Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:
Olen systemaattisesti kieltäytynyt pitämästä manttelia päälläni viime aikoina. Siinä vaiheessa kun pakkanen on vielä siedettävää (pissa tulee normaalina norona, eikä jääpuikkoina), olen valinnut luontaisen karvoitukseni ainoaksi vaatteekseni. Mantteli on lämmin, sen myönnän auliisti, mutta minä hieman häpeän sitä, enkä halua kulkea kotiovelta liian pitkälle siltä varalta, että vastaan tulisi muita lajitovereita. Jos ihminen haluaa pidemmän lenkin, hän suostukoon siihen, että kuljen au naturelle-tyylisellä ratkaisulla.
 |
| Sekä kuva, että kohde ovat tärähtäneet. Erityisesti jälkimmäinen. |
Otteita ihmisen päiväkirjasta:
Juuri kun olimme saaneet seudullemme lauhempia ilmoja, alkoi täysin varoittamatta ja takavasemmalta puhaltaa tuuli, jollaisen voin kuvitella olevan Antarktisen katabaattisen tuulen. Tiedättekö, sellainen, joka kuorii vaivattomasti ihon päällimmäiset pintakerrokset ja saa toivomaan että esi-isät olisivat jättäneet tekemättä sen tiukan käännöksen pohjoiseen ja suunnanneet vaikka Tahitille Suomen sijaan. Asiaa ei juurikaan auttanut, että mäyräkoirapoika on erehtynyt omasta rodustaan ja pitää itseään huskyna. Sitä ei tuuli ja tuiverrus näytä vaivaavan; se juoksee hurmioituneena hangessa ja mitä kovempaa tuulee, sitä hauskempaa sillä on. Se nostaa kuonon kohti tuulta, nappaa hajuja ilmasta (ei siellä voi oikeasti haista kuin jää ja jäätymiskuolema), pysähtyy kuuntelemaan ja tekee sitten valtavan loikan -koko keho pitkäksi jännittyneenä – syvään hankeen. Olen varma, että se kiljuisi riemusta, jos osaisi. Ehkä se kiljuukin sisäänpäin.
Olen harkinnut kommandopipon ostamista, jolla voin suojata aran hipiäni, eli naamavärkkini. Kommandopipon huumorikestävyyttä voisi sitten testata esimerkiksi vierailemalla pankissa asioimassa ja katsoa minkä vastaanoton se herättäisi.
 |
| Mitä syvempi hanki, sen suurempi riemu. (Tässä vaiheessa ihmisen sormista alkaa mennä tunto.) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti