Ensiesiintyminen

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta, takautuvasti:

Minä olen mäyräkoira. Nimeni on Alphonse. Alphonse Demetrius Jokinen (riittää pistämään kielen solmuun, vai mitä?) Tottelen myös lempinimeä Alfie. Kaikki mukahauskat nimiväännökset lempinimestäni, kuten esim. "Jokisen eväät" eivät ole mielestäni huvittavia.

Ulkomuotoni on lajityypillisesti kehitetty huippuunsa; olen notkea, näppärä ja neuvokas (pidän myös alkusoinnuillista sanoista) ja vaikka ulottuvuuteni vertikaalissa ei vedä vertoja kookkaammille kavereilleni, kykenen poimimaan lattianrajasta silmänräpäyksennopeasti sinne valahtaneen ruuan. Horisontaalisesti, siis, olen pitkän tuotekehittelyn tulos.

Työskentelen ihmisten parissa koulutustehtävissä ja tällä hetkellä vaativin työsarkaani kuuluva projekti on ihmisten alistaminen tahtooni sataprosenttisesti. Valehtelisin (tai vähintääkin liioittelisin suuresti), jos väittäisin tehtävän olevan helpon. Ihmiset ovat hämmästyttävän sitkeitä vastarinnassaan ja vastustavat ylivertaista asemaani joka alkoi sinä hetkenä kun otin heidät palvelukseeni. Me emme ole edelleenkään päässeet yhteisymmärrykseen siitä, missä tahdissa taloudessa nykyään marssitaan.

Palveluksessani on kolme ihmistä: naisihminen, miesihminen ja poikaihminen. Heidän koulutuksensa on vielä suhteellisen alkuvaiheessa; minulla on toisinaan vaikeuksia saada heitä toimimaan haluamallani tavalla, esim. ateriajärjestyksessä ja sekä ruuan laadussa – että määrässä on mielestäni vielä hiomisen varaa. Olen esittänyt “kinkut vapaaksi, nakinpalat pöytään”-teemapäiviä seitsemänä päivänä viikossa, mutta ihmiseni ovat joko yksinkertaisia eivätkä kykene toteuttamaan näinkään simppeliä tehtävää tai sitten he ovat pahansuopia ja syövät nakkinsa minulta piilossa. Yritän parhaan taitoni ja havaintokykyni mukaan estää heitä tässä toimessa vahtimalla herkeämättä jääkaappia ja sen käyttöä. Sovellan samaa tekniikkaa myös uuniin ja säestän toisinaan vahtimistani surkealla vinkunalla. Joskus yhdistän näihin edellämainittuihin tekniikoihin kuuluisan mäyräkoiratuijotuksen – tai sen kovennetun version: mäyräkoiramurjotuksen. Toistaiseksi tämä ei ole tuottanut toivottavaa tulosta.

Jossakin ihmisen ja koiran välillä, siinä taluttimen keskivaiheilla, on selvä katkos, jatkumattomuus; ihmiset eivät tunnu ymmärtävän mitä heiltä vaaditaan ja odotetaan. He ovat itsepintaista ja jääräpäistä porukkaa, mäyräkoiran luontaisiin etuisuuksiin kuuluvien asioiden väheksyjiä, olentoja joita ei tunnu kiinnostavan selvällä kielellä rautalangoitetut mahtikäskyt, määräykset ja tiukkasävyiset kommentit : “Ruokaa. Heti. En mene ulos, sataa. En anna kaukosäädintä takaisin. En anna sanomalehteä takaisin. Ota itsellesi oma.” Mikä siinä voi olla niin vaikeaa?

Otteita ihmisen päiväkirjasta, takautuvasti:

Meille tuli mäyräkoiravauva! Ihana, suloinen, samettikuonoinen veijari joka tällä hetkellä on vielä pitkää kehoa, tasapainohuojahtelua ja pieniä töppöjalkoja. Voi, onnea!