Mejä-treeniä, osa 2

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Juuri nyt en ota vastaan vieraita, enkä myöskään anna kommentteja. Vie. Se. Kamera. Pois.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Naudan veret sulatettiin taas ja jäljet veretettiin metsään. Vieläkään ei ihan AVO-luokan pituutta jäljessä vedetty (joka olisi 900 metriä), vaan ainoastaan reilut 400 metriä kummallekin koiralle erikseen, lähinnä siitä syystä, että tila alkoi uhkaavasti loppua kesken. Mäyräkoirillehan ei tunnetusti kokonainen metsä riitä. Todellisuudessa paikan fyysiset rajoitteet estivät pidemmät jäljet, joten tähän oli nyt tällä kertaa tyytyminen, muuten koirien jäljet olisivat tulleet liian lähelle toisiaan ja saattaneet sekoittaa kumpaisenkin omaa suoritusta jos ilmavainulla olisi kyennyt nappaamaan tuoksua kaverin reitistä. Jäljet saivat kylmetä metsän siimeksessä 26 tuntia, jonka jälkeen ne lähdettiin katsomaan. 

Maasto oli havuvoittoista sekametsää ja paikoitellen pehmeän sammaleen peitossa. Jäljellä ylitettiin polkuja jotka olivat metsäautojen kulkureittejä, risukkoja jotka oli maastoharvennuksen jäljiltä jätetty niille sijoilleen ja tuskin huomattavia kinttupolkuja joita kulkijat olivat jättäneet. Haastetta maastossa oli, riistakin siellä näytti liikkuvan. Ja marjastajat. 

Aslan lähti itsevarmana jäljelleen, eikä se itsevarmuus siitä kyllä mihinkään karissutkaan sen jälkeen. Häntä pystyssä ja liikaa tilannenopeutta, mutta yhtään hukkaa ei tullut, vauhdista huolimatta. Tarkka poika, tarkka nenä!  Kerran katsahti silmiini, kun ohimennessään työnsi päänsä kiven onkaloon, ihan vain tarkistaakseen oliko ketään kotona - ilmeisesti odotti, että reagoin jotenkin, mutta kun en noteerannut mitenkään, jätti tutkimatta. Muut hajut eivät houkutelleet eivätkä kiinnostaneet, ainoastaan varsinainen jälki. Aslan jäljesti suurimmaksi osaksi maavainulla, mutta käytti tällä kertaa kyllä ilmavainuaankin muutamassa hankalassa kohdassa jossa olin soveltanut ehkä hieman liikaa ja tarpeettomasti, joskin tahattomasti, hankaloittanut jälkeä.

Aslan merkkasi hienosti kaikki makuut. Se sukelsi sulavasti kaatuneiden, ohutrunkoisten puiden ali tai teki korkeita hyppyjä risukasojen päälle, ei epäröinyt kertaakaan, eikä pysähdellyt, vaan rengasti makuut, tutki tarkasti mihin suuntaan jälki jatkui ja lähti taas häntä pystyssä etenemään. Kaadosta se otti ilmavainun jo kauempaa ja pisti juoksuksi.

Nyt onkin sitten haasteena saada se hidastamaan vauhtiaan, nimittäin sen verran vauhdikkaasti mentiin, että en usko, että näitä kavereita voi päästää lenkittämättä jäljelle. Energiaa oli nimittäin päivälenkkienkin jälkeen enemmän kuin riittävästi, vaikka kotona oli vielä käyty impulssikontrolliharjotteita hartaasti läpi ennen lähtöä, vieläpä erityistä kärsivällisyyttä vaatien, kun pyysin kumpaakin suorittamaan omansa toisen odotellessa malttamattomana vieressä. 

Alphonsen metsätreeniä en itse nähnyt, koska se kävi jälkensä läpi miesihmisensä kanssa, mutta oli vetänyt omansa myöskin ilman hukkaa, merkannut kaikki makuut ja edennyt tasaisen määrätietoisesti. Vähän mietitytti, että miten se alkuosuutensa selvittää, kun huomasin yhdessä vaiheessa, että sieni oli ehkä ollut aavistuksen liian kuiva ja jäljen ensimmäinen pätkä aina ensimmäiseen makuuseen asti oli jäänyt aika aneemiseksi eli vähäveriseksi. Ei ollut kuulemma tuntunut missään. Se oli ollut täysin syventynyt jälkeen, ei ollut neuvoja kysellyt, ei nähnyt eikä kuullut muuta, eli sitäkään eivät olleet houkutelleet riistanhajut pois jäljeltä. Alphonse oli edennyt pääasiallisesti maavainuun turvautuen. Se oli työskennellyt rauhallisemmin kuin Aslan, kuten sen luonteeseen sopiikin. Hienosti jäljestetty, siis!

Ehdottomasti parasta antia oli taas nähdä miten koirat nauttivat tekemisestään. Alphonse olisi ehdottomasti halunnut uusintakierrokselle, se vinkui ja veti takaisin metsään, kun taas Aslan rentoutui täysin selvitettyään jäljen. Sen häntä laski alas, suusta pääsi syvä huokaus ja se kääntyi vähän väliä katsomaan silmiini, heilutti iloisesti häntäänsä ja hymyili koko naamansa mitalla. Sen verran jännittävää puuha oli taas ollut, että jano oli kova ja väsymys tuli yhtäkkiä. Alphonse sen sijaan ei ollut väsynyt, ei juurikaan janoinen, eikä olisi millään halunnut lähteä kotiinkaan.

Ja vaikka jäljet eivät vielä pituudellaan päätä huimanneet, antoivat ne taas hyvää osviittaa siitä, missä kohtaa on petrattavaa sekä koiralla että ohjastajalla. Jostakin olisi ihan kiva saada hirvenkin verta, meinaan vaan, että kun tässä nyt yritetään simuloida todellista tilannetta jossa koira lähtee jäljittämään haavoittunutta saalista metsästä, niin aika harvoin ne saaliit kai ovat villejä lehmiä jotka jolkottavat kilometrikaupalla menemään ryteikköjen läpi, saati että löytyvät kaadolta muotoonpuristettuina ja kuivattuina mahalaukkupötköinä...

Aslanin sametinpehmeillä anturoilla - ja Alphonsen vastaavilla - on tassuteltu sellaiset 2500 km viime vuoden syyskuusta tämän vuoden syyskuuhun. Ei hassumpaa. Käpälät ovat kunnossa ja tosiaan ne anturatkin pehmeät, kiitos lohiöljyn ja tarkkojen reittivalintojen. (Ihmisen toinen polvi on kipeä ja yksi kappale nilkkoja on teipattava heti kun ovesta astuu ulos. Olisi pitänyt varmaan käydä samalla lohiöljypurkilla koirien kanssa. Nam. Not.)