Absoluuttinen nollapiste, tai niillä main

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Lempipolullani menossa metsän läpi.

Aamulenkkini kestää yleensä noin tunnin, sisältäen lihaskuntotestejä hankisukellusten muodossa ja ravi/laukka/kiihdytysjuoksuja haasteellisemmassa maastossa, sekä kuonoharjoitustestejä hajujen perässä. Eilen aamulla se kesti viisi minuuttia. Minä jarruttelin jatkuvasti koska siellä oli liian kylmä. Pakkasta viisitoista astetta ja kova tuuli, joka puuskutti mereltä asti niskavilloihini. Ei kai kukaan voi kuvitella, että minä ehdoin tahdoin kävisin jäädyttämässä tassuni ja karvaiset persposkeni tuollaisella kelillä?! Vaikka olenkin pitkäkarvainen rodultani, se ei missään nimessä tarkoita, että olisin jokasään koira. Jokapaikan, kylläkin. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Kun pakkasmittarin lukemat laskevat riittävän alas ja alkaa tuulla kovempaa, koira jähmetyy ulko-ovelle ja katselee hämmästyneenä ympärilleen. Missä on se ihana talvisää, johon tähän mennessä on jo ehditty tottua? Missä ovat jäänraikas pakkasaamu, aavistus valoa ja pehmeät hanget?

Pötkö pitkona.

Tuuli piiskaa säälimättömästi kasvoja ja ilma on pakkasesta sakeana, lumi tuntuukin liian kylmältä, talvi loputtomalta, vaikka se on vasta alkanut. Lenkki ei kestä kauaa, hankala sanoa kumpi jäätyy ensin; ihminen vai koira.

Sisällä on parempaa, sisällä voi käpertyä sohvalle, ottaa koiran kainaloonsa ja nauttia hiljaisesta viikonloppuaamusta. Lenkille mennään sitten uudestaan kun sekä ilma että ihminen ovat lauhtuneet.