Alfie ja sen elekieli

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ihmisillä on kiusallinen tapa monimukaistaa asioita, ylianalysoida ja tulkita niitä liiankin pitkälle. Koiran maailma on simppelimpi: liikuntaa, rakkautta, ruokaa, unta, virikkeitä. Järjestys ei ole sitova, vaan se vaihtelee päivän ja mielialan mukaan.

Olen jossakin kuullut sanottavan, että onnellinen koira on väsynyt ja nälkäinen. Minulla olisi hieman huomautettavaa tuohon jälkimmäiseen osioon: minun mielestäni onnellinen koira on väsynyt ja kylläinen.

Terv. Nimimerkki “Jouluna sain muutakin kuin nappulaa. Miksei, oi miksei voi aina olla Joulu. Kuusikin on viety pois. Hitto. Joudun turvautumaan varasuunnitelmiini, jotka pitävät sisällään koko alakerran käyttöönoton yhtenä suurena leluna. Vaadin kuusta takaisin.”

Pöydällä maukasta lohta. Lattialla toiveikas koira. "Katsokaa kuinka suloinen ja pieni olen. Olen myös kuolemassa nälkään. Säälikää minua."

 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Alfie on melkoisen helppolukuinen koira. Se käyttää lukuisia eleitä ja ilmeitä mielestäni suhteellisen selvästi ja laajamittaisesti, koko kehollaan ja kasvoillaan. Yleisesti ottaen sen eleet ja ilmeet ovat helposti tulkittavissa, aika harvoin sen loppujen lopuksi käyttää hienovaraisia eleitä, niitä, jotka ovat melkeinpä liian nopeita ihmissilmän tunnistettaviksi.

 

Se käyttää taitavasti rauhoittavia signaaleja, sekä itseensä että toisiin koiriin. Itsensä se rauhoittaa hetkellisestä kiihdytyksestään joko haukottelemalla tai nuoleskelemalla huuliaan, joskus sitä tosin voi joutua hieman muistuttamaan niiden käytöstä. Viimeksi eilen se onnistui virittämään itsensä levottomaksi leikkiessään ja touhutessaan pitkän aikaa ja siitä näki, että se etsi jotakin purkukeinoa kaikelle sille energialleen jonka se oli onnistunut kehittämään sisälleen. Kello oli kuitenkin jo niin paljon, etten halunnut suunnata sen hajaenergiaa enää mihinkään sellaiseen toimeen joka olisi kiihdyttänyt sitä entistä enemmän, vaan laskeuduin lattialle sen eteen ja nuoleskelin huuliani ja haukottelin näkyvästi ja korostetusti. Se kallisti päätään ja tutki ilmeitäni, sitten se alkoi myös nuolla huuliaan, laskeutui maahan makaamaan ja painoi päänsä syliini. Ulkopuolisen silmissä tämä kyseinen kommunikointihetki olisi varmasti herättänyt ihmetystä ja/tai huvitusta, mutta mitäpä tuosta. Se toimii, ja on kultaakin kalliimpi tilanteissa jossa koira pitää saada rauhoittumaan.

Alfiella on muutama suhteellisen raju koirakaveri, jotka haukkumalla ja riehumalla yrittävät saada sitä mukaansa leikkimään, ja vaikka Alfie yleensä on valmis tohottamaan lajitovereidensa kanssa se osaa rauhoittua menon käydessä liian hulvattomaksi. Nähdessään riehaantuvan ja lähestyvän koiran se joko istuutuu alas tai menee makuulle ja pyrkii rauhoittamaan omalta osaltaan tilanteen heti. Eräs koiraihminen totesi minulle kun olin Alfien kanssa lenkillä, että “ai, toi on tollanen alistuva uros. Tää meidän on tällanen vähän rajumpi tapaus.” Katsoin parhaaksi tarkentaa hänelle ystävällisesti, että kyseessä ovat rauhoittavat eleet, eikä alistuminen. Alfie, kuten yleensä muutkin koirat, alistuu toiselle koiralle paljastamalla vatsansa.

Joskus olen myös joutunut korjaamaan virhekäsitystä, että ihmisille alistuessaan Alfie kääntäisi vatsansa esiin, koska tuntemilleen ihmisille se tekee tätä paljon. Ei, se kerjää ainoastaan rapsutuksia sillä eleellään, varsinkin kun sen ainainen heikkous on ihmiset jotka osoittavat sille huomiota ja jakelevat rapsutuksia. Kun se tapaa tuttuja ihmisiä voisi ottaa sekuntikellolla aikaa kauanko siihen menee ennen kuin se on selällään ketarat ojollaan kohti taivasta. Kun sitä torutaan, se köyristää selkäänsä ja laskee päänsä ja katseensa maahan; tällä tavoin se elehtii alistumista ihmisilleen. Tässä vaiheessa toruminen, tietenkin, lopetaan välittömästi.

Toisinaan Alfien leikkiinkutsu ja säikähtämisen ilmentäminen hämmentää joitakin ihmisiä; ne kun päällisin puolin näyttävät olevan yksi ja sama ele: se laskee etupäänsä maahan ja nostaa takapäätään ilmaan, heiluttaa häntäänsä ja haukkuu. Jos se haluaa leikkiä toisen koiran kanssa, se toimii näin, mutta jos se säikähtää jotakin ihmistä, se elehtii lähes samalla tavalla. Ainoastaan haukussa on eroa; epävarmana sen haukku on omissa korvissani tunnistettavaa, sävyltään täysin erilaista kuin leikkiinkutsussa. Se myös välttelee pelästyessään katsekontaktia.

