Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:
Ihana lumiaamu! Tuiskuavaa lunta taivaan täydeltä, pehmeää puuterilunta tienreunustat täynnä; olen ylpeä itsestäni, otin ehkä satakunta askelta varsinaisella tiellä, muuten hypin ja juoksin lumipenkoissa. Eikä minua oltu kahlehdittu talvipomppaani! Tuplailo!
 |
| Lenkillä tarkastan että kaikki on hallinnoimillani maa-alueilla hyvin. |
Otteita ihmisen päiväkirjasta:
Oman tyhmyyteni edessä olen voimaton. Ja nöyrä. Olinkos se juuri minä joka paasasi flexin käytöstä ja sen turvallisuusnäkökohdista. No, sattuipa tässä eilenaamulla, että pääsimme pitkän pitkälle lenkille kun ilma oli lauhtunut ja täynnä taivaasta putoavaa lunta. Olin blokannut kuuloni menestyksekkäästi sekä pipolla, että hupulla ja vieläpä vyöttänyt kaulahuivin nenään asti. En siis kuullut takana tulevaa liikennettä, tässä tapauksessa pyöräilijöitä. Yleensä vilkuilen vähän väliä taakseni jos koira on pitkällä flexillä edessäni, että saan komennettua sen pysähtymään tarvittaessa. Nyt en tehnyt sitä, vaan kävelin koiran perässä eteenpäin, täysin omiin ajatuksiini sulkeutuneena.
Ehdin huomata jonkin tumman hahmon silmänurkastani, kun ohitseni, kieltämättä aivan liian läheltä, vilahti pyörä. Koira jolkotteli edessäpäin innokkaasti menemään, eikä sekään katsellut taakseen. Sillä on välillä taipumusta suhtautua ohikiitäviin menopeleihin kuin saaliiseen ainakin ja toisinaan edelleen se tekee äkkiryntäyksen niiden perään, vaikka tästä huonosta tavasta ollaankin vähitellen oppimassa pois. Olen tähän yleensä aina valmistautunutkin ja otan sen jo hyvissä ajoin lyhyemmälle hihnalle. Nyt en ehtinyt, omaa tyhmyyttäni, tehdä sitä. Enkä edes huutaa “seis”, vaan ainoa sana mikä suustani pääsi oli “odota!”. Näin jo mielessäni miten koira ryntää pyörää kohti ja pyöräilijällä oli sen verran vauhtia, ettei se mitenkään olisi ehtinyt väistää nopeaa koiraa. Ja siinä samassa (Joulun)ihme tapahtui: koira pysähtyi ja jäi tuijottamaan minua, ei edes vilkaissut pyörää joka pyyhälsi sen ohitse. Odotti paikoillaan niin kauan, että vapautin sen.
Se sai niin paljon kiitosta ja kehuja, että koko loppumatkan kotiin se kulki häntä rehvakkaasti pystyssä, nosteli tassujaan ylös ja ravasi rinta rottingilla, kuin paraskin näytösponi.
 |
| Lenkin jälkeen tarkastan pysyvätkö silmänluomeni miten pitkään auki pitelemättä. (Eivät kovin kauaa). |
Tiedätkö, mulle on käynyt noin myös! Kerran vanha koirani meinasi syöksyä auton alle, huusin "seis" ja koira pysähtyi, katsoi mua ja odotti hievahtamatta (normaalisti ei ikinä), että otin sen syliin. Mä uskon, että koira kuulee hätääntyneestä äänensävystä, että nyt on paras totella heti, jotain outoa on tapahtumassa? Onneks Alfielle ei käynyt mitään!!! Älä syytä itseäsi, vahinkoja voi sattua, vaikka olisi kuinka varovainen!
VastaaPoistaHui, sydämeni aivan pysähtyi, kun ajattelin mitä olisi voinut tapahtua. Tuota noin, on meinaan kokemusta omasta takaa. Siinä tahtoo mäyris jäädä hopealle, kun tulee kohtaanto polkupyörän kanssa.
VastaaPoistaOpettele tosiaan tottelemaan ihmisäipän käskyjä ja komentoja. Kyllä kannattaa. Hyviä ulkoilukelejä näytösponille, nutulla tai ilman.
Kummasti ne vaan äänenpainosta ymmärtävät milloin on tosi kyseessä! :) Meillä todettu useaan otteeseen, että kun on oikeasti vakava paikka, niin sitten totellaan. :)
VastaaPoistaAnu: Mä luulen kanssa, että äänenpainosta se tiesi, ettei nyt kannata liikahtaa senttiäkään eteenpäin. Mutta olipa taas hyvä muistutus siitä, että täytyy skarpata tuolla liikenteessä, vaikka kyseessä olisikin vain pyörätie. Autotielle mentäessähän sitä automaattisesti valpastuu huomattavasti. Mun pitäisi muistaa, että se on niin pieni vielä, enkä voi olettaa että se jo käyttäytyisi aikuisen koiran tavoin...jos sitä nyt koskaan voi ylipäänsä sellaista odottaa ;)
VastaaPoistaPyry: hui, Pyrykö on jäänyt pyörän alle joskus?! Mäyris on kuitenkin niin pieni koira (omista luuloistaan huolimatta), että edustaahan, varsinkin nopeasti liikkuva pyörä, jo aikamoista uhkaa.
Nelli: Nii-in. Pitäisköhän yrittää simuloida joskus samaa äänensävyä, että menis paremmin komennot läpi :) Ei taitaisi onnistua, koiria ei niin vain huijata; ovat sen verran herkkävaistoistoista porukkaa ja lukevat ihmisen lähettämät lukuisat eri singnaalit niin hyvin.
Joskus kun olen metsässä kompastellut juuriin ja horjahtanut, niin Alfie on kääntynyt ja juossut mun luo katsomaan ettei käynyt kuinkaan, vaikka en ole pitänyt mitään sen kummempaa ääntä (no, ehkä olen saattanut kirosanan mutista ;)...siinä se on sitten touhottanut ympärillä, häntä viuhuen ja hypähdellen ja varmistanut, että olen tolpillani ;) Se on vähän muutenkin sellainen karvainen Florence Nightingale, aina hoitamassa jos jotakin sattuu =)