keskiviikko 10. elokuuta 2011

BFF = Best Friends Forever

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Onko teille koskaan käynyt niin, että olette heränneet kesken syvien unienne haukkuun (omaanne) ja ulvontaan (edelleen omaanne)? Oletteko tämän jälkeen sännänneet pystyyn raivoisasti huutaen, juosseet suoraan etuovelle tekemään puolutusliikkeen linnakkeenne turvaamiseksi? Noloa. Vielä nolompaa jos ihmiset nauravat. "Alphonse, siellä ei ole mitään!" ei ihan kauheasti lohduta siinä vaiheessa kun seisoo selkäevä pystyssä tuulikaapissa ja räyhää olemattomalle. Siinä on itsekunnioituksen rippeet koottava kyllä aika pienistä palasista takaisin. 

Kuvakulma ei suoranaisesti imartele jalomuotoista pärstävärkkiäni.
 
Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoira ei ole tunnettu suuresta sydämestään jolla se estottomasti rakastaa kaikkia ihmisiä. Alphonse on lähinnä tunnettu siitä, ettei se varauksettomasti ihastu jos joku haluaa tulla taputtamaan sitä päästä. Yleensäkään päästä taputtaminen (= alistava ele) ei ole mäyräkoirien juttu, jos sen suorittaa ventovieras ihminen. Mäyräkoira väistää ja vetäytyy kauemmaksi. Rinnasta kelpaa rapsutella, kunhan on ensin saanut vähän nuuhkia että kyseessä ei varmasti ole vihollispuolen edustaja.

Takapihalla ollessaan mäyräkoira katselee kiinnostuneesti naapureiden pihoihin, salakuuntelee heidän asiansa sekä hävyttömästi ja avoimesti kyylää mitä he puuhaavat. Se nostaa kuononsa yläilmoihin siinä vaiheessa kun näkee, että joku pistää grillin päälle ja nuuskii niin äänekkäästi ettei kenellekään jää epäselväksi, että täällä pidetään mäyräkoiraa nälkäkuoleman partaalla.

Alfie tuntee jokaisen taloyhtiössä asuvan. Mutta auta armias jos joillekin naapureista tulee vieraita ja läheisissä pihoissa liikuskelee tuntemattomia ihmisiä! Mäyräkoiran reviirihaukku kajahtaa siihen malliin napakasti ilmoille, että olen nähnyt useammankin ihmisen hätkähtävän, että minkäkokoista verihurttaa me oikein pihallamme pidämme. Verihurttaapa hyvinkin; Mahtavaa Mäyräkoiraa, jonka tynnyrimäinen rintakehä antaa mellevän kaikupohjan haukahduksille ja luo illuusion isosta pedosta - joka se mielestään luonnollisesti onkin.

Naapurustossa on myös lähellä koirakavereita. Tosi hyvä kaveri on, tietty, seinänaapurien uroskoira, jonka kanssa välillä on ihan pakko pitää palaveriä seinän läpi. Kiva. Mutta tien toisella puolellakin asuu jotakin äärettömän mukavaa, nimittäin toinen mäyräkoira, karkeakarvaisena versiona, ja se vasta hupaisaa onkin kun koirat huutelevat kumpikin kodeistaan avonaisen ikkunan kautta kuulumisia toisilleen. Täällä päässä Alphonse kuuntelee pää kallellaan kaverin tilannetiedotukset ja kysymykset (olen vakuuttunut, että ne ovat keskenään jakaneet lähialueen kahteen lääniin joita kumpikin koiralordi vartioi ja tilaisuuden tullen antavat raporttinsa toisilleen), juoksee sitten ikkunaan huutamaan kommenttinsa, vetäytyy taaksepäin kuuntelemaan ja toistaa kuvion. Välimatkaa talosta taloon on reilut kuutisenkymmentä metriä ja oikein hyvin kuuluu kun mäyräkoirat keskustelevat äänekkäästi päivän tapahtumat läpi. Niin hyvin, että jossakin vaiheessa ihminen menee ja sulkee ikkunan. Tulee se asia varmasti vähemmälläkin dialogilla perille ilman että sitä pitää puolta tuntia jaamia.

ps. Alfiella on paljon pikkutyttökavereita, homo sapiens sapiens-lajikkeesta, siis. Nämä pienet tytöt liikkuvat yleensä suuremmassa laumassa, enkä valitettavasti yleensä tunnista heitä yksitellen (he ovat kaikki pieniä, vaaleita ja pitkätukkaisia), joskus vaan huomaan, että ohipyöräilevä lapsi huikkaa iloisen tervehdyksensä perääni ja loppukaneetiksi yleensä kuuluu "Alphonselle terveisiä!". Suloista! Tänään ollessani etupihalla talon ohi ajoi pyörätietä pitkin kaksi pientä tyttöä ja kuuloetäisyyden puitteissa seuraava sananvaihto kantautui korviini:

Pikkutyttö 1: "Tolla on se koira!"
Pikkutyttö 2: "Ai kellä?"
Pikkutyttö 1: "No tolla kivalla tätillä on se ihana koira!"

