torstai 12. joulukuuta 2013

Ei mitään pelättävää?

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Suurimmassa osassa kesäloman kuvista Aslan on joko menossa järveen tai tulossa sieltä, ja poseeraa turkki märkänä. Sen horoskooppimerkki onkin hylje. 


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Täälläkin on tullut mainittua, että kärsin jonkinasteisesta käärmekammosta, joka matelijoiden läsnäollessa manifestoituu selkeinä fyysisinä oireina: sydämen lyöntitiheyden kasvuna, huimauksena, maailman mustumisena jne. Tämä ei estä minua menemään metsään kesäisin, mutta se kyllä estää menemästä sinne ilman kumisaappaita. 

Saatan säikkyä hyvinkin helposti; ajatuksiini vaipuneena hätkähdän tai pelästyn jos minua lähestytään yhtäkkiä ilman, että tulija pitää itsestään jotakin ääntä, esim. yskähtämällä. Läheiseni ovatkin vuosien saatossa oppineet, että on syytä ilmoittaa tulostaan välttääkseen sen, että huudan kuin sisävesihinaaja. Säikkymisestäni huolimatta en kuitenkaan pelkää esimerkiksi pimeällä kulkemista yksin. Lähes joka aamu vien mäyräkoirat pimeään metsään salaperäisille retkille, jossa ne saavat käyttää nenäänsä ja korviaan silmiensä sijaan. Kaupunkialueella kun olemme jatkuvasti valojen ympäröiminä ja koirat nauttivat valtavasti päästessään pimeään juoksentelemaan ja tutkimaan paikkoja. Minunkin on luotettava siihen, että ne eivät kuljeta ihmistään puuta päin, sillä talvinen, valoton metsäpolku on hyvin pimeä. Onneksi on sentään lunta, joka vähän valaisee, emmekä kuitenkaan lähde taajaman ulkopuolelle, vaan tutuille reiteille, pienille, monihaaraisille poluille jotka risteilevät lenkkimaastojemme läheisyydessä.

Pimeässä tai hämärällä, yksinäisellä reitillä kuuntelen tarkasti koiriani. Ne varottavat, jos aihetta ilmenee; ihan normaalia vahtimistahan ne harrastavat oudoissa paikoissa ja siellä minne ei valo yllä, joka esiintyy siten, että ne ovat valppaampina kuin tavallisesti, kallistelevat päätään puolelta toiselle, kuuntelevat, nuuskivat tuulta. Ne kyllä kertovat, jos pitää pysähtyä tai varoa jotakin. Siksipä niskassani nousivatkin karvat pystyyn tässä kertana muutamana ennen lumia, kun hyvin aikaisin aamulla tarvoimme kuntoreittiä eteenpäin ja juuri ennen kuin haistoin tupakansavun leijailevan ilmassa, koirat myös varottivat minua. Kumpikin pysähtyi eteeni ja Aslan murisi matalasti (se on selvästi herkempi reagoimaan erilaisiin ärsykkeisiin kuin Alphonse). Ketään ei näkynyt, metsä kummallakin puolella oli sysipimeä, mutta rööki haisi. Tämä toistui syksyn aikana muutaman kerran ja joka kerta koirat pysähtyivät eteeni seisomaan vierekkäin, vahdissa. Niinä aamuina kun tupakansavua ei tuntunut, eivät koiratkaan reagoineet mitenkään poikkeuksellisesti. En sitten tiedä kuka siellä keskellä metsää mahdollisesti seisoskeli; ketään ei näkynyt, mutta joku siellä kaiketi oli. 

Viikko sitten koettiin toisenlainen hälytys koirien puolelta kun jälleen aamuaikaisessa olimme ainoat kulkijat ja olin komentanut koirat omalle puolelleen pyörätietä. Yhtäkkiä Aslan ampaisi kuin tykin suusta tien toiselle puolelle (pyörätien vasemmalla puolella on pieni metsäkaistale ja huonekaluliikkeitä ja oikealla puolella autotie ja taloja) metsää kohti ja haukkui raivokkaasti. Alphonse reagoi Aslanin huutoon ja juoksi perään häntä pystyssä. Yritin nähdä mille ne haukkuivat, kun Alphonse paljastikin hampaansa ja lähti etenemään kyyryssä, muristen. Aslan, epävarmempana jatkoi haukkuaan ja huomasin, että ne molemmat tuijottivat puiden läpi huonekaluliikkeen parkkipaikalle, jolla seisoi yksinäinen auto, takaluukku avonaisena. Mieshenkilö pakkasi sinne jotakin ja lähti sitten autollaan pois. Koirat rauhottuivat vähitellen, mutta vilkuilivat jatkuvasti selkänsä yli parkkipaikalle kun ohitimme sen. En tiedä mistä oli kyse, mutta niskassani pisteli taas epämiellyttävästi. 

Yleisesti ottaen meillä on oikeasti täällä unettavan rauhallista, mutta olen silti sinnikkäästi esittänyt miehelle vaatimuksia henkivartijan hankkimisesta tämän verukkeen varjolla näiden muutamien, pienten säikähdysten takia. Sellainen mukavan isokokoinen, räyheä urosdobberi, jolle olisimme alleviivaavasti tällänneet nimeksi Igor, soisi jo ulkomuodollaan mäyräkoirille ja minulle kulkurauhan niillä pimeilläkin reiteillä. (Puhumattakaan siitä, että harrastusten kannalta kirjo laajenisi mukavasti.) Mies kuitenkin vetoaa allergiaansa. Aika vähäiset ovat keinoni sitä vastaan taistella ja sehän ei ole vaihtoehto, että siirtyisimme liikenteen sekaan lenkkeilemään; me kun tykkäämme hiiviskellä varjoissa ja kulkea yksinäisiä reittejämme. 

14 kommenttia:

  1. Johan herranjestas ja huikamala!!! Minuahan ei saisi pimeään metsään millään rahasummalla edes viiden dobberin ja tusinan sakemannin kanssa. Paljasjalkaisena Helsingin keskustassa syntyneenä kivikaupungin kasvattina metsä on minulle pe-lot-ta-va päivisinkin. Kyllä me silti riiviön kanssa pikkumetsiköissä käymme. Käärmeet ja ilkeät maa-ampparit ovat tosi iso pelon aihe. Jälkimmäisestä on ilkeä kokemuskin. Párek oli silloin vasta aivan pentu. Jokin pisti ja pentu hyppäsi ilmaan ja meni täysin lötköksi. Kannoin kotiin ja soitin eläinlääkärille, joka rauhoitteli, ettei se varmaan kyy ollut, koska oli marraskuu (lumeton). Arveli maa-ampiaisen pistoksi ja käski antaa puolikkaan kyytabun. Pentu nukkui sitten sohvalla toista tuntia, ja kun heräsi, olivat jalat huterot, mutta äkkiä reuhasi taas pehmojen kimpussa kuin ei mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ärmph, blogger ei anna vastata taas kauhean sujuvasti, näköjään...erroria vaan tunkee ilmoille :/ Siis, yritin aikaisemmin sanoa, että en muista koskaan nähneeni maa-ampiaispesää. Mutta pari vuotta sitten Aslania kyllä pisti naamatauluun ampiainen ja pää turposi kaksinkertaiseksi. Kyytabletilla meilläkin mentiin ja parin tunnin kuluttua tilanne oli jo täysin normalisoitunut.

      Koskaan ei tiedä, miten koira pistoon reagoi, onko kuinka allerginen - ja eihän sitä tiedä, ennen kuin tilanne on ajankohtainen. Hyvä, että Párek selvisi myös säikähdyksellä.

      Kyitä pelkään tosissaan ja vaikka itse kumisaappaineni voinkin käppäillä metsässä, koirien sinne vieminen kyyaikaan on vähän hirvittävää. Mäyrä kun menee kuono edellä nuuskuttaen ja on tosi otollinen kohde kyylle.

      Ja mitä noihin metsiin tulee, niin pikkumetsät ovat kivoja paikkoja :) Suuriin, tuntemattomiin en lähdekään kovin kauas seikkailemaan, kun suuntavaistoni on ihan olematon. Ainakaan ilman kompassia en lähde hortoilemaan mihinkään. Täällä pohjoisemmassa kun on vielä niin tasaista tuo maasto, ennen kuin sitten lähdetään Lappia kohti, että maamerkeistä ei hirveästi ole apua kun niitä ei oikein ole, heh.

      Poista
  2. Haa, kohtalotoverini säikkyjä! :D:D Ihan on kun musta kirajoittaisit. Minäkään en pelkää pimeää/pimeässä ulkoilua tms., mutta saatan kiljua kuin syötävä, jos esim. mies tulee huoneeseen liian äänettömästi. Mies on mm. sanonut, että minun tahalteen pelästyttämisestä ei saa mitään iloa, kun pelästyn niin helposti ja niin pahasti. :D:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu, ettei munkaan säikäyttelemisestä saa mitään irti - paitsi ehkä kuulovaurion ;) Arvaas vaan olenko koskaan voinut käydä leffateatterissa katsomassa mitään vähänkään karmaisevaa kun olisin huutanut itseni sieltä ulos! :D Tosin enää en katso minkäänlaisia kauhuleffoja muutenkaan, kun pilasin koko homman itseltäni katsomalla "The Strangers" ja sen jälkeen mikään ei enää ollut entisensä ;) Vieläkin nousee iho kananlihalle kun sitä leffaa muistelee...ja neuvon aina kaikkia visusti välttämästä sitä ;)

