Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta, takautuvasti:
Olenko muistanut mainita, että minulla on mahtava ääni ja kumea haukku? Kotini akustiikka mahdollistaa mahtipontisen jälkikaiun jos asetun juuri oikeaan kohtaan asuntoa haukkumaan.(tämä on vaatinut roimasti empiiristä taustatyötä; olen kokeillut monologieni esittämistä erinäisissä paikoissa asunnon sisällä ja löytynyt sen ideaalisen kohdan jossa kuulostan poikkeuksellisen kovaääniseltä.)
Yleensä tämä toimenpide, äänenavaus, erityisesti viikonloppuaamuisin mahdollisimman aikaisin suoritettuna, kirvoittaa ihmisen yllättävänkin nopeaan liikehdintään. Myös arkiaamuina ihmisvastine on ripeä. Mitä aikaisemmin, sen rivakampi reaktionopeus. Mainiota! En väsy lainkaan hämmästelemään ihmismielen kiemuroita. Kokeilin tänäkin aamuna, siinä vähän ennen kuutta, että mitä tapahtuu kun käännän kuononi kohti kattoa ja huutonauran hetken. Ihminen näytti siltä kuin olisi nielaissut jotakin kitkerää.
Otteita ihmisen päiväkirjasta, takautuvasti:
Koira tuijottaa ulos ja haukkuu. Ja haukkuu. Ja haukkuu. Eikä pihalla ole mitään. Ei edes pyhää henkeä. Saati pahaa. Tuota tyhjästä alkavaa haukkua on vaikeaa saada lopetettua, käskyllä se ei lopu, eikä edes suuntaamalla mielenkiintoa toisaalle. Ainoa, millä sen ehkä saisi loppumaan olisi ruoka. Olisipa sitten rattoisaa kun omistaisi ylipainoisen koiran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti