Hyvä on, myönnän, rakastan ihmisiäni. He eivät ehkä ole täydellisiä, mutta he ovat minun ihmisiäni. Ja sellaisenaan, vaikkakin ovat vielä raakileita, he ova kiintymykseni arvoisia. Mutta, pitkäselkäisen koirankokoista pinnaa vaaditaan joskus heidän kasvatustehtävässään, toisinaan hermoni kiristyvät ja kärsivällisyyteni venyy äärimmilleen kun he eivät tunnu ymmärtävän, että kolmenkymmenenkään käskykerran jälkeen minä en aio sitä sukkaa antaa takaisin jonka juuri lattialta varastin. Oikeasti, mikä saa heidät kuvittelemaan, että jos en sitä heti luovuta, en luovuta sitä myöskään viiden minuutin päästä. Luovutan sen ehkä nakilla. Tai kinkulla. En vähemmällä. On aika raskasta välillä joutua laskeutumaan heidän tasolleen ja opettaa, kertaa toisensa jälkeen mitä “jätä”-käsky todellisuudessa tarkoittaa. Sehän merkitsee vain ja ainoastaan sitä, että “JÄTÄ minut rauhaan. Minä syön nyt sukkaa. Sinun sukkaasi.”
Otteita ihmisen päiväkirjasta, takautuvasti:
Mäyräkoiralla on kosteat mantelisilmät joita se käyttää hyväkseen silloin kun haluaa jotakin. Ja se haluaa usein. Se haluaa sohvalle, ruokaa, rapsutuksia, kiellettyihin paikkoihin, haluaa tunkeutua pään sisälle ja kilauttaa sitä viimeistä jäljellä olevaa hermoa. Se on rakastettava, hellyydenkipeä, huomiohakuinen, ihana ja raivostuttava. Se on kaikkea sitä ja siltä väliltä. Se asustaa perheen ytimessä, keskellä touhuja, syvällä sydämessä. Siellä on sen paikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti