Kriitikko

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

The dachshund is under no obligation to make any sense to you. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Olen ennenkin tainnut täällä mainita, että meillä asuu kriitikko kotona. Ei, en nyt tarkoita sitä kirjallisuuskriitikkoa, joka sensuroi menestyksekkäästi kirjoja hyllystä, vaan sitä toista, sitä, joka on arvostelee ihmisten vaatetukset. 

Kun yläkerrasta laskeutuu portaat alas vaatteidenvaihdon jälkeen, Alphonse havahtuu olohuoneen sohvannurkastaan kritisoimaan kulloisenkin vaateparren. Ja jos päällä on jotakin sen silmille liian värikästä, se nousee sohvaltaan, juoksee ihmisen perään istuu alas tuijottamaan päästä jalkoihin, lukemattomia kertoja. Aivan kuin se ei saisi häiritsevästä näystä tarpeekseen. (Jokaisen, joka on ollut sen intensiivimulkoilun kohteena - luonnollisesti se arvostelee samalla pieteetillä myös vieraiden vetimet - ei tulisi mieleenkään epäillä, että koirat ovat muka värisokeita. Tai jos ovatkin, niin Alphonse ei ole.)

Se ei ole erityisen huvittunut mistään liian räikeästä, tosin liian räikeitä vaatteita emme edes omista, mutta ilmeisesti sen tarkka muotisilmä puhkeaa joistakin sellaisista kuoseista, jotka eivät sovi sen pirtaan. Olen jo huomannut, että mitään hempeitä kukkamekkoja se ei sulata kyttäämättä niitä näreissään, pitkin pitkää kuonoaan. Farkut ja t-paidat ovat hyväksyttäviä, neuleet ja villapuserot ok, samoin hupparit ja erityisesti maastovaatteet, koska se tarkoittaa metsään menoa tai lenkkiä. Epäluuloa aiheuttavat erityisesti kaikki missä on paljetteja, siinäkin tapauksessa, vaikka kyse olisikin tavallisesta t-paidasta, eikä mistään juhlavaatetuksesta. Kimallus ei mahdu mäyrän muotivaiston sisään. 

Mejä-koe, Pyhäntä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Aslan oli taas harrastamassa. Minä hermostuin. Otimme yhteen, jouduimme jäähylle, koska leukojen louskuttaminen ei loppunut säällisen ajan sisällä. Murina ei helpottanut asiaa.  

Nyt olemme taas hyviä ystäviä, emmekä kanna kaunaa. Ihmiset alkavat jo tottua siihen, että pelipaikat neuvotellaan uudestaan, jos toinen on päässyt osallistumaan johonkin mukavaan puuhaan. Itse tosin pääsin syntymäpäiville ja sain kakkua, mutta Aslan haisi turpeelta ja suopursuilta tullessaan kotiin, lisäksi se oli aivan mutainen ja täynnä kuusenhavuja. Arvasin, että sillä oli saattanut olla vielä hauskempaa kuin minulla. Katkeroiduin ja nappasin sitä naamasta kiinni, mutta yön nukuimme jo toistemme kainaloissa. 

Ihminen tiirailee aina, että ovatko laikut kadonneet vuosien myötä turkistani. Eivät ole. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Tiedättekö tunteen, kun asiat eivät mene kaavailujen mukaan ja joskus eivät edes etäisesti siihen suuntaan, mikä oli alunperiin toiveissa. Tämä oli sellainen kerta. Kävimme, nimittäin, viikonloppuna ryssimässä Mejä-kokeen. Uumoilin jo heikompaa suoritusta, kun näin, että arvonnassa saimme viimeisen koejäljen ja ilma alkoi lämmetä lämpenemistään. Olin varma, että Aslanille tulisi liian kuuma ja koe saattaisi mennä pieleen. Valitettavasti näin myös kävi. Juuri ennen koetta päästin Aslanin uimaan ojaan ja se nyt varmasti auttoi sen verran, että kaadolle asti päästiin, eikä sentään tarvinnut keskeyttää koetta. 

Harmitti, kun tiedän mihin tuo koira pystyy ja sitten koko homma lässähti ensimmäiselle makaukselle, jonka pisteli huolellisesti poskeensa ja rupesi kaivamaan itselleen syvää kuoppaa, johon mennä viilentymään ja aurinkoa pakoon. Se kaivoi vielä enemmän seuraavalla makauksella ja otti paluujälkihukan. Edelliskerralla kokeissa ongelmia oli aiheuttanut se, ettei Aslan ollut merkannut ensimmäistä makausta; tyypillisen mäyräkoiramaiseen tapaan se nyt toimi sitten täysin päinvastoin, jonkin sisäisen logiikkansa mukaisesti. Olisipa vaan kiva tietää, että mihin tämä taipumus nyt tästä kehittyy, vai kehittyykö mihinkään. 

Kuten olen monesti todennut, aurinko on Aslanin kryptoniitti; se ei kestä lämpöä, vaan homma alkaa luiskahtaa heti käsistä, kun elohopea kohoaa, tämä on nähty lenkeillä, tämä on nähty näyttelyissä, joissa kuumina päivinä esiintyy veltohko koira. Tälle ongelmalle ei ole yhtään mitään tehtävissä, eikä voi muuta kuin toivoa, että seuraavissa kokeissa on kylmää ja märkää, eli tarjolla olisi Aslanin lempisäätä. 

