tiistai 22. lokakuuta 2013

Nonverbaalinen viestintä ja paralingvistiikkaa

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Paralingvistinen kokeilu. Haukun kiivaasti. Skaala on yhtä laaja kuin mäyräkoiran äänirekisteri. Aloitan matalalla murahtelulla, jolla lämmitän äänihuulet, avaan henkitorvea, kuulostelen rintakehän resonanssia. Kohotan päätäni, kurkotan kaulaani, jodlausyritys päättyy nolosti, Aslan nyppää hännästäni, se on nokosilla eikä halua kuunnella.

Keskialue on vahvinta aluettani. Olen baritoni. Liikun vaivattomasti alarekisterissä, mutta päätän jättää ylärekisterin Aslanille joka on tenori ja vetää halutessaan kuvitteelliset kattohirretkin alas kiljuessaan.

Ihminen kuuntelee minua hetken. 
"Alphonse. Voisitko...olisiko mitenkään mahdollista...pystyisitkö olemaan hiljaa nyt pari minuuttia."
"En. Harjoittelen."
"Oikeasti."
"....."
"....."

Ulvon harvoin ja harkitusti. Tänään on se päivä. Ihmisestä kuuluu kirosana. Aslankin haluaa ulvoa. 


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoirilla on kyky olla jättämättä arvailujen varaan. Kovin usein ei tarvitse miettiä, että mistä kulloinkin tuulee, missä koirien kanssa mennään vai mennäänkö juuri nyt missään. Mäyräkoirat kyllä ilmoittavat kulloisenkin mielialansa selvästi ihmisilleen. 

Ilmeet, äänenkäyttö, kehonkieli ja ylipäänsä kaikenlainen kommunikoimiseen käytettävä kokonaisvaltaisuus on se, missä mäyräkoirat ovat hyviä. Ne eivät pihistele tunneilmaisussaan vaan murjottavat, loukkaantuvat, iloitsevat ja tylsistyvät näkyvästi, pidäkkeetömästi.

Silloin kun äänekäs kommunikointi ei vaan riitä, on olemassa mm. 'kuoleman katse', se intensiivinen tuijotus, joka porautuu unenkin läpi ihmisen hentoon tietoisuuteen kaikkien niiden ruusuisten unien halki, joissa koirat käyttäytyvät kunnolla eikä kukaan hauku vieraille uroksille ulkona. 'Kuoleman katse' on eri asia kuin perinteinen 'mäyräkoiratuijotus', joka on vaan tuijotus, vailla synkkyyttä uhkuvaa pohjavirettä ja demonisesti hehkuvia silmiä. 

Alphonse on 'kuoleman katseen' airut. Se on hionut katseen vaatimattomasti huippuunsa ja saa naamalleen niin jäätävän ilmeen, etten ole vastaavaan koskaan törmännyt. Sanomattakin lienee selvää, että perheen nuorin mikkihiiri, Aslan, ei moista taitoa hallitse. Sillä on lähinnä 'katso-olen-syytön'-katse, joka saa sen näyttämään erinomaisen syylliseltä ja ilme, joka kuvastaa äärimmäistä riemua ja iloa. Parhaimmillaan se sukkuloi näiden kahden ääripään välillä maanisesti ja täysin epäloogisen summittaisesti. 

Alphonsen 'kuoleman katse' luodaan usein Aslanin suuntaan. Se on hyytävä tuijotus kulman takaa tai sohvan korkeudelta ja erityisesti silloin sillä viskataan nuorempaa kun tämä hytkyy riemusta tai halailee ihmistä. 

'Kulmien alta luimuilu' puolestaan on pätevä keino heruttaa sympatiaa silloin kun muut ruokailevat ja mäyräkoirat eivät. Luimuilu on taiteilua sillä liukkaalla pinnalla jossa punnitaan koiraihmisen kyvykkyyttä pitäytyä luomissaan säännöissä. Heikot sortuvat, vahvat eivät anna makupaloja. On monesti tullut huomattua, että siinä missä mäyräkoirien omat ihmiset ovat jo aika hyvin kovettaneet sydämensä, vieraat lankeavat luimuiluun vielä aika hyvin. Mäyräkoirat tietävät tämän. Alphonse tietää myös, että tie naisen sydämeen menee suorinta tietä, eikä vatsan kautta, kuten miehillä. Aina siis kannattaa heittäytyä naisvieraiden eteen selälleen ja ottaa se maailman paras ja suloisin ilme naamalleen. Jos sillä ei ruokaa heltiä, heltiää sillä yleensä paikka sydämestä suhteellisen vaivattomasti. 

Aslanin aseistariisuvuus on sen manipuloimattomuus ja suorasukainen viattomuus.

