You have been weighed, you have been measured and you have been found wanting, part II

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ihmismaailma on kummallinen. On sääntöjä ja normeja joiden sisällä elellä eikä vaistonvaraista toimintaa useinkaan suositella saati että siihen kannustettaisiin. Koiramaailman lait ja lainalaisuudet toimivat eri periaatteella: jos se on syötäväksi kelpaavaa, syö se. Jos se haastaa riitaa, pakene tai hyökkää. Jos se rapsuttaa mahasta, jää odottamaan lisää.

Ihmisen lienee turhaa yrittää liian ryppyotsaisesti miettiä koiramaailman salattuja kansioita, koska jo vuosituhansia sitten hän itse on kadottanut lopullisesti oman sisäisen eläimensä ja asettunut yhteiskuntaan, jossa määräävä normisto poikkeaa valovuosien verran eläinmaailmasta.

Nämä kaksi maailmaa, ihmis- ja koiramaailma, voivat hetkiseksi kohdata, mutta aina niiden väliin tulee jäämään juopa jota ei voi kuroa umpeen, vaikka kuinka haluaisi ymmärtää toista. Esimerkkejä ei tarvitse omaa kotipiiriä kauempaa hakea.

Alphonse Capone, mäyräkoiramafiasta, päivää.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mikä määrittää sen, että mäyräkoira joko hyväksyy tai hylkää uuden koiratuttavuuden? Mikä tekee joistakin vastaantulijoista automaattisesti kavereita ja mikä taas puolestaan herättää negatiivisia tunteita, vaikka vastaantulija olisikin kovasti innokas ystävystymään mäyräkoiran kanssa? (Riittääkö tässä vaiheessa, että ihminen nostaa kätensä pystyyn vai pitääkö asiaa yrittää muka tarkastella senkin peruslähtökohdan yli ja ohi, että "mäyräkoirat nyt vaan ovat...mäyräkoiria"?)

Olen tässä yhteiselomme aikana tehnyt erinäisen ja mihinkään kirjaamattoman kasan havaintoja siitä, miten mäyräkoira toimii tai on toimimatta tietyissä tilanteissa. Tosin tänne blogiinkin olen saattanut muutaman huomioni esittää, mutta aika pitkälti on vielä silti arvailujen varassa valikoimisprosessi millä mäyräkoirapoika hyväksyy kaverikseen erilaisia koiria. Harvemmin se aloittaa itse rähinää (ellei kyseessä ole isopäinen kaveri. Kts. edellinen postaus), eikä se aina edes vastaa alkavaan rähinään samalla intensiteetillä kuin mikä aloitteentekijällä on alkupuheenvuorossaan. Mutta on tapauksia ja kertoja, jolloin sen reaktiot on vedetty 'nupit kaakkoon'-tyyppisellä lähestymisellä övereiksi tai sitten se itse menee kaivamaan verta kuonostaan uhoamalla toiselle koiralle vaikka tämä ei tuon taivaallista välittäisi mäyräkoiran olemassaolosta tai – olemattomuudesta.

Muutama, konkreettinen esimerkki: kohtasimme villakoirauroksen. Kyseinen koira vinkui innokkaasti ja pyrki pääsemään luoksemme. Mäyräkoiran reaktio oli nopea ja hyväksy/hylkää prosessi vaivattoman helppo: se murisi äänekkäästi ja nosti häntänsä niin pystyyn, että se osoitti melkein kohtisuoraan taivasta kohti (näyttelytuomarien mukaan sen häntänikamat ovat ok, mutta dominointieleet saavat minut vahvasti epäilemään, että sen häntä olisi kiinnittynyt saranalla, niin pystyyn se kykenee sen nostamaan). Se ei kuitenkaan tehnyt elettäkään osoittaakseen minkäänlaista suojeluhalua minua kohtaan, mutta se ei olisi päästänyt villakoiraa senttiäkään lähemmäksi, vaan olisi painanut sen niskasta maahan.

Rauhallisemmassa mielentilassa oleva koirahan vastaa yli-innokkaalle monesti murahtamalla hillitäkseen energisempää, ja tätä näkee monesti kun kyseessä on pentukoiran ja aikuisen koiran kohtaaminen. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan mäyräkoiran reaktio oli mäyräkoiramaiseen tapaan liioiteltu.

Toinen esimerkki on Alfien kohtaaminen koirapuistossa erään samanikäisen karkeakarvaisen mäyräkoiraherran kanssa, jossa alkuasetelma on jo se, etteivät koirat voi sietää edes näköhavaintoa toisistaan. Tämä molemminpuolinen vihapito alkoi ensisilmäyksestä eikä ole laantunut mihinkään, päinvastoin.