Kotona villien saalis- ja vetoleikkien jälkeen, kun sitä on kiitetty hyvästä leikistä ja ihminen on vienyt käytetyt lelut odottamaan seuraavaa kertaa, se tulee lattialla istuvan ihmisen syliin tai eteen makaamaan. Yleensä se laskee päänsä ihmisen jalan päälle ja jää kylkiasentoon retkottamaan tyytyväisenä itseensä ja tilanteeseen. Tähän se rauhoittuu oma-aloitteisesti ja koko sen keho rentoutuu. Joillekin koirille rauhoitukseksi riittää se, että ihminen laskeutuu lattialle makaamaan ja koira oivaltaa, että nyt on käsillä hetki jolloin siltä toivotaan lepoa. Meillä tämä ei koskaan, eikä missään olosuhteissa tai tilanteissa, ole toiminut toivotunlaisesti. Jos ihminen menee lattialle, on se Alfielle merkki hyökätä nuolemaan naamaa, korvia ja niskaa, pyörittämään päätään hiuksissa ja oiva tilaisuus riehaantua täysin, mahdollisuus painimatsiin. Ihmisen asettuminen pitkäkseen lattialle on sille sama kuin leikin aloittaminen.

Sillä ei vielä toistaiseksi ole tullut vastaan tilanteita jossa se olisi käynyt niin ylikierroksilla, etteikö se olisi osannut rauhoittaa itseään tai rauhoittunut ihmisen käyttäessä siihen rauhoittavia signaaleja. Se on voimakastahtoinen ja omapäinen koira, mutta hyvin älykäs, eikä missään nimessä mahdoton. Se kykenee jo aika hyvin pitämään viettejään kontrollinsa alla.

Haukkuminen on sille itseilmaisun keino, jota se on oppimassa käyttämään säästeliäästi ja johon se turvautuu ulkona nykyään hyvin harvoin. Tullessaan etuovesta ulos se haukkuu nähdessään toisen koiran jossakin lähettyvillä. Tämä on selkeä reviirihaukku jolla se ilmaisee tulostaan. Kohdatessaan toisen koiran lenkillä se ei, muistini mukaan, ole haukkunut kuin pari kertaa, mutta siitäkin on jo useampi kuukausi aikaa. Se saattaa nartun nähdessään vinkua ilosta, mutta uroksille se ei ole juuri koskaan haukkunut (lukuunottamatta niitä kertoja jolloin se on kommunikoinut seinänaapurina asuvan uroskoirakaverinsa kanssa. Nämä kerrat ovat repineet sekä korvia että hermoja, koska koirilla on ollut paljon asiaa toisilleen ja sen selvittämiseen on käytetty ruhtinaallisesti aikaa).

Ollessaan hämmentynyt jostakin, joka todennäköisesti johtuu siitä, että ihmiset viestivät itsensä kanssa ristiin, se räpyttelee silmiään ja liikauttelee kummastuneesti luppakorviaan. Se katsoo aina ihmisiään suoraan silmiin, koska sitä on siihen opetettu ja katsekontaktia on siltä vaadittu. Nyt murrosikäisenä sillä on myös ilmentynyt uhmakasta silmiin tuijottelua kun sitä on komentanut, mutta poikkeuksetta ja aina se kääntää katseensa poispäin hetken kuluttua ja tottelee. Mutta selvästi se koettelee venyttää rajojaan edes yhden pykälän eteenpäin. Tähän liittyy myös kuulon selkeä huonontuminen; komentoja joutuu toistamaan tiukennetulla äänensävyllä ennen kuin voi olla varma, että ne menevät perille. Onneksi edelleen on päiviä jolloin riittää, että sitä katsoo merkitsevästi ja se lopettaa kielletyn asian tekemisen.

Mutta sillä on myös hetkiä jolloin se istuu paikoillaan ja tuijottaa ihmisiä ilmeettömän piinaavasti; aivan kuin olettaen, että sen ajatusvirran mukaan kyettäisiin heittäytymään ja lukemaan sen viestimät asiat. Ja kun sitä ei sitten pystytäkään heti tulkitsemaan, se huokailee äärettömän dramaattisesti ja loukkaantuu, painuu pedilleen ja murjottaa. Ääritapauksessa, jos se kokee tulleensa jostakin verisesti loukatuksi, se kääntää selkänsä ihmisille eikä sitä saa seuraavaan pariin tuntiin häiritä. Ilmasta voi suorastaan haistaa marttyyriasenteen jo katsahtamatta koiraan päinkään. Se nukahtaa aina omaan mökötykseensä, mutta herätessään on jo huomattavasti paremmalla tuulella.

Se on vinkeä ja veikeä tapaus jonka kanssa yhteispeli sujuu tasaisina päivinä yllättävänkin hyvin, sen nuoren iän huomioiden. Ja niinä huonoimpinakin päivinä se on silti se sama rakastettava otus, ainoastaan päivitettynä astetta uhmaavammalla asenteella.

ps. Viimeistä lausetta kirjoittaessani se oksensi eteisen lattialle pallon jonka sisällä oli sekalainen kasa karvoja ja tekokuusen neulasia. Se jäi ylen hämmästyneenä tuijottamaan tuotostaan ja vilkaisi sitten minua paljonpuhuvasti. Aivan kuin minä olisin ne sille syöttänyt.