti; aivan kuin olettaen, että sen ajatusvirran mukaan kyettäisiin heittäytymään ja lukemaan sen viestimät asiat. Ja kun sitä ei sitten pystytäkään heti tulkitsemaan, se huokailee äärettömän dramaattisesti ja loukkaantuu, painuu pedilleen ja murjottaa. Ääritapauksessa, jos se kokee tulleensa jostakin verisesti loukatuksi, se kääntää selkänsä ihmisille eikä sitä saa seuraavaan pariin tuntiin häiritä. Ilmasta voi suorastaan haistaa marttyyriasenteen jo katsahtamatta koiraan päinkään. Se nukahtaa aina omaan mökötykseensä, mutta herätessään on jo huomattavasti paremmalla tuulella.

Se on vinkeä ja veikeä tapaus jonka kanssa yhteispeli sujuu tasaisina päivinä yllättävänkin hyvin, sen nuoren iän huomioiden. Ja niinä huonoimpinakin päivinä se on silti se sama rakastettava otus, ainoastaan päivitettynä astetta uhmaavammalla asenteella.


ps. Viimeistä lausetta kirjoittaessani se oksensi eteisen lattialle pallon jonka sisällä oli sekalainen kasa karvoja ja tekokuusen neulasia. Se jäi ylen hämmästyneenä tuijottamaan tuotostaan ja vilkaisi sitten minua paljonpuhuvasti. Aivan kuin minä olisin ne sille syöttänyt.
 

torstai 30. joulukuuta 2010

Rappusten alla

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Postjouluväsymys rappusten alla.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:


Sama paikka, tunteja ja yhtä asennonvaihtoa myöhemmin.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Uusi peti

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Minä olen saanut uuden pedin siitä kaupasta joka on suunnattu kaltaisilleni, nelijalkaisille ystäville. Peti on iso, pehmeä ja sitä ei saa suolestaa. Olen nukkunut siinä muutamat yöt sekä päiväunetkin ja täytyy kyllä lämpimästi suositella sitä muillekin lajitovereilleni, tai ainakin niille, jotka tykkäävät nukkua pehmeällä alustalla. En minäkään aina tykkää. Joskus nukun paljaalla lattialla tai maton päällä. Jouluisin nukun kuusenoksilla.
Vaikka makaankin uudella pedilläni näennäisen tiedottomana ympäröivästä maailmasta, minulla on jatkuva näköyhteys joulukuuseen.            

Otteita ihmisen päiväkirjasta:
 
Jos luulimmekin, että uusi peti vähentäisi yksisuuntaista liikennettä kuusenjuureen öisin, olimme väärässä. Koira pitää kovasti uudesta pedistään, mutta kuusi aktivointileluna on vertaansa vailla. Ehkä on tullut aika hyvästellä koko joulupuu, etteivät yöt mene huudellessa yläkerrasta: “Jätä se kuusi rauhaan!”(Mitä, jos mitään, mahtavatkaan naapurit ajatella täällä tapahtuvan?)
Uusi peti testauksessa.
 


tiistai 28. joulukuuta 2010

Menneen Joulun meininki

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Joulu osoittautui varsin kelvolliseksi kohokohdaksi talven pimeyden keskellä. Sain viettää aikaa laumani kanssa ilman että puolet porukasta oli hukassa. Huomiota, sylittelyä ja rapsutuksia olisi ollut jaettavaksi vaikka toisenkin koiran tarpeiksi, mutta mikäs siinä, minähän olen tunnetusti perso hellyydelle.

Ruoka oli maittavaa (riisipuuro oli uusi, maistuva herkku!) ja vatsa täynnä oli mukava käpertyä kuusen alle nukkumaan. Kuusi itsessään tarjosi minulle viihdykettä, joka toisinaan oli hieman kyseenalaista ihmisteni mielestä; mutta olen jo ehtinyt tottua siihen, etteivät harrasteeni herätä heissä välttämättä aina ihastelua.

Säät lauhtuivat suopeammiksi, lenkit pidentyivät samaan mitä olivat olleet ennen – 30 asteen pakkasia ja metsähän, tietenkin, oli se paras paikka käydä vetreyttämässä jäseniä ja sulattelemassa ruokaa.

Joulu saisi minun puolestani olla useamminkin; kuusi voisi tönöttää olohuoneessa kevääseen asti, sen kanssa puuhastellessa aika kuluu rattoisasti.

Joulujuhlija on sammunut sohvapöydän alle.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Joulu – tuo taianomainen aika. Taikaa oli siinäkin, että mäyräkoira onnistui tuunaamaan joulukuusta kenenkään huomaamatta. Meillähän on tekokuusi, ollut sitten ammoisista ajoista lähtien (ei tosin sama kuusi, vaan tämä nykyinen on päivitetty versio edeltäjistään), aina siitä lähtien kun poika oli pieni ja huomasin, että hän sai allergisia oireita oikeasta kuusesta.

Kuusi ähellettiin paikoilleen (koira oli aktiivisena apurina kunnes minulta napsahti se viimeinenkin hermosäie ja komensin sen jäähylle omalle pedilleen), mutta päätin – koska koiran mielenkiinto ei tuntunut ihan hetkessä sitä kohtaan laantuvan – että tänä vuonna mennään ns. riisutulla versiolla, eli kuusessa oli pelkät valot, eikä glitteriä, kimallehileitä ja -hippuja irrottavia koristeita jotka koirapoika olisi sitten sisäistänyt lattialta. (Muutaman tekokuusen havunhan se sisäisti ja tulosti yläkautta lattialle jo ennen aattoa).

Jouluaaton ja Joulupäivän välisenä aamuyönä se onnistui, jollakin ihmeen keinolla, keplottelemaan kaksi kuusen alaoksista irti. Ne, joilla on tekokuusi, tietänevät, että oksia ei ole aivan yksinkertaista irrottaa, ne eivät poistu rungosta nostamalla tai vetämällä niitä paikoiltaan, vaan niissä on pienet, metalliset koukut joilla ne on kiinnitettyinä runkoon ja ne täytyy lähinnä houkutella irti. Miten niiden irrottaminen onnistuu peukalotta?!
 
Oli miten oli, kaksi oksista oli otettu irti, (ehkä käyttäen hyväksi koiran salaisia supervoimia joiden olemassaoloa olen jo pitkään uumoillutkin) raahattu ne olohuoneen verhojen päälle (niiden pitkien, jotka laskeutuvat lattialle ja joiden päälle koira itse laskeutuu luvattomalle nokospaikalleen), ikään kuin pahnoiksi, tee-se-itse-seimeksi johon joulukoira oli sitten kellahtanut nukkumaan. Tyytyväisenä, epäilemättä. Välillä ei voi kuin ihmetellä ja nauraa. Tarkennuksena mainittakoon, että se nauratti nimenomaan ensimmäisellä kerralla, ei sitten enää seuraavina öinä.

Koira vietti Joulusta 80% kuusen välittömässä läheisyydessä; joko makailemalla sen alla tai työstämällä sitä.

torstai 23. joulukuuta 2010

Lämmintä, rauhallista ja ihanaa Joulua kaikille!

 
Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Se on kohta täällä! Joulu! Ja yhtäaikaa minun itseni kanssa, samassa talossa!
Koiran Joulu alkoi kärsimysnäytelmällä nimeltään tonttulakki.
 
Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoira hiljentyy (ainakin toivottavasti) viettämään rauhallista Joulua ihmistensä kanssa, ja me kaikki toivotamme oikein leppoisaa Joulua teille kaikille, missä sitten olettekin.

Kuva joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Kun lauma on jälleen koossa


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Minulla ollut vähän orpo olo kun koko lauma ei ole ollut koossa moneen päivään. Miesihmiseni oli reisussa kaukomailla ja iltaisin kiertelin kotia hieman levottomana; oletin, että hän tulisi kotiin. Kun vilkaisin ovelle ja vinkaisin, odotin, että se aukeaisi ja saisin aloittaa tervehtimisrituaalini, mutta häntä ei kuulunut päiväkausiin. Olin ymmälläni.

Olen myöskin sitä mieltä, että naisihmiseni ei osaa leikkiä riittävän haasteellisesti ja rajusti saalis- ja vetoleikkejä minun kanssani, kun en oikein uskalla riehaantua hänen kanssaan samalla tavalla kuin miesihmisen kanssa. Naispuoliset ihmiset, nimittäin, saattavat mennä helpommin särki. Onneksi sentään nuorin ihmisistäni tajusi tulla iltaisin kotiin; koko hommahan olisi muuttunut aivan mahdottomaksi jos suurinta osaa laumasta olisi kohdannut yhtäkkinen hävikki.

Eilen miesihmiseni kotiutui vihdoinkin! Minä katsoin ikkunasta, kun hän ajoi pihaan (sitä ennen olin luullut kaikkia mustia autoja hänen autokseen ja ilahtunut jokaisen näkemisestä. Noloa.) Voitte ehkä arvata, että olin onnellinen, iloinen, ja riehaantunut (adjektiivilistaa voi jatkaa loputtomiin). Nyt voi Joulu tulla, kun talossa on taas täysi miehitys!

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Koira on ollut hieman vaisu, luulen sen johtuvan siitä, että sen sisäinen, henkinen paimenkoira olettaa lauman pysyvän kasassa ja että viimeistään alkuillasta pääluku on suurempi kuin iltapäivän aikana. Sen iltavillitkin ovat olleet vain näennäiset, se ei ole innostunut samalla tavalla leikkimään kuin silloin kun kaikki ovat kotona. Se ei ehkä päästä miestä silmistään seuraaviin päiviin nyt kun on saanut hänet takaisin kotiin; näin on käynyt edellistenkin työmatkojen jälkeen. Saattaa hyvinkin olla, etten minäkään päästä häntä silmistäni.

Odotan tässä verokarhu tassuissani, että minun kanssani leikittäisiin...ja voin ilmoittaa, että sen leikin on oltava kunnollista, eikä mitään sellaista puolivillaista mitä naisihmiseni harrastaa!

 


keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Mea culpa


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ihana lumiaamu! Tuiskuavaa lunta taivaan täydeltä, pehmeää puuterilunta tienreunustat täynnä; olen ylpeä itsestäni, otin ehkä satakunta askelta varsinaisella tiellä, muuten hypin ja juoksin lumipenkoissa. Eikä minua oltu kahlehdittu talvipomppaani! Tuplailo!
Lenkillä tarkastan että kaikki on hallinnoimillani maa-alueilla hyvin.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Oman tyhmyyteni edessä olen voimaton. Ja nöyrä. Olinkos se juuri minä joka paasasi flexin käytöstä ja sen turvallisuusnäkökohdista. No, sattuipa tässä eilenaamulla, että pääsimme pitkän pitkälle lenkille kun ilma oli lauhtunut ja täynnä taivaasta putoavaa lunta. Olin blokannut kuuloni menestyksekkäästi sekä pipolla, että hupulla ja vieläpä vyöttänyt kaulahuivin nenään asti. En siis kuullut takana tulevaa liikennettä, tässä tapauksessa pyöräilijöitä. Yleensä vilkuilen vähän väliä taakseni jos koira on pitkällä flexillä edessäni, että saan komennettua sen pysähtymään tarvittaessa. Nyt en tehnyt sitä, vaan kävelin koiran perässä eteenpäin, täysin omiin ajatuksiini sulkeutuneena.

Ehdin huomata jonkin tumman hahmon silmänurkastani, kun ohitseni, kieltämättä aivan liian läheltä, vilahti pyörä. Koira jolkotteli edessäpäin innokkaasti menemään, eikä sekään katsellut taakseen. Sillä on välillä taipumusta suhtautua ohikiitäviin menopeleihin kuin saaliiseen ainakin ja toisinaan edelleen se tekee äkkiryntäyksen niiden perään, vaikka tästä huonosta tavasta ollaankin vähitellen oppimassa pois. Olen tähän yleensä aina valmistautunutkin ja otan sen jo hyvissä ajoin lyhyemmälle hihnalle. Nyt en ehtinyt, omaa tyhmyyttäni, tehdä sitä. Enkä edes huutaa “seis”, vaan ainoa sana mikä suustani pääsi oli “odota!”. Näin jo mielessäni miten koira ryntää pyörää kohti ja pyöräilijällä oli sen verran vauhtia, ettei se mitenkään olisi ehtinyt väistää nopeaa koiraa. Ja siinä samassa (Joulun)ihme tapahtui: koira pysähtyi ja jäi tuijottamaan minua, ei edes vilkaissut pyörää joka pyyhälsi sen ohitse. Odotti paikoillaan niin kauan, että vapautin sen.

Se sai niin paljon kiitosta ja kehuja, että koko loppumatkan kotiin se kulki häntä rehvakkaasti pystyssä, nosteli tassujaan ylös ja ravasi rinta rottingilla, kuin paraskin näytösponi.

Lenkin jälkeen tarkastan pysyvätkö silmänluomeni miten pitkään auki pitelemättä. (Eivät kovin kauaa).

tiistai 21. joulukuuta 2010

Jouluvalmistelujen keskellä


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ilmassa on näppituntuma siitä, että naisihmiseni on siirtymässä tilaan jota voisin kuvailla sanoilla “puhdas paniikinomainen tila”. Hän siivoaa, tarkastaa keittiön kaappeja ja tekee puutelistaa jouluruuista – ja leipomustarvikkeista. Minä seuraan pääni sivulle kallistuneena kaikkea sitä tohinaa ja kiirettä, enkä iltaisin juuri muuta puuhaa tarvitse. Ihmisten omituisten tapojen ja käytäntöjen silmäily käy harrasteesta siinä missä muutkin, itsestäni ulospäin suuntautuvat toimet, kuten jo monesti aikaisemminkin mainitut tihutyöt.

Minä haluaisin olla avustamassa pyykkien lataamista koneeseen (näppärästi ne, jotka ovat tämän asumuksen kokoon pistäneet, ovat ajatelleet erityisesti pienikokoisia ja sukkelia koiria ja jättäneet pesuhuoneen jatkeena olevan saunan lasioveen koiranmentävän alatilan. Sieltä voin puikahtaa tutkimaan omatoimisesti kiukaan toimintaperiaatteita, kunnes ihmiseni varottava huudahdus pysäyttää minut. Kiukaan saa nimittäin päälle juuri minulle sopivalta korkeudelta.). Haluaisin myös auttaa pyykkien ripustamisessa kuivumaan. Tässäkään naisihminen ei tunnu tarvitsevan apua vaan komentaa minut pois. Ja kun se pesukone olisi täynnä ihania sukkia!

Pojan huoneeseen minulta on pääsy ehdottomasti kielletty. Tämä on erittäin valitettavaa, sillä siellä on kitaroita, vahvistimia ja johtosirkus, jonka selvittämisessä mieluusti auttaisin. Nyt siellä on myös jouluvaloja ja nehän killuvat myöskin johtojen nokassa. Mikä aarresaari se paikka olisikaan!

Onneksi minua ei voi karkottaa sentään keittiöstä; valitsinhan sen nukkumapaikakseni jo ensimmäisenä päivänä, enkä ole suostunut sieltä siirtymään vielä tähänkään päivään mennessä. Joskus käväisen nukkumassa kyllä olohuoneessakin, mutta petini on keittiössä josta saan pitää silmällä koko alakertaa.

Jottei tärkein unohtuisi ihmisen jouluhäsellyksen keskellä, parkkeeraan itseni hänen syliinsä riittävän usein. Aamuista ei esimerkiksi tule yhtään mitään jollen pääse makailemaan syliin samalla kun hän yrittää kirjoittaa postausta meidän elämästämme. (Painelen myös välillä kuonolla näppäimistöstä isoja alkukirjaimia päälle. Tai itse asiassa aika useinkin, kunnes hän tuskastuu ja laskee minut lattialle.) 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Operaatio Joulu on tulossa kulminoitumispisteeseensä: kiire, hätä ja paniikki puhuvat kaunista vuoropuheluaan keskenään ja minä yritän toimia joka rintamalla yhtäaikaisesti. Monesti kuultu ja toistettu lause: “Joulu tulee kyllä hössöttämättäkin” antaa odottaa, tänäkin vuonna, toteutumistaan. Pitkät lenkit koiran kanssa rikkovat “Täytyy tehdä. Pitäisi tehdä. Miksen ole vieläkään tehnyt”-listan jota kelailen päässäni jatkuvasti. Onneksi on tuo karvanaama joka omalla olemassaolollaan muistuttaa siitä, että tässäkään asiassa tärkeintä ei ole suorittaminen, vaan yhdessäolo.

Ps. eilen, myöhään illalla, keskeltä keittiön pöytää oli kadonnut kynä. Se löytyi olohuoneesta pureksittuna. Olisin halunnut olla näkemässä kuinka koiramaailman fakiiri oli taas onnistunut nappaamaan sen, koska keittiötuolit oli siirretty kiinni pöytään ja missään tapauksessa koira-houdini ei yletä ottamaan mitään keskeltä pöytää ilman tuolille kiipeämistä. Ei se sentään tanskandoggi ole, vaikka niin ilmeisesti luuleekin. Tiedän jo sen, että se menee pöydän alle ja työntää tuoleja poispäin pöydästä, että mahtuu hyppäämään niille, mutta siirtääkö se myös ne takaisin samalle paikalle vai osaako se levitoida?!

Taparikollinen Alphonse "harry houdini" Jokinen rysän päällä eli avaamassa kuonollaan kaappia.

 

maanantai 20. joulukuuta 2010

Uudet hoodsit

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Minulla ei eilen ollut mikään erityinen ja mainittava hätä ulos, mutta pistin silti sinnikkään piippauksen päälle ulko-oven edessä kun olin mielestäni viettänyt jo liikaa aikaa sisällä (eli siis kokonaista kolme tuntia aamulenkistä). Onneksi naisihmistäni ei juurikaan tarvitse houkutella ulos (ellei ole aivan järkyttävä viima ja pakkanen), vaan hän suoriutui toppavaatteisiinsa asianmukaisella ripeydellä. Sain määritellä sekä reitin, että tahdin = metsä ja puolijuoksu. Olimme tästä ihmisen kanssa liikuttavan yksimielisiä.

 
Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Vaikka olen lenkkeillyt asuinalueemme maastot ristiin, rastiin, halki ja poikki jo ennen koiran tuloa perheeseen, löytyy meille silti vielä kilometrien pituisia ennestään tuntemattomia metsälenkkejä, joita kumpikaan ei ole aikaisemmin nähnyt tai kulkenut.

Ehkä ne hennosti tallatut ja tassunjälkien muovaamat polut ovat koirakkojen salaisuuksia joita ei vihitä niiden käyttöön joilla on vain kaksi jalkaa. Koiran vainu johdatti meidät eräänkin sellaisen polun jäljille ja seurasimme sitä joitakin kilometrejä maastossa joka on kummankin mielestä parasta lenkkimaastoa, eikä koirankaan keho jumita kun se saa vähintään kerran päivässä juosta metsässä eikä ainoastaan ravata pyörätiellä. Kun koira löytää sen itselleen mukavimman lenkkireitin, se ei vähään aikaan muualle haluakaan.

En tiedä kumpi meistä loppujen lopuksi oli iloisempi; minä nautin kauniista talvimaisemasta varmasti yhtä paljon kuin se uusista hajuista. Metsä oli hiljainen ja mieli lepäsi, niin kuin se lepää aina kun pääsee lähemmäksi luontoa.

Lenkin jälkeen odotin lisää aktiviteetteja, mutta ihminen rupesikin leipomaan piparkakkuja. Seurasin tarkasti jokaista työvaihetta ja oletin että olen hommissa ruokapalkalla. En ollut. Olin hieman pettynyt.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Hihnakäytös – puolin ja toisin


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Mäyräkoiran puolivirallinen ilmatieteenlaitos tiedottaa: napakkaa merituulta, - 16 astetta pakkasta. Ihminen ei sallinnut yhtään venkoilua hihnassa tänä aamuna; oli kuulemma liian kylmä ja hermo siksi jo valmiiksi kireällä. Joten, hihnaa en vetänyt kireälle sen takia (paitsi kun tapasin tuttuni, mukavan tipsuherran jonka kanssa telmin hetken), tiesin, että jos koettelen rajojani riittävästi, hän ottaa minut vierelleen talsimaan ja sitten ei ole kivaa kellään. Näillä, tänä aamuna jaetuilla, eväillä mentiin päivän ensimmäinen lenkki. Ehkä myöhemmin on tuuli suotuisampi; sekä ilmojen, että ihmisen puolelta. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Meillä on käytössä kelatalutin, eli flexi. Ollut, joidenkin tiukkalinjaisempien koiraihmisten kauhuksi, jo ihan alusta asti. Flexi ei ole paholaisesta, vaikka jotkut tuntuvatkin olevan sitä mieltä. Flexi on talutin siinä missä muutkin; sitä pitää osata käyttää, ei se ole sen kummempi kuin nahkainen hihnakaan tai nailoninen talutin. Kelataluttimessa on omat niksinsä, varsinkin kun opetetaan pienelle pennulle - sekä sosiaallisessa että liikenneturvallisessa mielessä- hyväksyttävää hihnakäyttäytymistä. Aloitetaan lyhyemmällä liikkumavaralla ja edetään pidempään pennun osoittaessa omaksuneensa asioita mitä siltä odotetaan kun sitä ulkoilutetaan. Pantaa meillä ei juuri koskaan käytetä, vaan koira on lähes aina valjaissa. Siltikin pidän huolen, ettei flexi kelautuessaan auki pääse koskaan nykäisemään koiraa pahasti selästä. Jos jostain syytä panta on kaulassa, silloin flexi on aina lukittuna tiettyyn hihnanpituuteen.

Alfie ei ole koskaan ollut erityisen kova vetämään hihnassa; nykyään entistä vähemmän, koska se tietää, että pahimmassa tapauksessa otan sen vierelleni jos se aloittaa ylettömän venkoilemisen lenkeillä. Ainoa, mitä en siedä pätkääkään, jos liikutaan pyöräteillä, on tien laidasta toiseen seilaaminen edestakaisin. Se tuntuu siltä kuin ulkoiluttaisi juopunutta merimiestä. Kun komennan sitä “toiselle puolelle” se yleensä tottelee heti, mutta jos se hetken kuluttua juoksee uudestaan toiselle puolelle tietä ja flexi venyy tien poikki, otan sen lyhyemmälle hihnalle ja pidän sen hetken vierelläni. Kyllä se sitten taas muistaa, ettei seilata. Kun päästään maastoon, sanon sille aina “saat mennä” ja se tietää, että se voi kulkea vapaasti – sen mitä 8 metrinen flexi antaa periksi, eikä se tarvitse välittää siitä millä puolella pusikkoa se milloinkin juoksee. Yleensä se etenee niin pitkälle kuin flexi antaa periksi ja jää sitten paikalleen odottamaan, että saan sen kiinni. Se ei koskaan vedä eteenpäin silloin kun flexi on ääriasennossa.

Maastossa meillä on siis eri säännöt kuin tiellä kulkiessa. Pyöräteillä minulla on sormi herkästi liipasimella, eli fleksin lukolla, varsinkin jos kuljetaan lähellä autotietä. Monesti hihna on lukittuna lyhyemmäksi, mutta ei niin lyhyeksi, että se tuntuisi vapaudenriistolta. Olen vähän sitä mieltä, että koska pennun elämä on muutenkin täynnä sääntöjä ja kieltoja, ulkona sen pitää saada edetä vapaammin (paitsi jolkottelemalla tien laidasta toiseen mielivaltaisesti), haistella ja juosta eikä kulkea kiinni ihmisen nilkassa, ellei siltä erityisesti jossakin tilanteissa sitä vaadita. Näitä tilanteita ovat mm. lapset joita vedetään pulkassa. Näky on mäyräkoirapojan mielestä niin kiehtova ja mielenkiintoinen, että se haluaisi monesti mennä edes vähän nuuskimaan näitä lapsia jotka eivät etene omin jaloin, joten silloin otan sen viereeni ja sanon sille “nätisti ohi”. “Ohi” mennään kyllä, se “nätisti” ei vain aina onnistu vielä.

Käytän paljon verbaalisia komentoja lenkeillä ja juttelen sen kanssa muutenkin paljon ulkoillessammekin. Annan sille ohjeita mistä käännytään ja mihin ollaan menossa. Ulkopuolisesta saattaa näyttää siltä, että pidän yllä omituista monologia ihan keskenäni, mutta koira on tottunut siihen ja osaa jo risteyksessä jäädä odottelemaan, että mitä sanon; mennäänkö eteenpäin vai käännytäänkö. Muutaman kerran ollaan jo harjoiteltu “oikealle” ja “vasemmalle” komentoja, niitä on tähän asti korvannut “toiseen suuntaan”-käsky jos koira on ollut kääntymässä väärään suuntaan. Jos ollaan menossa tien yli, käsken sitä aina pysähtymään ja otan flexin hihnan lyhyemmäksi, vaikka se kiltisti seisahtuukin ennen tien ylitystä. En kuitenkaan luota siihen että se pysyisi tarvittavan ajan paikallaan eikä säntäisi mihinkään, en ainakaan kun se on vielä näin nuori.
Metsässä koira on flexinmitan päässä edellä ja jää odottamaan, että hidas ihmisolento saa sen kiinni ennen kuin se lähtee eteenpäin.

 

lauantai 18. joulukuuta 2010

Yöjärjestelyt


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:
Istun vessan oven edessä kun naisihminen kuivaa hiuksiaan hiustenkuivaajalla. Telepatia ei toimi, koska hän ei älyä siirtää lämmintä tuulta tuottavaa kapinetta minua kohti vaikka kuinka tuijotan. Ulahdan kerran ja hän suuntaa suuttimen minua kohti. Nautin silmät kiinni. Tuuli on elementeistä ihanin, olkoon se sitten luonnonvoimien tuottamaa tai keinotekoista. Aurinko on hyvänä kakkosena.

Aina kun hän kääntää kuivaimen itseään kohti, minä parkaisen ääneen. Voisin jatkaa tätä vaikka kuinka kauan, mutta ihminen sanoo ettei komentelu ole hänestä mukavaa ja lähettää minut matkoihini. Tiedoksi saatettakoon: olen tästä lähtien aina passipaikallani vessan oven edessä kun joku käy suihkussa.
Lateksinen lelulehmä on matkalla tiensä päähän.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Viime yönä heräsin klo yhdeltä kun koira seikkaili alakerrassa tavanomaista levottomampana. Kuulin, että se vaelsi ympäriinsä virkeänä, koska se oli nukkunut koko alku – ja myöhäisillan ja nyt sen aktiviteettitasot olivat nousseet. Minun tasoni olivat olleet laskusuunnassa jo pari tuntia ja univaje painoi selkärankaani niin syvälle sänkyyn, että ylösnouseminen pelkkänä ajatuksenakin aiheutti pahoinvointia. Komensin sitä nukkumaan ja se meni, noustakseen taas viiden minuutin kuluttua etsimään tekemistä.

Olohuoneen televisio on tason päällä ja sen molemmilla puolilla on pöytälamput ja puinen astia jossa on muutama kivisydän ja – pallo. Tunnistin äänestä, että koira pyöritti astiaa tassuillaan ja juoksi välillä sohvalle ja hyppäsi alas. Se toisti tätä sarjaa muutaman kerran ja haki sitten lehtikorista lehtiä, joita kuljetti kasaksi olohuoneeseen (sen on aikaisemminkin nähty käyttävän lehtiä nukkuma-alustanaan ja se näyttää täysiveriseltä kodittomalta koiralta joka on vuorannut petipaikkansa sanomalehdillä saadakseen lämpöä).

