Hihnakäytös – puolin ja toisin

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Mäyräkoiran puolivirallinen ilmatieteenlaitos tiedottaa: napakkaa merituulta, - 16 astetta pakkasta. Ihminen ei sallinnut yhtään venkoilua hihnassa tänä aamuna; oli kuulemma liian kylmä ja hermo siksi jo valmiiksi kireällä. Joten, hihnaa en vetänyt kireälle sen takia (paitsi kun tapasin tuttuni, mukavan tipsuherran jonka kanssa telmin hetken), tiesin, että jos koettelen rajojani riittävästi, hän ottaa minut vierelleen talsimaan ja sitten ei ole kivaa kellään. Näillä, tänä aamuna jaetuilla, eväillä mentiin päivän ensimmäinen lenkki. Ehkä myöhemmin on tuuli suotuisampi; sekä ilmojen, että ihmisen puolelta. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Meillä on käytössä kelatalutin, eli flexi. Ollut, joidenkin tiukkalinjaisempien koiraihmisten kauhuksi, jo ihan alusta asti. Flexi ei ole paholaisesta, vaikka jotkut tuntuvatkin olevan sitä mieltä. Flexi on talutin siinä missä muutkin; sitä pitää osata käyttää, ei se ole sen kummempi kuin nahkainen hihnakaan tai nailoninen talutin. Kelataluttimessa on omat niksinsä, varsinkin kun opetetaan pienelle pennulle - sekä sosiaallisessa että liikenneturvallisessa mielessä- hyväksyttävää hihnakäyttäytymistä. Aloitetaan lyhyemmällä liikkumavaralla ja edetään pidempään pennun osoittaessa omaksuneensa asioita mitä siltä odotetaan kun sitä ulkoilutetaan. Pantaa meillä ei juuri koskaan käytetä, vaan koira on lähes aina valjaissa. Siltikin pidän huolen, ettei flexi kelautuessaan auki pääse koskaan nykäisemään koiraa pahasti selästä. Jos jostain syytä panta on kaulassa, silloin flexi on aina lukittuna tiettyyn hihnanpituuteen.

Alfie ei ole koskaan ollut erityisen kova vetämään hihnassa; nykyään entistä vähemmän, koska se tietää, että pahimmassa tapauksessa otan sen vierelleni jos se aloittaa ylettömän venkoilemisen lenkeillä. Ainoa, mitä en siedä pätkääkään, jos liikutaan pyöräteillä, on tien laidasta toiseen seilaaminen edestakaisin. Se tuntuu siltä kuin ulkoiluttaisi juopunutta merimiestä. Kun komennan sitä “toiselle puolelle” se yleensä tottelee heti, mutta jos se hetken kuluttua juoksee uudestaan toiselle puolelle tietä ja flexi venyy tien poikki, otan sen lyhyemmälle hihnalle ja pidän sen hetken vierelläni. Kyllä se sitten taas muistaa, ettei seilata. Kun päästään maastoon, sanon sille aina “saat mennä” ja se tietää, että se voi kulkea vapaasti – sen mitä 8 metrinen flexi antaa periksi, eikä se tarvitse välittää siitä millä puolella pusikkoa se milloinkin juoksee. Yleensä se etenee niin pitkälle kuin flexi antaa periksi ja jää sitten paikalleen odottamaan, että saan sen kiinni. Se ei koskaan vedä eteenpäin silloin kun flexi on ääriasennossa.

Maastossa meillä on siis eri säännöt kuin tiellä kulkiessa. Pyöräteillä minulla on sormi herkästi liipasimella, eli fleksin lukolla, varsinkin jos kuljetaan lähellä autotietä. Monesti hihna on lukittuna lyhyemmäksi, mutta ei niin lyhyeksi, että se tuntuisi vapaudenriistolta. Olen vähän sitä mieltä, että koska pennun elämä on muutenkin täynnä sääntöjä ja kieltoja, ulkona sen pitää saada edetä vapaammin (paitsi jolkottelemalla tien laidasta toiseen mielivaltaisesti), haistella ja juosta eikä kulkea kiinni ihmisen nilkassa, ellei siltä erityisesti jossakin tilanteissa sitä vaadita. Näitä tilanteita ovat mm. lapset joita vedetään pulkassa. Näky on mäyräkoirapojan mielestä niin kiehtova ja mielenkiintoinen, että se haluaisi monesti mennä edes vähän nuuskimaan näitä lapsia jotka eivät etene omin jaloin, joten silloin otan sen viereeni ja sanon sille “nätisti ohi”. “Ohi” mennään kyllä, se “nätisti” ei vain aina onnistu vielä.

Käytän paljon verbaalisia komentoja lenkeillä ja juttelen sen kanssa muutenkin paljon ulkoillessammekin. Annan sille ohjeita mistä käännytään ja mihin ollaan menossa. Ulkopuolisesta saattaa näyttää siltä, että pidän yllä omituista monologia ihan keskenäni, mutta koira on tottunut siihen ja osaa jo risteyksessä jäädä odottelemaan, että mitä sanon; mennäänkö eteenpäin vai käännytäänkö. Muutaman kerran ollaan jo harjoiteltu “oikealle” ja “vasemmalle” komentoja, niitä on tähän asti korvannut “toiseen suuntaan”-käsky jos koira on ollut kääntymässä väärään suuntaan. Jos ollaan menossa tien yli, käsken sitä aina pysähtymään ja otan flexin hihnan lyhyemmäksi, vaikka se kiltisti seisahtuukin ennen tien ylitystä. En kuitenkaan luota siihen että se pysyisi tarvittavan ajan paikallaan eikä säntäisi mihinkään, en ainakaan kun se on vielä näin nuori.

Metsässä koira on flexinmitan päässä edellä ja jää odottamaan, että hidas ihmisolento saa sen kiinni ennen kuin se lähtee eteenpäin.