Siivouspäivänä (postaus sisältää puolitahatonta tuotesijoittelua)

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ihminen oli tänään tyhmä. Ja ajattelematon. Minä hain lehtikorista kaikki ne ilmaisjakelut jotka ehdin napata mukaani ja silppusin ne pitkin olohuoneen lattiaa.

Kosto elää ja voi hyvin. 

Siivouspäivä? Taas? Kuka täällä oikein sotkee? Koirankarvoja, mitä tarkoitat?

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Siivousiltapäivä pitää sisällään yllättävän vähän itse siivoamista ja huomattavasti enemmän harhautusta, komentoja ja äänen korottamista. On päiviä, jolloin siivoaminen sujuu leikiten ja sitten on päiviä jolloin se ei suju leikiten, saati mitenkään muutenkaan. Tämä päivä kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.

Imuri ei yleensä aiheuta enää sen kummempia manööverejä koirapojassa, monesti sen saa ottaa esille ilman haukkuja ja pyörähtelyä, saati hyökkäyksiä. Mutta sitten joskus jokin rele napsahtaa koiran päässä väärään asentoon ja imurin letkusta tulee se ainoa, maailmantäyttävä asia, jota on ihan pakko saada purra, edes vähän ja pikaisesti kulmahampailla. Jokainen koiranomistaja tietää ne kulmahampaat ja mitä ne saavat aikaan pehmeää materiaalia olevassa letkussa. Välttääkseni tätä yhteenottoa harhautan koiraa.

Harhauttamiseen valmistaudun jo päiviä aikaisemmin jättämällä viemättä kartonki- ja pahvinkeräykseen tyhjiä pakkauksia. Näitä nimittäin voi viskoa mielipuolisesti ilmaan, tarpeeksi kauas imuroitavasta kohdasta saadakseen koiran juoksevan niiden perään ja repimään niitä sillä aikaa kun itse liikuttaa imuria pitkin lattiaa toisaalla. (Kiitos Melitta, Original 1x4 ja Valion rasvaton ja laktoositon maitojuoma kaikista niistä hetkistä jolloin olen saanut siivota rauhassa!) Joskus niiden sisälle voi myös piilottaa erityisherkkua: naudan kuivattuja mahalaukkupalleroita silputtuna. Silloin siivousrauha on taattu.

Mutta, koska mäyräkoirapojan kanssa ei tunneta sellaisia käsittämättömiä määreitä kuin “aina” ja “joka kerta”, on terästäydyttävä henkisesti niihin kertoihin kun edellämainitut kikkakolmoset eivät päde. Nämä kerrat ovat juuri niitä nimenomaisia kertoja kun rele niksahtaa jengoiltaan ja letku muuttuu siksi ainoaksi asiaksi joka kiinnostaa.

Tänään lattialle oli viskottu melitat ja muut koiran mielenkiintoa ylläpitävät pahvipakkaukset, mutta siitäkin huolimatta imurin perässä piti murista ja tavoitella letkua. Kun olin häätänyt koiran pois sen kolmatta sataa kertaa ja onnistunut sekä iskemään varpaani sohvapöydän kulmaan että lyömään itseäni tuolilla otsaan (kyllä, en siis lyönyt otsaani tuoliin, vaan katsoin asiakseni lyödä sillä päätäni nostaessani sitä ilmaan ja samanaikaisesti työntäessäni koiraa kauemmaksi), annoin periksi. Hain koiralle pannan sekä hihnan ja kytkin sen kiinni ovenkahvaan.

Olin olettanut ja odottanut, että surkea ulvonta peittää alleen imurin äänen, mutta koira hyväksyi kohtalonsa tyynesti ja kävi makuulle. Kulmien alta mulkoilulta en sentään voinut välttyä, mutta sain imuroitua ilman sen suurempia ongelmia ja hakkaamatta itseäni enää yhteenkään huonekaluun.

ps. Kohta pitäisi ruveta tekemään ruokaa. Jännityksellä odotan saanko nujakoitua itseni hengiltä uunipellillä.