Kuuntelin jonkin aikaa sen puuhailuja ja tiesin, että loppuyö saattaisi mennä samalla tavalla. Saatoin ehkä tehdä elämäni suurimman virheliikkeen, mutta kasasin petivaatteeni kainalooni ja siirryin alakerran sohvalle nukkumaan. Ja kas, koira kierähti viereeni, venytti itsensä niin pitkäksi kuin pystyi ja nukkui aamuun asti.

Seitsemältä heräsin siihen, ettei koira ollut herättänyt minua, kuten yleensä. Joudun ehkä maksamaan tästä ideasta vielä kalliin hinnan, tiedän sen, mutta tällä hetkellä syvä uni tuntikausien ajan tuntuu sen arvoiselta. Kysykää uudestaan huomenna kun se ei enää anna minun nukkua yläkerran makuuhuoneessa.

ps. Koska koira on nukkunut poikkeuksellisen paljon eilisen illan ja yön aikana, se on tavallista virkeämpi. Juuri nyt se juoksee ympäri alakertaa puruluu suussaan ja yrittää käydä härnäämässä minua jahtaamaan sitä. Minä olen vielä aamumoodissa, enkä ollenkaan leikkituulella. Tarvitsen arviolta noin gallonan kahvia, että minusta saa mitään irti. Johan me vasta kävimme lenkkeilemässä ja purkamassa toisen ylimääräenergiaa siihen. Se toinen juoksi koko matkan.


 

perjantai 17. joulukuuta 2010

Kun tuuli ei nuku


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen systemaattisesti kieltäytynyt pitämästä manttelia päälläni viime aikoina. Siinä vaiheessa kun pakkanen on vielä siedettävää (pissa tulee normaalina norona, eikä jääpuikkoina), olen valinnut luontaisen karvoitukseni ainoaksi vaatteekseni. Mantteli on lämmin, sen myönnän auliisti, mutta minä hieman häpeän sitä, enkä halua kulkea kotiovelta liian pitkälle siltä varalta, että vastaan tulisi muita lajitovereita. Jos ihminen haluaa pidemmän lenkin, hän suostukoon siihen, että kuljen au naturelle-tyylisellä ratkaisulla.
Sekä kuva, että kohde ovat tärähtäneet. Erityisesti jälkimmäinen.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Juuri kun olimme saaneet seudullemme lauhempia ilmoja, alkoi täysin varoittamatta ja takavasemmalta puhaltaa tuuli, jollaisen voin kuvitella olevan Antarktisen katabaattisen tuulen. Tiedättekö, sellainen, joka kuorii vaivattomasti ihon päällimmäiset pintakerrokset ja saa toivomaan että esi-isät olisivat jättäneet tekemättä sen tiukan käännöksen pohjoiseen ja suunnanneet vaikka Tahitille Suomen sijaan. Asiaa ei juurikaan auttanut, että mäyräkoirapoika on erehtynyt omasta rodustaan ja pitää itseään huskyna. Sitä ei tuuli ja tuiverrus näytä vaivaavan; se juoksee hurmioituneena hangessa ja mitä kovempaa tuulee, sitä hauskempaa sillä on. Se nostaa kuonon kohti tuulta, nappaa hajuja ilmasta (ei siellä voi oikeasti haista kuin jää ja jäätymiskuolema), pysähtyy kuuntelemaan ja tekee sitten valtavan loikan -koko keho pitkäksi jännittyneenä – syvään hankeen. Olen varma, että se kiljuisi riemusta, jos osaisi. Ehkä se kiljuukin sisäänpäin.

Olen harkinnut kommandopipon ostamista, jolla voin suojata aran hipiäni, eli naamavärkkini. Kommandopipon huumorikestävyyttä voisi sitten testata esimerkiksi vierailemalla pankissa asioimassa ja katsoa minkä vastaanoton se herättäisi. 
Mitä syvempi hanki, sen suurempi riemu. (Tässä vaiheessa ihmisen sormista alkaa mennä tunto.)

 

torstai 16. joulukuuta 2010

Jos viime tippaa ei olisi, monet asiat jäisivät tekemättä


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Minun kunniakkaana tehtävänäni on pitää huolta linnakkeesta ja vartioida sitä sillä aikaa kun miesihminen on reissussa. Poikaihminen on itseohjautuvaa laatua; menee lukioon ja töihin ilman valvontaa suhteellisen kivuttomasti (tosin aamuherätyksiä olen valvomassa, koska hän on huomattavasti uneliaampaa laatua kuin esim. minä). Olen myös johtamassa Joulun valmistumista ja päätoimekseni on muodostumassa ostosten tarkistus ja suunnittelu. Pidän huolen, että sieltä kaupasta kannetaan kotiin muutakin kuin kananmunia, jauhoja ja maitoa! 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Nyt ei hyvä heilu. Mies lähtee maailman toiselle laidalle työreissuun viikoksi ja kaikki (synkkä painotus sanalla kaikki) jouluvalmistelut on vielä tekemättä. Miksi tämä ei yllätä minua ja erityisesti, missä vika, kun se ei yllätä. Enkö ole oppinut menneistä vuosista mitään, että viime tippaan jättäminen on juuri sitä: viime tippaa, ja aiheuttaa hätäratkaisuja, pikapäätöksiä ja muita Joulun kannalta epäedullisia valintoja.

