Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:
Minua henkilökohtaisesti hämmentää sellainen sanonta kuin “ihminen on ihmiselle susi”. Tällainen roolien hämärtyminen ei voi olla mukavaa kenellekään. Selvyyden vuoksi todettakoon, että minun mielestäni koira on aina ihmiselle koira. (Joskus naisihmiseni sanoo, ettei meille välttämättä koskaan tarvitse ottaa toista koiraa, kun minä vastaan kahta. Mikäs sen mukavampaa!)
 |
| Olenko joskus ollut näin pieni? |
Otteita ihmisen päiväkirjasta:
Koira nukkuu pedillään, kiepiksi kiertyneenä; juoksee, murahtelee ja vinkuu, näkee koiramaisia uniaan, niitä joista ihminen ei tiedä.
Se herää heti kun nousen ylös, katselee minua unisin silmin, räpyttelee hämmentyneenä pitkiä ripsiään, kuin kysyäkseen: “Koska sinä nousit? Enkö minä kuullut sitä?”, haukottelee äänekkäästi, ojentelee etutassujaan, painuu matalaksi maata vasten, kiskoo selkärankansa suoraksi. Sitten se nousee ylös, ravistelee unen itsestään vähemmäksi, ja tassuttelee luokseni, pyytää syliin.
Se painaa päänsä kaulaani vasten ja hengittää iholleni lämpimiä kuvioita. Hyrisee, vai minäkö se olin, onnellinen, matala hyrinä, ehkä kumpikin meistä.
Minä suukotan sen päälakea ja koira sulkee silmänsä, vajoaa uniinsa takaisin niin vaivattomasti. Saan aamukahvini ja tiedän, että tästäkin tulee ihan hyvä päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti