Migration mode activated

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ihmiseni ovat eläinlääkärin kanssa puntaroineet ruohonsyöntiäni ja oksenteluani kyseisen vihreän aamiaiseni jälkeen ja tulleet siihen tulokseen, että aamurutiinit täytyy kääntää päälaelleen. Ensin-lenkki-sitten-ruoka-yhdistelmä on saanut minut hamuamaan heinää suuhuni, mutta tänä aamuna teimmekin toisinpäin. Kävin herättyäni pikapissalla ja tulin sisälle syömään. Varsinainen aamulenkki suoritettiin vasta ruokailun jälkeen. En syönyt ruohoa. Mahani oli jo täynnä.

Ihminen oli vähän hämmentynyt, että ratkaisu oli taas ollut näin kipeäätekevän yksinkertainen, mutta ei häneltä voi yksinkertaisesti odottaa liikoja. Hän on kuitenkin vain ihminen ja siksi jo valmiiksi hieman viallinen.

ps. tänään aamulenkillä saimme kuulla, että tuttu karkkariuros osaa säännöstellä itse ruokansa (ihminen katsoi häntä ihailevasti). Kaverikarkkarini ruokakupissa on aina nappulaa, mutta hän ei koskaan vedä ruualla övereitä. (Minä katsoin häntä tyrmistyneenä. Jos ruokaa on tarjolla, se on viimeisteltävä jokaista murusta myöten!)

Karkkariuros on oppinut huomattavasti paremmin kouluttamaan oman palvelusväkensä, koska nämä osaavat jättää koiralle riittävästi einestä kuppiin. Omassa metodissani olevat puutteet ovat päivänselviä. Vielä suurempia ovat puutteet henkilökunnassani.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Pitkäkestoinen, tasavauhtinen liikkuminen on tuottanut positiivisia tuloksia. Mäyräkoira näyttää omaksuneen uuden, tyydyttävän tavan liikkua. Mistäkö tiedän sen? Siitä, että kun se etenee vierelläni keskittyneenä sitä ei välttämättä edes kiinnosta pysähdellä joka kerran luvan saatuaan merkkailemaan ja nuuskimaan.

Olen oppinut lukemaan sen kehonkieltä entistä paremmin; se liikkuu määrätietoisesti, mutta rentona eteenpäin, katse kohdistettuna suoraan horisonttiin eivätkä sitä välttämättä kiinnosta edes puskista lentoon pyrähtelevät linnutkaan kun se pääsee sisälle rytmiinsä. Monesti on käynyt niin, että kun puolen tunnin yhtäjaksoisen nopean kävelyn jälkeen annan sille luvan mennä nuuskimaan, se pysyykin vierelläni, ainoastaan katsahtaa silmiini kuin kertoakseen, että on kuullut, muttei sitä nyt huvita. Siinä vaiheessa kun se osoittaa herpaantumisen merkkejä, pysähdymme ja annan sen fiilistellä rauhassa, enkä hoputa sitä. Se tulee yleensä oma-aloitteisesti takaisin vierelleni tyytyväisenä kytkemään vaellusmoodinsa takaisin päälle.

Menneen talven aikana sen lihaksia on kasvatettu umpihangissa ja nyt se tuottaa tulosta: se ei väsy helposti, se on sinnikäs ja innokas kulkija ja siihen on tullut aivan uudenlaista varmuutta.

Olen ollut huomaavinani, että muutamat toisten koirien ohitustilanteetkin ovat menneet sujuvammin ohi, mutta saattaa olla, että tämä on ainostaan illuusio ja toiveajatteluni korkeimman asteen ilmenemismuoto. Emme kuitenkaan lannistu, koska olemme huomanneet sen, että liikunta todellakin on avainsana. Määrä on tärkeää, mutta yhtä korkealle sijalle nousee laatu. Koiran kanssahan on aina liikuttu paljon, määrä ei ole tainnut sinällään edes lisääntyä juurikaan, mutta toteutus on muuttunut. Kaikki tapahtuu ihmisen säännöillä, mutta myös koiran ehdoilla. On ollut ilo huomata, että ihmisen säännöt ja koiran ehdot ovatkin sitten loppupeleissä olleet yksi ja sama asia.

ps. tuli taas tänään iltapäivälenkillä huomattua miten hetkittäinen herpaantuminen vie ohjat pois ihmisen käsistä. Olimme metsäpoluntapaisella ja hieman hermostuneena vilkuilin maassa lojuvia oksia, josko niillä olisi sahalaitakuvio selässään (olimme lähellä aluetta jossa mieheni törmäsi Alfien kanssa käärmeeseen. Sori Anu, yritän lopettaa nämä käärmepostaukset/kommentit tähän...). Koira kulki selkäni takana, mutta vaistosi epävarmuuteni ja pyyhälsi ohi, häntä pystyssä. Laumanjohtajan paikka oli ollut avoinna kun ihminen huokui heikkoa energiaa. Komensin sen taakse ja palasimme polulta tielle jossa minun ei tarvinnut kytätä jokaista risua paranoidisesti. Ja koirakin palasi omalle paikalleen viereeni.

 Ihan kohta menee hermo tähän seisomiseen. Anna nakki.