Täytyy ruveta raahaamaan kaupasta jauhoja ja muita leivontaan tarvittavia tykötarpeita karvaisen aputontun suosiollisella avustamattomuudella. Näppärää, silti, että on oma elävä uunivahti, joka pitää huolen siitä, että paistokset tulevat ajoissa valmiiksi. Minä pidän puolestani huolen siitä, ettei se pääse koemaistamaan leivonnaisia. Hieman, tosin, arveluttaa vieläkin kuusen pystyttäminen ja koristelu. Haistan ilmassa katastrofin aineksia.
Joulunalusajan kiireapulainen ottaa rennosti, vaikka se voisi joutessaan esimerkiksi imuroida.

 

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Ihmisen ja mäyräkoirapojan välisestä dynamiikasta


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Väijyn. (Minä rakastan väijymistä!) Saalis odottaa pahaa-aavistamattomana kaapissa. Se on joko villapaita, paperipussi tai jokin muu ihmisen suojelema tavara johon minulla ei pitäisi olla oikeuksia. Pitäisi. Mutta minulla on. Nimittäin omankädenoikeus.

Odotan, että ihminen poistuu viemään roskia. Odotan, että kuulen kuinka hänen askeleensa etenevät terassilta lumiselle etupihalle. Lumi narskuu kenkien alla, olen hievahtamatta paikoillani. Ja sitten teen syöksyn kaapille, räpellän sen etutassuillani auki ja nappaan valitsemani saaliin suuhuni ja odotan. Ihminen ei pidä kiirettä; vie roskat, käy varastossa, putsaa lumia ja minä odotan edelleen, passipaikallani, eteisessä, katse kiinnittyneenä tuulikaapin lasioveen.

Kun ovi käy, varmistan, että hän näkee minut heti oven ikkunalasin läpi ja syöksyn saaliin kanssa olohuoneeseen. Näen, että häntä huvittaa, mutta katsoo minua kulmat kurtussa kun vispaan häntääni puolelta toiselle ja esittelen hänelle uusimman saaliini. Hän pyytää minua jättämään aarteeni ja teen sen heti. Hän varmasti olettaa, että toivoisin hänen juoksevan perääni, mutta väijyn pointti onkin juuri se, että otan tavaran ja annan hänen nähdä sen. Hänen tulee ihailla ajoitustani, uskallustani. Minä ainakin ihailen.

(ps. Mikä on jeesus-teippi? Ihminen sanoo, että sitä laitetaan kohta oveen että vaatteet pysyvät siellä missä niiden on tarkoituskin pysyä. En ole varma, että pidän tästä jeesus-teipistä. Saattaa olla, että juuri kyseisen kommentin kirvoitti se, kun olin onnistunut nappaamaan silkkipaperia kenkälaatikosta avaamalla laatikon kannen ja asettamalla sen takaisin juuri niin ettei jälkeäkään vierailustani näkynyt. Tiedän, että ihminen oli salaisesti vaikuttunut.)

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Laumanjohtajuus; se paljon puhuttu ja kiistelty alfa ja ne kaikki muut kreikkalaiset aakkoset jotka käsite sisällään pitää. Ihmisen valta-asemaa ei meillä ole juurikaan keinotekoisesti korostettu, ei edes siinä vaiheessa kun valta oli hetkellisesti pyrkimässä vääriin tassuihin. Koska koira tuli taloon jo pitkälti yli sen luovutusiän, sen ja ihmisten välinen dynamiikka otti pidemmän aikaa muotoutuakseen. Se testasi rajojaan ja suhdettaan ihmisiinsä, paikkaansa perheessä. Muistan vieläkin miten se istui lattialla, koko pieni kehonsa terhakkaan valppaana ja tuijotti minua tiukasti silmiin kun komensin sitä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin se oivalsi mikä sen paikka oli, mutta kun se sisäisti sen, ei se ole – ainakaan vielä – halunnut yrittää muuttaa sitä. Se hakee ihmisistä turvaa, ei pyri määrittelemään suhdettaan meihin uudestaan eikä halua pomon paikalle, koska sen vastuun ottaminen on aivan liian raskasta sen pienille harteille.

Se lukee ihmistä hyvin tarkkaan, erityisesti äänenpainoja ja ilmeitä. Sille puhutaan paljon ja se odottaa verbaalista vahvistusta asioissa joita se ei ymmärrä tai joihin se suhtautuu epäluuloisesti. Kun joku perheenjäsenistä on lähdössä ulos, se tulee ovelle katselemaan millä kombinaatiolla liikkeelle ollaan lähdössä. Tällöin se kääntyy katsomaan minua silmiin ja odottaa, että kerron sille. Sen jälkeen sen maailma on taas raiteillaan, se tietää mitä seuraavaksi tapahtuu; se joko pääsee mukaan tai jää kotiin.

Katseellaan se hakee varmistusta ja odottaa dialogia, komentoa, kehuja. Kun se kuulee äänen joka sitä pelottaa, esim. läheisen työmaan maansiirtokoneiden jyrinän, se katsoo minua silmiin ja odottaa, että sanon ettei siellä ole mitään haukkumista. Monesti nykyään sille riittää jo, että se saa pelkän katsekontaktin ja rentoutuu sitten. Jos se kohtaa ulkona asian joka aiheuttaa siinä epävarmuutta, se tulee jalkojeni taakse turvaan ja luottaa siihen, että suojelen sitä.