Hymyilytti kovasti. Alphonse ei ehkä ole kaikkien kaveri, mutta pikkutytöistä on tullut sen kavereita kun puolin ja toisin on maltettu rauhallisesti tutustua. 

Kaikista tärkein ja rakkain kaveri on kuitenkin oma veli, jota parempaa paini - ja juoksukaveria saa etsiä. Eikä ihan äkkiä löydä.
 


6 kommenttia:

  1. En kestä, kuinka Alphonse voi olla noin suloinen! Tää tahtoo kans tommosen värisen ja näkösen pitkökarvasen <3

    VastaaPoista
  2. Oooh, olettepa saaneet mahtavaa mukavaa palautetta: kiva ja ihana. Hianoo!

    Mä oon, ainakin toistaiseksi, antannu kaikkien rapsuttaa ja tervehtii.

    VastaaPoista
  3. Toi eka kuva aiheutti aikamoisen tyrskähdyksen täällä päässä, kuinka söpö voi olla?! :DDD

    Westiet on kai yleisestikin tosi ihmisrakkaita. Meillä on kaikki westiet olleet yleensä jopa kiinnostuneempia vastaan tulevista ihmisistä kuin koirista. Peppi Lotta on toista maata. Vieraille ihmisille (toki myös koirille) haukutaan uhmakkaasti. Tosin aika nopeasti ihmiset saa sen puolelleen, kun osaavat oikein rapsutella ja leperrellä.

    Pikkutyttöjä riittää meidän kulmilla myös paljon. Rilla huomaa jo kaukaa, jos potenttiaalisia rapsuttajia lähestyy ja häntä alkaa vispaamaan vimmatusti. Peppi komentaa lapsosia kovaan ääneen ja saa osakseen huvittunutta tirskuntaa. Jotain vähän epäuskottavaa lienee minipötkylän uhossa. ;D

    VastaaPoista
  4. Tuo "reviirikäyttäytyminen" koirilla on hupaisaa. Ossillahan on ihan harhainen luulo siitä mikä OIKEASTI on sen reviiri = meidän omistama maapläntti :) Aika liikuttavaa, että Alfie tunnetaan vaikka sinä sitten et erotakaan näitä tyttöjä:)

    Joskus olen miettinyt, että tunnistaisiko koira myöhemmin veljensä jonka kanssa vietti elämänsä ensimmäiset 8 viikkoa. No emme tiedä mihin Ossin veljiä meni joten emme myöskään tätä asiaa saa koskaan tietää. Pentueen ainoa narttupentu kuoli valitettavasti vuoden ikäisenä. Mahti-Alfielle rapsutuksia. M-L ja Ossi

    VastaaPoista
  5. Ollikin kuuntelee pihalla kauempaa kuuluvaa koiranhaukkua ja vastailee sitten mielensä mukaan. Yleensä niin kauan kuin kotiväki kieltää keskustelun.

    VastaaPoista
  6. Mondica: Yritän välillä katsella Alfieta hyvinkin objektiivisesti ja kyllä se on munkin mielestä suloinen ;) Pitkäkarvaisessa on puolensa - jotka eivät ehkä rapakautena ihan korostu, heh - sillä ne ovat aika talvenkestävää sorttia. Tai ainakin Alfie on, vaikkei tuota alusvillaa nyt niin hirveästi ole, mutta riittävästi näemmä, että tarkenee :) Nyt vaan pikaisesti hankkimaan laikullista humppatukkaa! :D


    annamari: kuvakulma ei imarrellut ekassa kuvassa, pelkkä pää pönöttää fotossa ja mäyräkoiralla on hyvin, hyvin tylsistynyt ilme :D Tyypillistä ;)

    Teidän Pepillä on samat vinkeet ja kujeet kuin meidänkin poitsulla oli tuossa iässä, piti heti aloittaa armoton komentohaukku jos lähelle tuli tuntemattomia, saati tuntemattomia lapsia :) Ja kylläpä se vieläkin sitä harrastaa =)


    Marja-Leena: meillä Alfie ja Eetu tunnistivat välittömästi toisensa ja Alfie suhtautuu veljeensä kyllä aivan eri tavalla kuin muihin kavereihinsa. Ilahtuu toki välillä järjettömästi nähtyään joitakin hyviä kamujaan, mutta ketään muuta ei hellästi huolla kuten Eetua <3 Pojat ovat kyllä niin liikuttavan suloinen pari, että oksat pois :)


    Olli: hehe, mäyräkoirilla on joskus yllättävänkin paljon asiaa muille koirille ;) Tuo on muuten niin koominen tuo sun oletusfoto, aina rupeaa hymyilyttämään kun näen Ollin korvat tuulessa hulmuten :)

    VastaaPoista