Viikko sitten olimme koirapuiston pienten koirien aitauksessa ja tämä kyseinen karkeakarvainen veijari tuli omistajineen paikalle. Koirat näkivät toisensa ja tappomielialaa ei erikseen tarvinnut lietsoa. Karkkaripoika meni tyhjään isojen aitaukseen, Alfien jäädessä pienten puolelle ja kummatkin koirat kulkivat aidanviertä hakien paikkaa mistä iskeä. Murina oli melkoinen, kummallakin puolella aitaa, eikä häntä osoittanut laskua ala-asetelmaan missään vaiheessa vaan vielä pitkään senkin jälkeen kun karkkari oli lähtenyt kotiinsa, Alfie tepasteli uhmakkaana (todennäköisesti se kuvitteli ajaneensa karkeakarvaisen mäyräkoiran pois tiluksiltaan) ja häntä rouheasti pystysuuntaisena.

Edellisellä kerralla koirat olivat olleet pari minuuttia samassa aitauksessa ja kaikki koiratappelun ainekset olivat kasassa. Saatuamme joten kuten rauhoitettua kaksikon (kun ne ensin oli irrotettu toisistaan), halusin päättää visiitin rauhanomaisin keinoin antamalla koirien haistaa toistensa takapäätä kun niiden tunteet olivat viilentyneet. Alfien peräpäätä tarjottiin karkkarin nuuskittavaksi ja kaikki oli sillä hetkellä hyvin, kummatkin koirat pysyivät rauhallisina, kunnes osat vaihdettiin ja Alfie sai nuuskia vihollistaan. Se oli ollut jo rauhallinen (torahampaat huulten takana piilotettuina) ja oletin, että se nuuhkaisee ja homma on sillä selvä, mutta ei. Se murisi pahasti toisen hanurille, vaikka hampaattomana päänä koirat mieltävät sen vaarattomaksi ja koirienhan tulisi aina tutustua peräpää edellä, eikä suinkaan kuonokkain. Oli selvää, etteivät ne koskaan tulisi tällä mentaliteetilla toimeen keskenään. Edes hanurit vastakkain. Ja ajatukseni siitä, että ne voisivat sietää toisiaan – vaikkeivät olisikaan kykeneviä solmimaan BFF-suhdetta - ei tule ikinä toteutumaan.

Koirathan reagoivat toisiinsa aggressiivisesti kun kaksi täsmälleen samassa mielentilassa olevaa dominoivaa koiraa kohtaa. Jos toinen ei tajua antaa periksi ja alistua, vaan energiakäyrät pysyvät pilvissä kummallakin, on edessä otollinen maaperä koiratappeluun.

Alfien sietokyky on kuitenkin yllättävänkin pitkä monesti; on käynyt lukuisia kertoja niin, että se on saattanut päästää toisen koiran niskansa päälle jopa pari kertaa peräkkäin, mutta jossakin vaiheessa aina sen mitta täyttyy ja se murisee kumeasti. Jos toinen ei tästä tokene, se kiepahtaa alistavan niskaan ja nappaa turkista kiinni, painaa maahan ja pysyy siinä niin kauan kunnes toinen alistuu. Tämä on ollut se yleisin kaava kun se kohtaa uroksia koirapuistossa ja hierarkia-asetelmia tarkistellaan, puolin ja toisin. Mutta sitten on niitä, joilta se ei suvaitse minkäänlaista häröilyä eikä niele yhtään mitään. Ilmeisesti em. karkkari kuuluu niihin koiriin, joiden kanssa se ei halua opetella tulemaan toimeen.

Mikä määrittää sen, kenestä tulee kaveri? Mistä johtuu, että monesti kaksi dominoivaa koiraa kykenee leikkimään keskenään, ilman että ne haluaisivat haastaa toisiaan? Onko kyse pelkästään mielentilasta vai antaako toinen niin hienovaraisia merkkejä alistumisesta ettei ihmissilmä niitä ehdi aina tavoittaa ja sopu säilyy? Ja miksi mäyräkoira reagoi liioitellun voimakkaasti iloiseen villakoiraan, joka ei takuulla halunnut dominoida? Senhän me jo tiedämme miksei se pidä rottweilereista, mutta se johtuu ainoastaan sen omasta päähänpinttymästä, että iso pää tarkoittaa automaattisesti vaaraa.

ps. inhokkilista mäyräkoiralla ei ole pitkä, mutta pitää sisällään muutaman ark(k)ivihollisen, joiden suhteen se on ehdoton. Listalle on päässyt viime aikoina myös muuan pitkäkarvainen koira, jonka rotucocktailista minulla ei ole tarkempaa tietoa, mutta se on jotakin pumin, englannin lammaskoiran ja afgaanin välimaastosta ja Alfie vihaa sitä koko sydämestään. Koirahan ei ole tehnyt sille mitään, tuskin edes vilkaissut mäyräkoiraan päinkään, mutta ilmeisesti ignooraamisesta huolimatta – tai ehkä juuri siitä johtuen – se on noussut mäyräkoiran listalla ykköspallille.