Aamutoimia

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Kun olemme lenkillä, emme saa ylittää tietä omaehtoisesti, vaan ihminen sanoo "Seis!" ja pysähdymme tien reunaan. Eikä tässä kohtaa saa edes varastaa yhtä mäyräkoiranmittaa, joka on yleismaailmallisesti hyväksytty pituusyksikkö ja jota käytetään hyvinkin laajasti mäyräkoirapiireissä. Jos sanotaan että on odotettava paikoillaan on mielestäni täysin hyväksyttyä liikkua yhden koiran verran eteenpäin. 'Seis'-komennolla tämä ei ihmisten mielestä ole sallittua. Vasta kun ihminen on tarkistanut, että on turvallista liikkua eteenpäin, hän antaa käskyn edetä. 

Tämä on ihmiselle ilmeisen tärkeä komento, jopa niin tärkeä, että yhtenä päivänä tullessaan kaupasta hän pysähtyi tomerasti tien reunaan ja sanoi napakasti "Seis!", vaikkei näkynyt edes autoja. (Tätä minä en ymmärrä, miksi siihen on aina pysähdyttävä, vaikkei autoja tulisikaan...?) Hän seisoi siinä hetken ja tajusi sitten piinallisen hitaasti, ettei mukana ollutkaan kahta mäyräkoiraa vaan kauppakassi.  

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Tiedätte varmaankin jouluisen lastenlaulun, joka alkaa sanoilla "Kello löi jo viisi, lapset herätkää...", tämä tuli mieleeni eräänä aamuna tällä viikolla kun kello löi sen viisi ja herätti minut (noh, tosiasiassa se oli kännykän herätystoiminto, mutta kuitenkin), yhtäaikaa hienotunteisen mäyrän kanssa, joka oli maannut  rappusten edessä kärsivällisesti odottaen, että kuulisi herätysäänen ja voisi ruveta ilmoittelemaan, että: "Anteeksi vaan, mutta mulla ois asiaa ulkovessaan." Herään kyllä aina vienoimpaankin ilmoitteluun, joten kohtelias Aslan ei ollut päästänyt ääntäkään ennen kuin se oli kuullut, että aion herätä muutenkin.

Jännä juttu miten se hätä aina eskaloituukin saturaatiopisteeseen kun ihminen on saatu hälytettyä. Aslanilla oli niin kova kiire kertomaan suoraan päin näköä se, miksi näin poikkeuksellisen aikaisin on pakko juosta ulos, että näin hetken kipinöiviä tähtiä kun se yritti hypätä syliini ja onnistui kolauttamaan ruhjeen ylähuuleeni otsallaan. Ei ollut todellakaan ensimmäinen, eikä varmastikaan viimeinen kerta. 

Viisi minuuttia yli viisi olimme jo ulkona: Aslan kovin kiireisenä, Alphonse löntystellen unisena ja minulla paita päälläni väärinpäin. Edellisillan tuhti naudan rustoluuateria liikkui Aslanilla vikkelästi suolessa eteenpäin ja kivikovaa tavaraa tuli useamman kakkapussillisen verran tienposkeen. Alphonse oli halunnut  ulos mukaan pitämään seuraa vaikkei voinutkaan käsittää miksi sinne oli täytynyt raahautua näin aikaisin. Se seisoskelikin ensimmäkseen paikoillaan silmät väsymyksestä kierossa; näön vuoksi tosin päkisti myös tulosteen penkalle, kun nyt kerran oli sinne asti vaivautunut kesken uniensa. Ihan tulivat pentuajat mieleen kun vauvakoiran kanssa juostiin kiireellä, tukka hulmuten ja väsymyksestä kompastellen aamutoiminnoille kylmään pimeyteen. 

Alphonsea ei tarvinnut houkutella takaisin sisälle, mutta Aslan oli jo heittäytymässä ruohikkoon makaamaan tehdäkseen selväksi, että se ei ainakaan tule sisälle enää, että se nyt ainakin lähtee kevyelle seitsemän kilometrin aamulenkille vaikken ollut edes pukeutunut kunnolla, saati saanut kahviani. Ilmeisesti vilkaisu silmiini riitti vakuuttamaan, että aamukahvitonta ihmistä ei parane koetalla kello viisi aamulla.   

Kello 05:15 keitin jo kahviani ja sohvalta kuului tyytyväinen yhteishuokaus kun mäyräkoirat asettuivat takaisin unilleen - ja hetken kuluttua pieni protestikitinä kun Aslan havaitsi että ihminen ei nyt aiokaan ottaa sitä syliin nukkumaan eikä edes Alphonse halua sitä kylkeensä kiinni. Vastalauseena se tunki itsensä jatkamaan unia kirjahyllyyn.

Alphonsen mailla on käyty, viestit on jätetty puskiin. Ne on syytä tutkia ja analysoida tarkasti.