Koeviikonlopun kulku oli seuraavanlainen:

Lauantaina ajoimme Kairan emännän kanssa 125 km koepaikalle vetämään kaksi jälkeä. Päästyämme perille söimme lämpimän ruuan ja tankkasimme vielä kahvia ja erinomaista omenapiirakkaa. Kartasta otimme kompassilla suuntimet jäljistä, jotka meille oli osoitettu vedettäviksi. Kumpikin suunnisti yhden ja veretti toisen jäljistä. Se, joka suunnistaa jäljen, myös opastaa sen. Opastamista terminä ei tule mieltää sen perimmäisessä merkityksessä kun puhutaan mejäilystä, vaan kyse on siitä, että opas, eli suunnistaja, lähtee seuraavana päivänä jäljelle mukaan koetilanteeseen jäljestävän koirakon ja tuomarin kanssa. Oppaan tehtävänä on seurata muiden perässä, tarkasti suoraan jäljellä pysytellen. 

Jälki on piilomerkitty siten, että vain takaisinpäin katsottaessa puihin liimatut/kiinnitetyt merkit näkyvät, eikä koetta suorittava koiranohjaaja saa vilkuilla taakseen. Ainoastaan tuomari ja opas tietävät missä jälki tarkalleen ottaen kulkee. Jos koira tekee paluujälkihukan, eli lähtee takaisinpäin omia jälkiään pitkin, opas osoittaa tuomarin määräyksestä mistä puhdas verijälki alkaa ja koira palautetaan sille. Koiranohjaajan tehtävänä on puolestaan kulkea kuusi metriä pitkän jälkiliinan toisessa päässä ja luottaa koiran nenään, mennä koiran mukana sinne, minne se onkin menossa, olkoon suunta kuinka väärä tahansa. Koiranohjaaja ei saa vaikuttaa mitenkään koiran suoritukseen, eli ei saa nykiä tai ohjailla koiraa liinasta. 

Vetäessämme lauantaina jälkiä tuli taas todettua, että se tasainen, upea kangasmaasto antoi odottaa edelleen itseään, kun havaitsimme olevamme suolla. Suolla ei ole kivaa. Suolla saappaat juuttuvat silmäkkeisiin. Saappaisiin menee vettä. Suusta tulee kirosanoja. Paarmat ja hyttyset vain nauravat äänekkäästi hyttysmyrkyille. Naama onkin nyt ihan täynnä paukamia, mutta siitä osaa olla liikuttavan kiitollinen, etteivät sentään hirvikärpäset olleet vielä kuoriutuneet. (Kuultuani, että metsissä oli tehty karhu- ja susihavaintoja, olin jo suhteellisen varma, että niskani takana tuijotteli joku. Joku, jolla oli terävämpiä ja isompia hampaita kuin minulla, ehkä myös ärhäkkäämpi luonto. Mutta se olikin vain sammakko. Tietääkseni sammakko ei ole vielä Suomen metsissä tappanut ihmistä. Vielä.)

Jäljet vedettyämme ajoimme takaisin kotiin; aikaa oli mennyt yllättävän kauan, koska maasto oli ollut sen verran haastava, ettei sitä hölkkäilty läpi. Edellispäivänä vietetyt miehen työpaikan kesäjuhlat painoivat hieman takaraivossa, kun kahden tunnin yöunilla olin ollut liikenteessä. Tokihan Murphyn lain mukaisesti kesän mukavin riento, eli kesäjuhlat, tälläytyivät samalle viikonlopulle kuin fyysistä suoritusta vaativa laji. Siltikään illalla ei nukuttanut riittävän ajoissa, eikä seuraava aamu ollut edellistä lempeämpi, koska herätys oli jo neljältä. 

Koeaamuna ilma oli viileä ja toivoin sen sellaisena pysyvän. Joku sanoi, että sadetta oli luvattu ja minulle se olisi sopinut vallan hyvin. Mäyrät ovat tottuneet lenkkeilyyn rankkasateessa, pakkasessa, tuulessa ja tuiverruksessa, ainut missä ongelmia kohdataan Aslanin kanssa on kuumuus. Alphonsea ei edes se lannista.

Jäljellä huomasin välittömästi jo alkumakauksella tavasta, jolla Aslan alkoi edetä, että nyt ei mene hyvin. Toivoin, ettemme sentään nollatulosta saisi, vaikka kolmosellakaan emme mitään tee. Muotovalioon mäyräkoira tarvitsee joko yhden ykköstuloksen esim. juurikin Mejästä tai sitten vaihtoehtoisesti kaksi kakkostulosta. Jäkivalioon tarvitaan kaksi ykköstulosta AVO-luokan jäljeltä ja kolme ykköstulosta VOI-luokan jäljeltä. Me saimme sitten AVO-kolmosen, eikä siinä vaiheessa enää juurikaan naurattanut. Se on vähän sama kuin saa vara-SERTin näyttelyistä; onhan se kiva, mutta ei sillä mitään tee, kun valioitumiseen se ei vaan riitä. Tarvitaan kolme SERTiä, kolmelta eri tuomarilta. Ja ne käyttötulokset. Juurikin ne, jotka ryssimme.

Aslanilla oli sunnuntaina pitkä päivä, se jaksoi hienosti ja antoi kyllä itsestään ihan kaiken niissä puitteissa missä se työskenteli. Kuntohan tuolla mäyrällä ei lopu kesken, mutta kuumuus on sille liikaa. Nyt kyllä vähän pelottaa, että se ottaa tavaksi jäädä jäystämään makauksia ja kaivelemaan niille kuoppia, kun on sen kerran tehnyt. Mäyräkoiran aivoituksista ei koskaan voi olla täyttä varmuutta, että mihin suuntaan ne koiraa vievät. Lisätreeni todennäköisesti vain Aslanin kohdalla pahentaa asiaa, mutta ehkä vedän sille vielä yhden pikkujäljen tälle kesälle ja katson, että miten se suorittaa kulmat. 

Miinuksen puolelle ei kokonaisuudessa tietenkään jääty; jokainen käynti on mukava, ei kai tuonne metsään lähtisi rämpimään - ja vielä maksaisi siitä - jos siitä puuhasta ei pitäisi. Sitä paitsi, tutustuu uusiin ihmisiin, Aslan saa uusia kokemuksia ja oppii aina vähän lisää mielenhallintaa, sekä pääsee ottamaan vieraisiin koiriin kontaktia ilman Alphonsea, mikä tietenkin tekee sille tosi hyvää.  Valitettavasti vaan kotona Alphonse haluaa sitten ottaa kontaktia Aslaniin, hampaat edellä...

Lauantaiaamuna pakkasin mejäkamat jälkientekoa varten kassiin. Tärkein väline on luonnollisesti kompassi ja koepaikalla saatava kartta, joita ilman ei jäljelle ole asiaa. Seuraavaksi tärkein on askelmittari. Avojäljen jokainen sivu on 300 metriä pitkä ja itse mittaan sen laskemalla jokaisen askeleeni. Siihen kätevin on mekaaninen laskin (virallisesti tuo kai on golfin lyöntilaskuri), jonka kanssa ei tarvitse pelätä, että patteri loppuu kesken. Minun askelpituuteni maastossa on 122 askelta = 100 metriä, eli klikkaan askelmittaria 366 kertaa jokaisen avojäljen kaavan sivulla. Ensin tietenkin otetaan kompassilla suuntimet, että jälkikaava pysyy koossa oikeaoppisesti. Muitakin apuvälineitä voi käyttää, kuten puhelimen Sport Trackeria ja GPS:ää. Mutta jos tekniset vimpaimet pettävät, ollaan pulassa, jos mukana ei ole kompassia ja askelmittaria.

Metsää myytiin taas -30 prosentin alennuksella, eli piilomerkkeinä käytettyjä tarroja osoittamassa tuomarille ja oppaalle itselleen veretetty reitti. Jos katsoo tarkkaan, näkyy taaimmaisessakin puussa oranssi lappu keskellä runkoa. Nämä merkit siis ovat piilossa koiranohjaalta, joka koiransa kanssa lähtee jäljelle, ja nähtävissä vain taaksepäin katsottaessa; koiranohjaaja ei saa vilkuilla kokeen aikana taakseen. Tuomari ja opas sen sijaan tarkistavat missä mennään ja opas pysyy aina jäljellä, riippumatta siitä, missä jäljestävä koirakko menee. Täten jos koira tekee hukan ja pitää palauttaa jäljelle, opas osoittaa heti, mistä puhdas jälki alkaa. Opastuksen jälkeen opas palaa lopusta alkuun ja siivoaa kaikki merkit pois puista sekä peittää makaukset ja kaadon, että metsä on taas mejäilijöitten käytettävissä kuukausien päästä.

Mejästelijä itse; pieni mies, pitkä tie.

Valjaat jo päällä, vaan ei vielä jälkiliinaa.

Kaira on suorittanut oman osuutensa, nyt voi vaan hengailla ja odottaa, että Aslan pääsee jäljelle.

Alkuasukas alkaa olla levoton. Päivä kääntyy kuumaksi. 

Mejä-koe, Hailuoto

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Naisihminen lähti Aslanin kanssa harrastamaan. Olin paitsi tyrmistynyt moisesta epäkohdasta ja vääryydestä, mutta myös suunnitelmissani oli turpakäräjöinti kunhan juniori saapuisi takaisin. Olin niin vihainen kokemastani loukkauksesta, että meidät piti eristää toisistamme, kun toiminta alkoi ihmisten silmissä näyttää jo siltä, että täällä ottaa jompi kumpi meistä kohta sivuosumaa. Tai ihan vaan täyslaidallisen.

Yöhön mennessä tilanne oli rauhoittunut, koska minulle tuli ikävä Aslania. Se sai anteeksi ja nyt olemme kuin mitään kuprua ei olisi koskaan tapahtunutkaan. 

Oletan saavani vatsarapsutuksia. Nyt.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Menneen viikonlopun Mejä-kokeet ovat onnellisesti ohi. Onnellisesti siinä mielessä, että koe tuli Aslanin kanssa suoritettua läpi ihan kunnialla.  

Itsehän noviisina olin aluksi hieman hukassa (Aslan ei ole koskaan hukassa), mutta sain loistavia neuvoja ja ohjausta. On vähän eri asia vetää omille koirille jälkeä maastoon ilman sen kummempia nuotteja ja sitten tehdä se koetilanteeseen kaikkien sääntöjen mukaan jollekin toiselle, joka on maksanut siitä. Eniten jännitinkin omaa opastustani, enkä niinkään Aslanin koetta. 

Jälkien vetämiseen (jokainen pari vetää yhden avoimenluokan jäljen ja yhden voittajaluokan jäljen) sisältyi niin paljon komiikkaa - sekä tahallista, että tahatonta - että hetkellisesti vastustavat luonnonvoimatkaan eivät lannistaneet. 

Ensimmäinen päivä alkoi puolelta päivin ja iltaseitsemän lautalla tulimme  takaisin mantereelle. Seuraavana aamuna lähtö oli puoli kuudelta Kairan emännän, Kairan ja Aslanin kanssa. Mäyrät olivat autossa valppaampina kuin vain vähän nukkuneet ihmisensä. Erityisen valpas oli Aslan, joka sujuvasti pisteli poskeensa Kairan aamupalanappulat salassa muilta. Rangaistukseksi se sai sitten tietenkin löysän vatsan, onneksi ei kuitenkaan jälkikokeen aikana. (Silloin se, sen sijaan, einesti paria hanhenraatoa...).

Kokeen suoritusjärjestyksen arvonta suosi minua ja Aslania. Olimme ensimmäisenä koevuorossa, joten tiukka paikka oli jo aamulla ohi. Koe meni muuten ihan hyvin, mutta kismittävä paluujälkihukka livahti suoritukseen. 

Oman suorituksemme jälkeen opastin tekemäni jäljen sille koirakolle, joka arvonnassa oli saanut verettämämme AVO-luokan jäljen. Kokeen jälkeen opas käy aina purkamassa jäljen, mikä tarkoittaa sitä, että jokainen merkkinä käytetty kreppinauha ja huomiotarra irrotetaan puista, kannoista, kivistä yms. ja makaukset sekä kaato peitellään, että aluetta voidaan käyttää taas joskus alkusyksystä, eivätkä vanhat merkit tai makaukset sekoita jäljentekijöitä. Loppujen lopuksi tarroja ei ollut maastossa ollenkaan niin paljoa kuin mitä sinne olin edellispäivänä parini kanssa kylvänyt, koska napakka sadekuuro oli huuhtonut ne mennessään. Tämä oli aiheuttanut pienen kauhunväristyksen, kun olin lähtenyt opastamani koirakon ja tuomarin perässä jäljelle ja tajusin, että nyt mennäänkin kokolailla sokkona, kun taaksepäin katsellessa puihin laittamamme piilomerkit huusivat poissaolollaan. Mutta tästäkin selvittiin. 

Alla tuomarin koeselostus Aslanin jäljestä:

"Alkumakaus tutkitaan ja rauhallinen lähtö. Koira jäljestää ilma- ja maavainua käyttäen sopivalla vauhdilla, jäljen päällä luovien. 1. osuudella ajourat ylitetään pienen tarkistusrenkaan avulla. 1. kulma tarkasti, mutta makaus jää merkkaamatta. 2. osuudella tutkitaan pari linnunraatoa, riistan jäljistä innostutaan niin, että otetaan paluujälki ja hukka. 2. makaus merkataan nopeasti ja kulma selviää pienellä renkaalla. Sorkkaa nuuhkitaan varovasti. Hyvä suoritus ensikertalaisilta."

Tulos: AVO 2, pisteitä 34.

Ei siis ihan mennyt niin kuin kaavailin ja Strömsössä ehkä menisi, mutta toki olen iloinen kakkostuloksestakin. Ja nyt kun Aslanilla on käyttötulos, sain muutettua sen avoimesta luokasta käyttöluokkaan seuraaviin näyttelyihin, mikä helpottaa huomattavasti koirien esittämistä, kun ovat nyt eri luokissa.

Se nyt tuli kuitenkin taas huomattua, että Aslania ei voi päästää metsään vapaana juoksentelemaan niin kauan kuin sen kanssa harrastaa Mejää. Sen riistavietti on niin voimakas ja halu päästä käytännön ajoon, että sen jälkeen sitä tuskin enää saa Mejästä innostumaan. Jälkikokeessakin huomasin sen asentomuutoksesta, että se oli vaihtamassa jäljestystä ajoon; kerran se kykeni vastustamaan viettiään, mutta ei sitten enää toista kertaa, josta tulikin tuomittava hukka. 

Mäyräkoiria oli kokeessa jopa seitsemän, lähes kaikki loput olivatkin sitten noutajia (kokeeseen osallistui yhteensä 24 koirakkoa), kyseessä kun oli Noutajayhdistyksen järjestämä koe. Paitsi että opin paljon, oli koko reissu myös tosi mukava. Evalle ja Gagamelille ekstrakiitokset hyvästä seurasta! 

Jäämme odottamaan seuraavia kokeita. 

Aslan ja mejänenä.

Mäyräkoirat keräävät voimia

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Aslanin frisyyri ei pysy kuosissaan, jos sen kuontalo kastuu. Nyt on kastunut ja villit kiharat ovat pyörähtäneet sen korvakarvoihin. Ne täytyisi saada asettumaan tai muut luulevat, että se viettää yönsä paplarit päässä. Asiaa ei tietenkään yhtään auta se, että ihminen (nais-) muovaa niistä jatkuvasti sarvia sille. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Äijät hempeilevät.

Syyllisen motiivit

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Kirjat eivät kiinnosta minua. Jos näen Aslanin kajoavan niihin, haukun kuuluvasti ja raikuvasti ilmoittaakseni, että se on tekemässä jotakin, mikä ei ole sallittua. Tämä ei ole estänyt sitä, mutta hälytykseni on tuonut ihmiset paikalle. Paitsi silloin kun he eivät ole olleet kotona, ja tuho on todennettu vasta kotiintulon jälkeen.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Muutama kirja on kokenut taloudessa karun kohtalon. Kritiikki on kohdistunut olohuoneen ison tilanjakajan alahyllyihin, joista suivaantunut lukija on omatoimisesti poistanut epäkelvoksi havaitsemiaan opuksia. Peittääkseen salakavalasti inhonsa näitä tiettyjä kirjailijoita kohtaan, tämä kriitikko on poistanut kokonaan teoksista kannet ja ensimmäiset sivut. 

Näitä iskuja vastaan on yritetty suojautua nostamalla alahyllyjen kirjametrit turvaan kaappien päälle, mutta aika ajoin epäjärjestykseen tympääntyneenä kirjoja on palautettu niiden omille paikoilleen. Valitettavasti on jouduttu toteamaan, että kriitikko on palannut toimeensa ja havaitsemiensa lukukelvottomien teosten määrä on ollut vakio. 

On kestänyt selvittää mistä johtuu tämä äärettömän nurjamielinen suhtautuminen juuri kirjoihin; muut asiat ja tavarat saavat olla kajoamatta, mutta kirjoihin kohdistettu syvä viha ei ole muuttanut kolmessakaan vuodessa muotoaan, vaikka kriitikon kasvaminen lähes aikuiseksi on kuviteltu muuttavan suhtautumista ja tilannetta. 

Pitkällisen salapoliisityön tuloksena on viimein selvinnyt, että syy kirjojen tuhoamiseen ei niinkään ole niiden sisällön puutteissa tai esimerkiksi kansikuvan graaffisessa epäonnistumisessa, vaan syy on hyvinkin banaali: kirjojen maantieteellinen sijainti olohuoneessa. Kirjoja syvästi vihaavan päivittäinen reitti kulkee nimittäin tilanjakajan alahyllyjen läpi olohuoneen toiselta puolelta toiselle. Se nousee pediltään, astelee hyllyn läpi katsomaan takaovesta, näkyykö pihalla siivekästä einestä liikahtelemassa viattomasti nurmella. Sitten se astelee takaisin pedilleen, samaisen tilanjakajan alahyllyn kautta, kas hylly kun jakaa sen valtakunnan kahteen osaan ja puolittaa isoa olohuonetta. Se ei voi kiertää paria metriä tilanjakajan sivusta, vaan sen täytyy nimenomaan kulkea siitä läpi - näin ilmeisesti määrää se samainen biologia, joka saa linnut muuttamaan etelään talven alkaessa. 

ps. Asia oli äärimmäisen helppo todentaa, kun kirjoja oltiin asettelemassa takaisin hyllyilleen. Tilanjakajan toiselta puolelta alkoi kuulua itkua ja kriitikko töni opuksia summittaisesti tassuillaan ja kuonollaan pois tieltään. Sen reitti oli tukittu. 

Tilanne on edelleen ratkaisematta.

Syyllinen ei tunne häpeää.

Mejä-treenausta sateessa

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Tämä kuva ei ole eiliseltä, sillä eilen satoi vettä ja elohopea painui vaatimattomasti 20 astetta alemmas kuin viime päivinä. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Eilen käytiin kaksi jälkeä, kummallekin mäyrälle omansa, muutamine ojanylityksineen ja rämeikköineen. Aina kun pitäisi tehdä helppo jälki, jossa treenataan kulmia, on lopputulos suht' haastava ja vetinen. Yhtään kertaa en kuivaan maastoon ole jälkeä vetänyt, siis sellaiseen helppoon ja kevytkulkuiseen kangasmaastoon, joka olisi jäljenvetäjän unelma. 

Etukäteen vähän mietin, että noinkohan Alphonse - syvästi vesivastainen - loikkii gasellimaisesti ojien yli ja sitten tajusin, että loikkaus ei ole edes mahdollinen; jalkojen pituus ei riitä, sinnehän se tulee molskahtamaan ja tyssääkö homma sitten siihen. Ei tyssännyt, ei alkuunsakaan, eikä sinne päinkään. Alphonse, joka ei tassujaan vapaaehtoisesti kastele, ei miettinyt sen kummemmin ja vaikka varmasti hypätessään tiesi, ettei kantama riitä, hyppäsi silti joka kerta. Ja putosi veteen. Rämpi tyynesti toiselle puolelle tai nostin sen valjaista, kun nousu ojasta oli liian hankalaa pienelle koiralle. Noinkin kovasti vettä inhoavan koiran täytyy todella haluta seurata jälkeä hypätäkseen jääkylmään veteen, päästäkseen toiselle puolelle jatkamaan jäljestystä. Se sai kovasti kehuja ja häntä heiluen jatkoi työskentelyään. 

Alphonse kuten Aslan, tekee koko ajan jäljellä töitä, ei haahuile ja vaikka tulikin yksi hukka, ei hetkeksikään lopettanut jäljen etsimistä aktiivisesti. Huvittavin juttu oli sen tyyli makauksen merkkaamiseen etäisyyden päästä; se nimittäin painui matalaksi sammalta vasten ja väijyi makuuta. Sitten se hiipi lähemmäksi ja merkkasi makuun seisomalla sen päällä. 

Aslanilla oli taas vauhtia melkein liiankin kanssa. Täytyy pitää silmällä, ettei juokse makuiden läpi ja sitä pitää muutenkin vähän jarrutella jälkinarusta. Sillekin tuli yksi hukka, suurinpiirtein samoilla leveyksillä kuin Alphonsellakin - olisiko joku elukka juossut alueen poikki, en tiedä. Aslan palasi myös "Etsi jälki"-komennolla takaisin jäljelle, eikä olisi varmasti luovuttanut työskentelyään, koska sinnikkäästi rengasti aluetta ja etsi verijälkeä, jonka oli hetkellisesti hukannut. Aslanin kanssa täytyy kulmia treenata vielä vähän kesän aikana, olisi alusta pitäen täytynyt kiinnittää niihin vieläkin enemmän huomiota, että merkkaisi ne kunnolla. Onneksi tärkein asia on luonnostaan valmiina: into jäljelle, sitä kun ei voi opettaa, eikä treenata. Sitä joko on tai sitä ei ole. 

Tekevät hyvää työtä, kumpikin. Erityistä iloa aiheuttaa se, miten työskentelevät herkeämättä ja itsenäisesti ja kuinka suuresti nauttivat touhusta. 

Jäljet olivat tällä kertaa n. 13 tuntia vanhat ja niiden päälle oli satanut tuntikausia vettä yöllä ja joitakin tunteja aamulla. Maasto oli pehmeää ja riistarikasta sekametsää, jossa oli paksu varpukasvillisuus. Kummallakin oli muutama ojan ylitys, josta ei päässyt kastumatta. Mäyrät nukkuivatkin illalla kotona väsähtäneinä, kun olivat käyneet ensin suihkussa ja saaneet kuivauksen hiustenkuivaajalla. Suolta haisevat koirat (Aslan kun kävi ihan sukelluksissa ojan ollessa sen verran syvän) eivät ole se ihan parhain juttu mutaisine tassuineen ja häntä täynnä korsia. 

Tuulikaapin matto ei ole riittävän pehmeä, tietenkään. Aslan vie sinne siis oman tyynynsä kunnolliseksi alustaksi pään alle.

Kenttälounaalla

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Eilinen aamu alkoi taas Aslanin perinteisellä aamu-uinnilla. Olen jo pitkään epäillyt sen aivojen keveyttä - kuka ihme haluaa mennä vapaaehtoisesti kastelemaan itsensä aamuvarhaisella?? (Tänään sataa vettä ja lämpötila on pudonnut alas. Ei tarvi Aslanin astella veteen, riittää kun astuu ovesta ulos.)

Meillä oli vähän kenttälounasta takapihalla. Pannahinen, kun emme voi olla siellä vapaina, mutta pannatta aidattomassa tilassa, lähellä ympäröivien metsien riistarikkauksia, on ihmisen mielestä sama kuin päästäisi ketut kanatarhaan. 

Menyy piti sisällään broilerin siipeä ja samaisen siivekkään kaulaa. Ruokaa ei koskaan ole riittävästi ja se on aina liian nopeasti syöty. Tämä on valitettavaa.

Vesi pitää ruuan jälkeen aina juoda yhdessä. Tämä on tärkeä rituaali, yhtä tärkeä kuin sekin, että ruokailun jälkeen asetun kyljelleni ja Aslan putsaa naamani. Jos näin ei heti tapahdu, luon siihen vimmaisen katseeni ja se tulee heti palvelemaan minua. 

Miten niin ei ole jälkiruokaa? Hae banaani keittiöstä.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Illalla kävin Kairan emännän kanssa vetämässä kolmet jäljet metsään.

Makuuta veretetään.

Viikonloppua ja treeniä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen paikalla, vaan en tavattavissa. Kuvaaminen. Loppuu. Nyt.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoirat ovat polttaneet energiaansa tälläkin viikolla taas niin raivokkaasti, että aamuruokakuppiin kolahti extra-annokset ruokaa. Aslanin joka-aamuinen käynti järvessä ei tehnyt vieläkään Alphonseen vaikutusta, mutta ylimääräinen eines sen sijaan teki. 

Kaupasta on haettu lisää naudanverta sulamaan; tänään mennään taas metsään eksymään verettämään jälkiä. Olisi suotavaa, ettemme käärmeiden kanssa näkisi toisiamme tälläkään kertaa. Viimeksi viaton sammakko sai minut huutamaan ääneen, kun olin varma, että suomuniska väijyi sammalikossa.

Vesieläin

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen uunivahtina. Sillä ei ole mitään merkitystä, että onko uuni päällä vai ei. Varmuuden vuoksi kannattaa olla asemissa.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Ei voi vielä hyvällä, eikä millään muullakaan, tahdolla sanoa, että aamuisin olisi järkyttävä helle. Lämmin, kyllä, mutta tuulista, kuten täällä yleensä muutenkin. Ei siis voida olettaa, että aamulenkin pituutta olisi tarpeellista typistää, kun yön aikana kerätyt energiavarastot ovat mäyrillä täyttyneet ja alkuasukkaissa on selvää levottomuutta havaittavissa, jonka purkamiseen pikkupissapyrähdys ei riitä. Mennään siis pitkän kaavan mukaan. 

Alphonse ja minä emme juo mitään. Olemme säänkestäviä, seitsemän kilometriä ei tunnu janona. Lämmintä on juuri ja juuri 20 astetta. 

Aslan juo kolme kertaa ja käy kerran uimassa. Se kävisi useamminkin, mutta valitettavasti parin metrin välein ei ole tarjolla järveä. Se juo järvivettäkin, pitkiä siemauksia, kastelee päänsä kokonaan, sukeltelee ja vain nauttii vedestä seisomalla etujalat pohjassa ja takajalat huojumassa aaltojen liikeen mukaan kuin kaislat. Alphonse katselee kauhuissaan kauempaa rannalta - niin kaukaa, etteivät sen varpaat vaan kastu kosteassa hiekassa. 

Kotona Alphonse tyhjentää vesikupin, Aslan toisen. Mitä sanoisivat näyttelytuomarit, jos tarjoilisin niille nähtäväksi Aslania kevyessä ja ilmavassa kesätukassaan tänä kesänä: kaljuna? Siihen on kohta mentävä, jos mielii liikkua mäyrä mukanaan ovesta ulos, kun todelliset lämpimät ilmat alkavat...

Alphonse ei arvosta läträämistä vedessä. Eikä arvosta Aslania, joka siellä läträä.

Pieni vesinokkaeläin on onnellinen. Siinä on tarpeeksi syytä kaartaa järven kautta, kun näkee miten se naama hymyssä katsoo silmiini monta kertaa päästyään kylmään veteen. 

edit. Onko muilla ongelmia bloggerin kanssa - ja hämmästyykö kukaan, että minulla on? Näkyy, nimittäin, että olisi kommentteja odottamassa tarkistusta, mutta mitään ei kuitenkaan löydy. Kummitteleeko täällä? Näenkö omiani? 

Seisontaposeerauksia

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ihminen, koirapuistoriesa, pisti meidät harjoittelemaan seisomista viimeksi kun puistoilimme. Ihan kuin koirapuistot olisivat ensinnäkin sitä varten. Ihan kuin meitä olisi kiinnostanut tämänkaltainen toimi. 

Kerronko, mitä varten puistot ovat? Ne ovat olemassa sen takia, että mäyräkoira voi käydä pitämässä jöötä, kuria ja järjestystä siellä yllä. Ei tämä yhteiskunta sillä tavalla pyöri, että jokainen koira vain holtittomasti juoksee puistossa vailla minkäänlaista järjestystä ja päämäärää.

Näytänkö siltä, että olen äärettömän kiinnostunut poseeraamaan? Näytänkö siltä, että olen näyttelyseisonnassa?

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Aslanin ns. vapaa seisonta. Sen turkki on pöyhkööntynyt (tiedän, se ei ole oikea sana, paitsi nyt on) ja kasvanut vuoden aikana, saaden sen näyttämään tosi raskaalta, erityisesti kun se paininut maassa Alphonsen kanssa ja pörröttynyt muutenkin. Sen painoa on saatu nostettua n. 2kg kuluneiden kuukausien aikana, mikä tietenkin on tosi paljon noin pienikokoisella rodulla, ja hetken jo mietinkin, että onko sille tullut massaa nyt liikaa...Kunnes käytin sitä uimassa:

...ja huomasin, että koko koira oli vain napakka kimppu lihaksia, eikä yhtään mitään ylimääräistä. Pitkäkarvaisten turkki hämää todella paljon arvioitaessa koiran kokonaisvaikutelmaa ja vasta perusteellinen kastelu paljastaa sen, missä mennään. 

Ei, Aslania ei laiteta dieetille. 

Alphonsen näyttelyseisonta (takajalat tosin liian harallaan). Alphonse ottaa oikean seisonnan yleensä itse, ilman sen suurempia asetteluja ja sillä on myös pitkäjänteisyyttä pysyä asennossaan paremmin kuin Aslanilla, jolla ei nyt ole pitkäjänteisyyttä muutenkaan juuri ollenkaan. Alphonse on vielä hoikemmassa kunnossa kuin Aslan, eikä sen kroppa ole enää muovautunut viimeisen vuoden aikana niin paljoa kuin Aslanin, tiukentunut ehkä entisestään - kun taas Aslanille on vihdoinkin kasvanut rintakehä, se on vaihtanut pentukarvansa ja sen takapotku liikkeessä on muuttunut pontevammaksi. Ilmeisesti se on oppinut juoksemaan toisella tavalla ja käyttää lihaksiaan tehokkaammin hyväkseen; ovathan sen valtavat bulldogreisilihaksetkin kasvaneet. 

Mejä-treenit ovat taas alkaneet

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Tämä ei ole köyhänmiehen kanervaalikoriste, vaan selkeä vinkki siitä, että lähdetään metsään treenaamaan, koska ihminen virittää metsänauhoja pyykkipoikiin. (Naapurit varmasti haluaisivat tietää, miksi autoon liikutaan tällainen kaulassa...)

Ja jos asiasta onkin ollut jotakin epäselvyyttä, niin viimeistään siinä vaiheessa kun veripurkki otetaan pakastimesta sulamaan, ollaan jännän äärellä ja lähellä asian ydintä.

Tässä olemme selvittäneet  jälkemme ja odottelemme Kairaa takaisin omalta treeniltään. 

Aslan oli ihan kierroksilla kun ei päässyt selvittämään toisten jälkiä. Se protestoi vinkumalla ja yrittämällä ihmisen syliin nuolemaan naamaa, että lupa heltiäisi. Itsehän olin arvokkaammin. Tietenkin.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Lumi oli vasta vaivoin sulanut kun ryntäsimme Mejä-treeneihin metsän siimekseen. Piti tekemämme muutama herättelyjälki Alphonselle, Aslanille ja Kairalle (poikien sukulaistytölle) talven jälkeen. Alphonsen ja Kairan jäljistä sellaiset tulivatkin, niillä oli pituutta n. 400 ja n. 600 metriä. Aslanilla ei. Sen jälki oli huomattavasti hankalammassa maastossa pienikokoiselle koiralle, pituutta oli yli kilometri ja maastoteknisistä syistä johtuen (ei, sillä ei ollut taaskaan mitään tekemistä asian kanssa, että ilman maastokarttaa ja kompassia mentiin sokkona vetämään jälkeä) jäljelle tuli alkumakaus, kaksi makuuta kulmiin, yksi mutka ja kaato. Virallisestihan jäljellä pitää olla alkumakaus, kaksi 90:n asteen kulmaa ja loppukaato. Ei mutkia, ei ylimääräisiä kiemuroita ja lenkkejä. Aslanilla oli vähän kaikkea ja mutka harhauttikin sen jäljeltä, ja olisi kokeissa tuomittu hukaksi, koska jouduin osoittamaan sen takaisin jäljelleen. 

Sen harhautti myös hetkellisesti eines, jonka se nappasi suuhunsa sammalmättäältä. Tällä välipalalla oli häntä ja se oli pieni. Aslan palasi vielä viime metreillä U-käännöksen kautta hakemaan loput eväästä, jonka oli osittain jättänyt jälkeensä kiireessään. Ilmeisesti näki jäljen lopun häämöttävän edessään (harmillisesti loppusuoraa oli enää parikymmentä metriä jäljellä) ja tiesi, että sen jälkeen lähdetään jäljeltä pois - tuli siis kiire yrittää hotkia jyrsijänloppu suuhunsa. 

Mutta, nämä pienetkin harha-askeleet huomioon ottaen, Aslan jäljesti taas hyvin. Veti tarkasti suoraan jäljen päältä ja työmotivaatio oli kohdillaan. Into ei lopahtanut eikä lerpahtanut hetkeksikään, vaikka riistarikkaassa maastossa taas oltiin. Se pitää itsenäisestä työskentelystä, eikä tarvi tukea.

Alphonsen jälkeä en itse ohjannut, mutta se oli kuuleman mukaan tykännyt hommastaan siihen malliin, että oli heilutellut häntäänsä iloisena. Alphonse on paljon huolellisempi jäljestäjä, maltillisempi, haluaa ratkoa tarkasti ongelmat, mutta samalla tarvitsee vähän enemmän tukea ja treenausta, kun välillä pysähtelee kuuntelemaan metsän ääniä. Selvästi kuitenkin nauttii suuresti jäljestämisestä, mutta kyllä noista kahdesta enemmän paloa ja intoa puuhaan - kuten myös puhdasta riistaviettiä - on Aslanilla. Kunhan vain malttaisi hieman pudottaa vauhtia. 

Alphonse oli täydellisen tyrmistynyt ettei päässyt Kairan mukaan. Se ei voi käsittää, mikseivät kaikki voi yhdessä jäljestää jokaista jälkeä ja samalla myös käydä katsomassa onko hirvi kotona.

Olen ilmoittanut Aslanin pariin Mejä-kokeeseen tänä kesänä. Yhteen on tullut jo vastaus, että mahdumme mukaan, ja täytyy toivoa, että pääsemme muuallekin osallistumaan, kokeissa kun on koiramäärärajoituksensa.

Nuo rakkaat opportunistit

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Meillä on uudet hammasharjat. Aslanin on tuo oranssi. Se on selvästi tyttöjen väri. Minä valitsin vihreän. Hampaat harjataan joka päivä, aivan liian perusteellisesti. Hammastahnaa ei saa syödä, eikä harjaa purra. Naisihminen on meinannut ainakin kaksi kertaa harjata epähuomiossa omat hampaansa minun harjallani. Jonakin päivänä näen tämän tapahtuvan. Silloin nauran. Kaikilla puhtailla raateluhampaillani.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että mäyräkoirilla on sisäänrakennettu opportunisti-geeni. Niiden kanssa saa välillä olla tarkkana, ettei leppoisa yhteiselo tarkoita sitä, että ihmistä vedetään kuin sitä proverbiaalista pässiä narussa. Näinkin on nimittäin käynyt, koska yleisesti ottaen on helpompi vastata vikinään, kitinään ja vinkunaan antamalla periksi, kuin käyttämällä 'ohita ja ole huomioimatta'-systeemiä, jolla saavutettu tulos antaa odottaa toteutumistaan pidempään. Nopea nappaus syliin ja kas, mäyrä vaikeneen välittömästi. Sen sijaan 'ohita ja ole ärsyyntymättä'-menetelmän kanssa joudut kuuntelemaan protestointia pitkään ja hartaasti. Luonnollisesti se olisi se paras tapa hoitaa tilanne, mutta käsissäsi on tekemättömiä hommia, päätä särkee, eikä käsivarren  - juuri siitä kitisevästä mäyrästä aiheutunutta - rasituvammaa yhtään vähempää, on vain helpompi antaa periksi ja ottaa se koira (ja koiralla tarkoitan nimenomaan Aslania) syliin, johon se haluaa nukkumaan kaulaa vasten, mahdollisimman hankalassa asennossa. Älkää ymmärtäkö väärin, nämä yhteiset halailuhetket ovat sitä parhautta koiraihmisen elämässä, mutta jotenkin minusta tuntuu, että minua käytetään vähän hyväksi tässä asiassa. 

Mistä se koira tietää aina sen ajankohdan kun ei millään ehtisi? Haistaako se ilmasta stressihormonin ja iskee kun ihminen on heikoimmillaan. Kiitokseksi ja palkaksi se saa sitten pusuja. 

Näen jo itsekin missä ongelma on. 

Mäyräkoirilla on vakavaa asiaa. Huomatkaa Pastori Aslanin (oikealla) harmaa liperi rintamuksessa.

ps. Äijät ovat nyt Instagrammissakin. 

Paikalla

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ei ollut sitten mäyräkoiran idea pitää näin pitkä postaustauko.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Yritän kerätä jonkinlaisia sympatiapisteitä esittelemällä Aslania joogaamassa avonaisessa matkalaukussa (johon se ei saisi mennä) ja toivon, että unohtaisitte meidän taukoilleen omin lupinemme kuukausia. 

Tosiasiassa tästä piti tulla iloinen paluu blogilauman pariin, mutta ilo tyrehtyi uutiseen koirakaverimme Ollin kuolemasta. 

Rauhallisia unia, Olli. Hyvää matkaa sinne, missä kipu ei enää tunnu ja aurinko lämmittää aina. 

Lenkeillä on aina kiire

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Aslanin mielestä ulkona käydään sen takia, että se saa sutena juosta 

niin paljon kuin jaksaa ja ehtii. Minä olen toista mieltä; tärkeintä on jättää itsestään mahdollisimman monta merkkiä lumeen. 

Oleellista on myös se, että lenkillä ollaan virantoimituksessa ja tähystellään kaikkialle jatkuvasti. Joidenkin on pidettävä silmällä tienoota lenkkienkin aikana ja pikkupoliisi Aslanista ei siihen yksinään kokonaisvaltaisesti ole. Sen keskittyminen on liian ohutta.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Aslan pysähtyy yleensä aina poseeraamaan kun sitä kuvataan. Alphonse harvemmin, kaikki sen energia menee korttelikyttätoimintaan.

Tummat koirat valkoista lunta vasten on aina erityisen haastava kuvauskohde, eikä tämäkään kerta tee poikkeusta. Lisäksi kaikki kuvat on taas napsittu kännykällä.

Aslanille viime vuonna ostettu Back on Track'in mantteli ei ole enää ollenkaan suuri. Hyvin kasvoi mäyräpoika takkinsa sisään sopivaksi. Koko on mäyräkoirien L, eli suurin saatavilla oleva tästä nimenomaisesta pompasta; tämän merkin muutkin koot ovat suhteellisen suurehkoja. Harmi sinällään, että monesti mäyräkoirien vaatteita tehdessä unohdetaan, että rodun sisälle mahtuu kolmea eri kokoluokkaa.

Edessä näkyi jotakin selvästi epäilyttävää: ontuva ihminen. Aslan jää odottamaan, että tulen sen rinnalle ennen kuin se lähtee etenemään. Jonkun pitää varmistaa juniorin selusta. Alphonse ei varmisteluja kaipaa.