      Poista
  3. Tuolla meijän Tuulisten Poikien blogissa just äsken keskusteltiin tästä meijän yhteisestä käärmekammosta ja muutenkin ollaan säikkyjä. Mut kuule, voinko siepata ton parkkipaikkajutun yhteen mun dekkarinovelliini? Siin olis Alfie ja Aslan päätähtinä. Yhtään en ole opiskeluiltani ehtinyt kirjoittamaan, mutta merkkaan pieneen beessiin kirjaan ideoita ja hajatelmia. Ensi viikolla vielä kolme tenttiä ja sitten pääsen lomalle, jolloin tosin aloitan opinnäytetyöni kirjoittamisen.

    Nää sun tarinat ovat tosi ihania ja nautin sun sanoistasi ja tunnelmista. Sä oot taitava kirjottaja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanista sanoista <3 Kyllä lämmittää ja ihan vetää nöyräksi saada näin kiitosta <3

      Saat siepata ihan vapaasti parkkipaikkakokemukset! :) Mutta miten ihmeessä ehditkään kirjoittaa vielä tuossa kiireessä kun blogiakin päivität noin tiiviisti? On sulla motivaatiot kyllä kohdillaan, ei voi muuta sanoa! :)

      Puhuripoikien blogikeskustelusta nämä jutut tulivatkin mieleeni, että voisin niistäkin postata; materiaalia olisi, mutta niihin eivät taas sitten mäyräkoirat liity, mutta helposti säikähtävänä sitä joutuu kaikenlaisiin tilanteisiin aina välillä =)

      Poista
    2. Puhuripoikien äippä kiittää ja kuittaa. Novellissa tavataan. :)

      Poista
    3. Mahtavaa! :) Kyllä meitä nyt hemmotellaan ja humppatukat jos tietäis, niin rinta röyhenä mentäis taas ;)

      Poista
  4. Hyi kamalaa! Mä oon niin vainoharhanen ja lisäks pelkään pimiää, että aina saa kuikuilla ympärille ja olan taakse... Koiratki hieman vainoharhasia ja suotta mua aina säikyttelee.

    Vantaalla asuessani käytiin aina läheisessä metsässä missä meni kävelypolkuja. Asuttiin aika riehakkaalla ja vilkkaalla alueella, jossa en uskaltanu Ronjan ollessa pieni, niin käydä klo 20 jälkeen ulkona. Sikspä Ronja oliki yli puoli vuotias ollakseen täysin sisäsiisti. Meillä oli aina vessassa sille paperit ja sinne se onneks iltasin aina pyys pissalle/kakalle. Raukkis mutsi, kun olin :( Silloinen poikaystävä, kun oli viikot Oulussa töissä, niin en vaan uskaltanu pihalle!

    Kaiken kukkuraks silloisen kouluammuskelun ollessa pinnassa kerran käveltiin illan kutveessa siellä metikössä/purtsikalla. Siellä mettän keskellä oli joku tyyppi, jolla oli pitkä kuula-ase. Se säikäytti vielä enempi!!!

    Ronjaahan vuoden ikäsenä puri käärme ja se kokemus oli aivan kamala. Muutama vuosi meni sit ihan ok. Mutta nyt Elviiran myötä oon alkanu ihan kamalasti pelkäämään kesäsin pitää niitä irrallaan metässä käärmeiden pelossa... Muutenkin kauhia huoli on koko ajan noista koirista, jos ne on esim. porukoilla hoidossa ja ovat ulkona irrallaan ilman omaa valvontaani. Onneks ens kesänä porukoilla on tarkotus aidata takapiha, jotta on koirien turvallista olla.

    Naapurin koirat (onneks muutti poies), kun parveili harvasa päivä meidän pihassa, ja tietysti Topi ja Elviira lähti niiden perään! Äite kerran äkäsenä soitti ja muris naapurin koirista, meidän kakarat oli singonnu täysiä niiden perään ja keskelle tietä juoksemaan. Vaikkei ole kovin vilkas meiän hiekkatie, niin littanoita koiria olis ollu, jos oli auto osunu sillon kohalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, enemmän mua pelottaa rauhattomilla asuinalueilla kuin metsissä. Ihmisistä kun ei koskaan tiedä ja jonkun satunnaisen karhun (heh) kohtaaminen jotenkin vaan tuntuu vähemmän pelottavalta kuin jokin sekopään.

