Ihmisen ja mäyräkoirapojan välisestä dynamiikasta

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Väijyn. (Minä rakastan väijymistä!) Saalis odottaa pahaa-aavistamattomana kaapissa. Se on joko villapaita, paperipussi tai jokin muu ihmisen suojelema tavara johon minulla ei pitäisi olla oikeuksia. Pitäisi. Mutta minulla on. Nimittäin omankädenoikeus.

Odotan, että ihminen poistuu viemään roskia. Odotan, että kuulen kuinka hänen askeleensa etenevät terassilta lumiselle etupihalle. Lumi narskuu kenkien alla, olen hievahtamatta paikoillani. Ja sitten teen syöksyn kaapille, räpellän sen etutassuillani auki ja nappaan valitsemani saaliin suuhuni ja odotan. Ihminen ei pidä kiirettä; vie roskat, käy varastossa, putsaa lumia ja minä odotan edelleen, passipaikallani, eteisessä, katse kiinnittyneenä tuulikaapin lasioveen.

Kun ovi käy, varmistan, että hän näkee minut heti oven ikkunalasin läpi ja syöksyn saaliin kanssa olohuoneeseen. Näen, että häntä huvittaa, mutta katsoo minua kulmat kurtussa kun vispaan häntääni puolelta toiselle ja esittelen hänelle uusimman saaliini. Hän pyytää minua jättämään aarteeni ja teen sen heti. Hän varmasti olettaa, että toivoisin hänen juoksevan perääni, mutta väijyn pointti onkin juuri se, että otan tavaran ja annan hänen nähdä sen. Hänen tulee ihailla ajoitustani, uskallustani. Minä ainakin ihailen.

(ps. Mikä on jeesus-teippi? Ihminen sanoo, että sitä laitetaan kohta oveen että vaatteet pysyvät siellä missä niiden on tarkoituskin pysyä. En ole varma, että pidän tästä jeesus-teipistä. Saattaa olla, että juuri kyseisen kommentin kirvoitti se, kun olin onnistunut nappaamaan silkkipaperia kenkälaatikosta avaamalla laatikon kannen ja asettamalla sen takaisin juuri niin ettei jälkeäkään vierailustani näkynyt. Tiedän, että ihminen oli salaisesti vaikuttunut.)

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Laumanjohtajuus; se paljon puhuttu ja kiistelty alfa ja ne kaikki muut kreikkalaiset aakkoset jotka käsite sisällään pitää. Ihmisen valta-asemaa ei meillä ole juurikaan keinotekoisesti korostettu, ei edes siinä vaiheessa kun valta oli hetkellisesti pyrkimässä vääriin tassuihin. Koska koira tuli taloon jo pitkälti yli sen luovutusiän, sen ja ihmisten välinen dynamiikka otti pidemmän aikaa muotoutuakseen. Se testasi rajojaan ja suhdettaan ihmisiinsä, paikkaansa perheessä. Muistan vieläkin miten se istui lattialla, koko pieni kehonsa terhakkaan valppaana ja tuijotti minua tiukasti silmiin kun komensin sitä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin se oivalsi mikä sen paikka oli, mutta kun se sisäisti sen, ei se ole – ainakaan vielä – halunnut yrittää muuttaa sitä. Se hakee ihmisistä turvaa, ei pyri määrittelemään suhdettaan meihin uudestaan eikä halua pomon paikalle, koska sen vastuun ottaminen on aivan liian raskasta sen pienille harteille.

Se lukee ihmistä hyvin tarkkaan, erityisesti äänenpainoja ja ilmeitä. Sille puhutaan paljon ja se odottaa verbaalista vahvistusta asioissa joita se ei ymmärrä tai joihin se suhtautuu epäluuloisesti. Kun joku perheenjäsenistä on lähdössä ulos, se tulee ovelle katselemaan millä kombinaatiolla liikkeelle ollaan lähdössä. Tällöin se kääntyy katsomaan minua silmiin ja odottaa, että kerron sille. Sen jälkeen sen maailma on taas raiteillaan, se tietää mitä seuraavaksi tapahtuu; se joko pääsee mukaan tai jää kotiin.

Katseellaan se hakee varmistusta ja odottaa dialogia, komentoa, kehuja. Kun se kuulee äänen joka sitä pelottaa, esim. läheisen työmaan maansiirtokoneiden jyrinän, se katsoo minua silmiin ja odottaa, että sanon ettei siellä ole mitään haukkumista. Monesti nykyään sille riittää jo, että se saa pelkän katsekontaktin ja rentoutuu sitten. Jos se kohtaa ulkona asian joka aiheuttaa siinä epävarmuutta, se tulee jalkojeni taakse turvaan ja luottaa siihen, että suojelen sitä.

Ammattikouluttajat antavat monesti neuvon, että koiran pyrkimykset tehdä aloite esim. leikkiinkutsussa tai syliin pääsyssä pitäisi torpedoida heti alkuunsa, että hyvä johtaja ei ota vastaan aloitetta koiralta, hyvä johtaja ei helli muuten kuin omaehtoisesti ja -aloitteisesti koiraa. Minä en ole koskaan elämässäni noudattanut kyseistä tapaa. En ole halunnut, että päivästä toiseen minun pitäisi tehdä elämä koiran kanssa väännöksi vallasta, siitä miten minun pitäisi siihen reagoida tai jättää reagoimasta. Interaktiivisuus ja spontaanius koiran kanssa kärsisi, jos kaikki sen halut kommunikoida ihmisen kanssa lopetettaisiin jo ajatustasolla. Mutta se, mikä sopii minulle ja perheelleni ei ehkä sovi muille; koirat, kuten ihmisetkin ovat yksilöitä, eikä tiettyihin koiriin sovellettavat kasvatusmetodit välttämättä toimi muilla. 

Jos minulla itselläni ei ole mitään sitä vastaan, että koira haluaa leikkiä tai se haluaa syliin, en ymmärrä miksi minun pitäisi torjua se, varsinkaan kun ei ole olemassa mitään tarvettaa kyseiseen toimintamalliin. Ymmärrän vallan mainiosti, miksi jotkut koiranomistajat joutuvat toimimaan näin, mutta en käsitä miksi peruslähtökohtaisesti edellä mainitulla tavalla tulisi koiran kanssa elää. Se tietää kyllä kun sanon sille “ei nyt”, ja lähtee pois luotani puuhastelemaan jotakin muuta, eikä meidän keskinäinen suhteemme kärsi siitä, kuten ei kärsi siitäkään, kun se tulee luokseni häntää heiluttaen ja silmiin katsoen ja kun kysyn siltä haluaako se syliin, se asettaa tassut polvieni päälle ja odottaa, että nostan sen syliini. Monesti se ei viivy siinä kauaa, se on enemmänkin “turvatankkaus”-tyyppistä sylittelyä; se painaa päänsä kaulaani vasten ja sulkee silmänsä, ja sitten se taas kohta menee jatkamaan leikkejään. Tasapainoinen vuoropuhelu ja elämä pitää meillä sisällään sen, että koira on luonteva osa perhettä. Sillä on oikeus tulla huomatuksi ja ymmärretyksi.

Päivän epistolaa ei voi olla päättämättä tuntemattoman ajattelijan sanoihin, jotka niin monet koiraomistajat tietävät ja epäilemättä allekirjoittavat:

“Hän on sinun ystäväsi, toverisi, puolustajasi, koirasi. Sinä olet hänen elämänsä, rakkautensa, perheensä. Hän on sinulle uskollinen ja aito viimeiseen sydämenlyöntiinsä asti. Sinun tulee olla hänen kiintymyksensä arvoinen.”