4 kommenttia:

  1. Meilläkin tuntuu,että toisella on aivot ja toisella.....no se herne. Nimittäin Raisalla on luultavasti herne...ainakin se näyttää siltä,että herne on joko jumissa, etsimässä nurkkaa (mitä ei tietenkään pääkopasta löydy...) tai ihmettelemässä mitä nyt pitiki tehä. Yhteen asiaan se keskittyy sellaisella intensiiviydellä,että heikommat kärsii: nimittäin haisteluun. Tuntuu,että sitten vasta mennään eikä meinata. Tästä todistteena useita kuolleita päästäisiä pihalla. Niin ei, me ei tarvita kissaa.

    VastaaPoista
  2. Meidän pojista täytyy sanoa, että kumpaisellakin on selvästi omat vahvuusalueensa, Aslanilla ehkä himpun verran enemmän miellyttämishalua ja sosiaalista silmää - ja Alphonse on nyt vaan pomo ;) Ovelia ovat, pienet pirulaiset, niin halutessaan ja silmänpalvontaa harrastetaan ihan kaksissa miehin ja hyvin räikeästi. Minkäs mäyräkoira karvoilleen voi ;)

    Raisa sopisi hyväksi aisapariksi Aslanille, voisivat kahdestaan nuuskuttaa itsensä uuvuksiin, heh. Eipä silti, kyllähän se Alphonsekin kuono maassa kulkee, mutta malttaa kyllä nostaa päätään ylöskin, erityisesti tähyillessään pilviä, puunlatvoja tai tähtiä, mutta Aslan on täysin keskittynyt yleensä maaperään.

    VastaaPoista
  3. Kyllä, olet todellakin kokenut elämää mäyräkoirien kanssa. Meillä käytetään nykyisin erittäin syyllistävää -katsetta taidolla. Eräänä iltana satoi niin paljon etten viitsinyt lähteä repimään herroja perässäni ulos. Kävivät oikein tyytyväisenä takapihalla tarpeillaan. Seuraavana aamuna olisikin heti pitänyt sukkulana lähteä lenkille. Saat uskoa, että lapsen kanssa on aamulla muutakin tekemistä. Sitä katsetta viljeltiin useaan otteeseen, niin pitkään kunnes lenkki oli tehty. Niin ja lenkillä toki käyttäydyttiin kuin ei ikinä oltaisi ulkona oltu.

    Oikeasti eivät ne jätä arvailtavaksi menikö joku asia vastakarvaan vai ei....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhdenkin koiran ja pienen lapsen kanssa säätäminen saattaa olla hankalaa, mutta _kolmen_ mäyräkoiran ja lapsen kanssa...hattua täytyy kyllä sulle nostaa! :) Ja hyvin olet pojat kouluttanut, koska kaaoshan siitä seuraa, jos ei ole roti siinä hommassa mukana. Se on kyllä just tasan niin, että lähtötilanteessa luodaan alkuasetelmat lenkin onnistumiselle.

      Ei tulisi mieleenkään lähteä koirien kanssa ovesta ulos sillä mentaliteetillä, että kunhan nyt mennään tästä tuulikaapista mahdollisimman pikaisesti ja juostaan sitten pihan poikki, että päästään nopeasti menemään. Ei todellakaan. Ensin istutaan kahdenmiehen rivissä ja odotetaan. Ovi aukaistaan ja edelleen koirat istuvat odottamassa, eivätkä suinkaan höntyile...ihminen astuu ulos ja antaa luvan koirille seurata, ulkona odotetaan patiolla eikä lähdetä ryntämään eteenpäin jne. Jos lähdettäisiin epäjärjestyksessä ja tohinalla, niin koko lenkki sujuisi todennäköisesti juuri siten.

      Mä saatan katsoa aika montaakin asiaa sormieni läpi koirien kanssa, mutta yhtään en siedä sitä, että ulkoilu menee miten sattuu...ensinnäkin se on vaarallista sekä koirille itselleen että muille tielläliikkuville, jos mennään kuin päättömät kanat ja jumittaminen, sinkoilu ja vetäminen nyt vaan saavat mut näkemään punaista, joten ne karsitaan kyllä välittömästi pois, jos niitä havaitaan. Ainut poikkeus on jäljet: jos koirat saavat vainun rusakosta (kuten joka päivä saavat, täällä kun niitä riittää), niin silloin juoksen niiden kanssa jälkien perässä, koska ne tekevät sitä, mihin ne on luotu, enkä missään nimessä sitä niiltä kieltäisi. Mutta sen näkee kyllä reaktioista milloin siitä on kyse ja milloin vaan haluttaisiin kokeilla riittääkö ihmisellä joustoa. Ei riitä ;)

      Poista