      En itsekään tykkäisi käyttää keskiyöpissalla poikia missään epämääräisissä paikoissa, jos olisi vähänkään pelkoa siitä, että siellä liikuskelee jotakin mystistä sakkia. Täällä meillä huopatossutehtaalla on niin hiljaista, että ulos voi kyllä mennä mihin aikaan tahansa ja minä vuodenaikana vaan ja on saanut aina olla rauhassa :)

      Käärmeet on karmea uhka, ihan näin käärmepelkoisena mutta ihan konkreettisestikin kun mäyrät yleensä ovat niin uteliaina menossa joka paikkaan tonkimaan. Hui, en tiennyt, että Ropoa on käärme päässyt puremaan. Miten ihmeessä olet päässyt sen yli, että uskallat enää ollenkaan päästää koiria kesällä ulos? :)

      Jep, kyllä se on aina parasta, jos koirat ovat omassa valvonnassa, jos ovat vapaina. Olen samaa mieltä. Omiensa vinkeet tuntee jo ulkoa ja tietää jos korvien asennosta jos aikovat ottaa ritolat ja ehtii heittää kapulan rattaisiin, eli komentaa. Aidattu piha olis mahtava, erityisesti, jos lähellä on jotakin yllykkeitä, jotka saattavat innostaa koiria lähtemään livohkaan. Onneksi teidän mukuloitten karkureissu päättyi hyvin, eikä autoa tosiaankaan tullut tiellä vastaan!

      Poista
    2. Heh, kyllä niitä uskaltaa viä irti pitää :) yleensä porukoilla ja mökillä, mutta vieraammassa metässä huhuilen tyttöjä aika usein luokse. Ettei vaan pääsis törmäämään kyyhyn, niin etten mä näe! Jos osaan puhelimella linkkaa oikean tekstin niin Ropon kyyjuttu

      http://roponaattori.blogspot.fi/2011/03/olipa-kerran.html?m=0

      Meillä porukoiden luona on vähän riskinä tietty hevoset pihassa ja se hiekkatie. Setä asuu 100m päässä ja sieltä saa tyttöjä (ja topia) välillä noutaa :D Ronja varsinkin kiusaa niiden koiria jos ovat häkissä. Se hiippailee ja haistelee oikein antaumuksella ympärillään ja sedän dreeverit on raivona tarhassa :D kiusa se on pienikin kiusa, kyllä ropo sen taidon osaa!

      Poista
    3. Täytyypä käydä lukemassa tuo linkin takaa Ropon kauhukokemus!

      Siis, joo, just tuo hiippailu, nuuskuttaminen ja silmäkulmasta vilkuili, että miten ison reaktion saa tällä kertaa toisista koirista esiin, on just meidän poikien - ja erityisesti Alphonsen - heiniä :) Niin kuin sanoit, kiusa se on pienikin kiusa ;)

      Poista
  5. Voihan sinua, säikkyväistä! Minä en onneksi pode käärme- enkä hiiripelkoa, mutta säikähdän kyllä, kun jommankumman kohtaan. Sensijaan pimeä metsä on minulle kauhistus. Silloin kun asuimme mökissä ja takuuvarmasti meidän metsässämme ei voinut kukaan vieras ihminen olla, koska olimme niin kaukana asutuksesta, silti olin aina kauhusta jäykkä, jos pimeä ehti yllättää. Ihmellisiä nämä erilaiset pelkäämiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Metsät ovat taianomaisia paikkoja. Niissä henki on hyvä, ikiaikainen, kyllästetty jollakin sellaisella juurevalla ja muinaisella, joka tuntuu kudoksissa asti. Mun sielunmaisema on sankka metsä.

      Kostea, hämyinen kuusimetsä oli lapsena aina sellainen satumetsä, että kuvittelin sinne vaikka mitä ja olen aina rakastanut metsän syvänvihreää väriä. Enemmän olenkin aina pitänyt puista kuin esim. vedestä ja puita olen halunnut ikkunasta nähdä - en niinkään järveä tai merta.

      Pikkujyrsijöistä pidän :) Yritän kaikkeni pitääkseni mäyrät pois päästäisjahdista, koska olen sitä mieltä, että meidän lenkkien aikana kenenkään ei tarvitse kuolla ;) Käärmeet muodostavat poikkeuksen. Ekosyystemin ylläpitämisen kannalta ne voisi korvata jollakin suloisella ja pörröisellä, esim. pupuilla ;)

      Poista