Ammattikouluttajat antavat monesti neuvon, että koiran pyrkimykset tehdä aloite esim. leikkiinkutsussa tai syliin pääsyssä pitäisi torpedoida heti alkuunsa, että hyvä johtaja ei ota vastaan aloitetta koiralta, hyvä johtaja ei helli muuten kuin omaehtoisesti ja -aloitteisesti koiraa. Minä en ole koskaan elämässäni noudattanut kyseistä tapaa. En ole halunnut, että päivästä toiseen minun pitäisi tehdä elämä koiran kanssa väännöksi vallasta, siitä miten minun pitäisi siihen reagoida tai jättää reagoimasta. Interaktiivisuus ja spontaanius koiran kanssa kärsisi, jos kaikki sen halut kommunikoida ihmisen kanssa lopetettaisiin jo ajatustasolla. Mutta se, mikä sopii minulle ja perheelleni ei ehkä sovi muille; koirat, kuten ihmisetkin ovat yksilöitä, eikä tiettyihin koiriin sovellettavat kasvatusmetodit välttämättä toimi muilla. 

Jos minulla itselläni ei ole mitään sitä vastaan, että koira haluaa leikkiä tai se haluaa syliin, en ymmärrä miksi minun pitäisi torjua se, varsinkaan kun ei ole olemassa mitään tarvettaa kyseiseen toimintamalliin. Ymmärrän vallan mainiosti, miksi jotkut koiranomistajat joutuvat toimimaan näin, mutta en käsitä miksi peruslähtökohtaisesti edellä mainitulla tavalla tulisi koiran kanssa elää. Se tietää kyllä kun sanon sille “ei nyt”, ja lähtee pois luotani puuhastelemaan jotakin muuta, eikä meidän keskinäinen suhteemme kärsi siitä, kuten ei kärsi siitäkään, kun se tulee luokseni häntää heiluttaen ja silmiin katsoen ja kun kysyn siltä haluaako se syliin, se asettaa tassut polvieni päälle ja odottaa, että nostan sen syliini. Monesti se ei viivy siinä kauaa, se on enemmänkin “turvatankkaus”-tyyppistä sylittelyä; se painaa päänsä kaulaani vasten ja sulkee silmänsä, ja sitten se taas kohta menee jatkamaan leikkejään. Tasapainoinen vuoropuhelu ja elämä pitää meillä sisällään sen, että koira on luonteva osa perhettä. Sillä on oikeus tulla huomatuksi ja ymmärretyksi.

Päivän epistolaa ei voi olla päättämättä tuntemattoman ajattelijan sanoihin, jotka niin monet koiraomistajat tietävät ja epäilemättä allekirjoittavat:
Hän on sinun ystäväsi, toverisi, puolustajasi, koirasi. Sinä olet hänen elämänsä, rakkautensa, perheensä. Hän on sinulle uskollinen ja aito viimeiseen sydämenlyöntiinsä asti. Sinun tulee olla hänen kiintymyksensä arvoinen.”

tiistai 14. joulukuuta 2010

Taantumuksellisuutta

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Sattuipa vahinko. Ja vieläpä siinä vaiheessa kun naisihmiseni kiskoi päälleen useita kerroksia vaatteita viedäkseen minut pakkaslenkille, eli kyse oli konkreettisesti sekunneista, korkeintaan minuutista. Jos olisin osannut lukea mittaria, olisin tiennyt, että siinä oli miinus kahdenkymmenenkahden asteen lukemat ja siksi ihmiseni ei suoritunut pukeutumisestaan pelkällä nopealla toppatakin vetämisellä ylleen. Hän viivytteli liikaa, se villapuseron etsiminen kävi ylivoimaiseksi sietokyvylleni, kun olin jo valmiiksi ollut jalat ristissä pari tuntia. Minulla oli todella kova hätä ulkovessaani. En ihan ehtinyt. Olen pahoillani, mutta niin oli ihmisenikin. Sen lisäksi hän oli myös ylenmäärin tyrmistynyt. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:
 
Koira kävi vääntämässä tortun (ei joulusellaista) keskelle olohuoneen lattiaa. Sitä ei ole tapahtunut sitten sen jälkeen kun isoisä pyörän osti, tai tässä tapauksessa useisiin kuukausiin. Ilmeisesti yöllinen haukahtelu ei sitten ollutkaan lumiauran liikkeistä ilmoittelua vaan ihan puhtaasti tarve päästä käymään ulkona. Ota näistä nyt sitten selvää kun kello käy aamuyötä ja alakerrasta alkaa kuulua haukahtelua. En välttämättä ole täysin valveilla ja ympäristöäni tarpeeksi tiedostavassa tilassa havaitakseni äänensävyn muutosta siinä miten koira ilmaisee itseään.

Tavoittelin sisäistä zen-tilaani (ihan sitä löytämättä), kun pesin lattiaa ripeydellä (kellonajan huomioiden) joka hämmästytti itsenikin. Ja olisi hämmästyttänyt todistajatkin, jos sellaisia olisi paikalla ollut.

Toivun ehkä takaiskusta iltaan mennessä.

ps. täytyy ehkä hieman ruveta kyseenalaistamaan annetun ruuan koostumusta suhteessa jätteen tuotantoon. Tähän asti koirapoika on saanut samaa sapuskaa pienestä pennusta asti; babyruuasta on siirrytty junnuversioon, mutta merkki on pysynyt samana. Ruoka tuntuu imeytyvän hyvin ja jätteen määrä on on vakio. Mutta se vakio on paljon. Suhteessa koiran kokoon, mielestäni liian paljon. Ehkä pitäisi vaihtaa merkkiä.
Se ei ollut kakkakepponen, minä vannon! Se oli sitä kun luonto kutsuu, ajasta ja paikasta välittämättä, mutta sinä et vastaa kutsuun riittävän ripeästi.