Nuo ihanat verhot ja ruokakokeiluja

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olemme naisihmisen kanssa tehneet ruokakokeiluja. Tai hän on tehnyt, minähän syön kaiken mitä kuppiin laitetaan. En ole kranttu. Viimeaikaisten tutkimustulosten valossa on ilmennyt yllättäviä lopputulemia: pelkkä naudan jauheliha löysentää vatsaani, mutta häränhäntä ei. Broilerin siivet kovettavat vatsaani, mutta broilerin jauheliha löysentää sitä. Missä kohtaa näihin tuloksiin mahtuu se logiikka? Onko sille ollenkaan tilaa?

Olen siis saanut syödä rauhassa häränhäntäkimpaleita. Kooltaan lähinnä siirtolohkareita. Yhden syömiseen menee helposti sellainen tunti, koska kaupasta on valikoitunut mukaan todella isoja paloja. Ja minä kaluan ne tarkasti ja pieteetillä.

En ole koskaan vielä puolustanut herkkujani. Olen ollut sillä tavalla höveli Aslanille, että se on saanut näpistää rauhassa minulta kaikkea. Myös niinä harvoina kertoina puruluita, kun olen niitä saanut. Nyt Aslan on kuitenkin muuttunut niin häikälemättömäksi, että olen ruvennut pitämään sen kaukana kun keskityn häränhäntääni. Murisen sille sen verran vakuuttavasti ettei se ole uskaltanut tulla anastamaan einestäni. Paitsi eilen: olin järsinyt lihaisan luuni niin tarkasti, että siinä ei ollut enää nimeksikään syötävää. Kurkistelin kulman takaa luujämä suussani ja huomasin, että Aslan kalusi keskittyneesti isoa puruluutaan olohuoneessa. Se oli vieläpä henkitorviluu, eli iso valkoinen puruluu jonka ympärille oli kääritty kuivattua naudan henkitorvea. Ihan parasta, mielestäni.

Aikani punnittua asioita, käyskentelin muinakoirina Aslanin ohi luu suussani ja sain sen mielenkiinnon heräämään sen verran, että se lähti toivioretkelle perääni. Luovutin luuni sille suosiolla ja juoksin hakemaan ihanan henkitorviluun itselleni. Aslan huomasi aika nopeasti, että kirjaimellisesti käteen oli jäänyt pelkkä luu. En tietenkään antanut nappaamaani herkkua sille takaisin ja se pieni kantelupukki meni heti volisemaan siitä naisihmiselle.

Naisihmisen ratkaisu oli tyrmäävän epäoikeudenmukainen: henkitorviluu pistettiin kaappiin odottamaan seuraavaa tulemistaan. Mutta hän sanoi, että kummallekin on omansa, joten meidän ei tarvitse tapella niistä. Ehkä.

ps. Aslanilta lähti eilen kolme hammasta. Me leikimme niillä lattialla. Tuntuu, että jos se aivastaakin nykyään, niin siltä kolahtaa lego lattialle. Yhden se oli pudottanut telmiessään kanssani ja kun se oli painunut jo unille, minä pallottelin sitä ylähammasta tassujeni välissä. Naisihminen luuli, että olin napannut kuusenkoristeen ja rapistelin sitä pitkin lattiaa, mutta ei, se oli vain osa Aslanin posliinikalustoa. Aika veikeitä leluja, mutta niitä ei saa syödä. Jos ne on kerran menettänyt, ei niitä takaisin suuhun enää pistetä. Tämän opin eilen. Naisihminen kertoi.

Pojat ja poikien lattiatyynyt. Pienempi esittää, että itse asiassa kahdelle tyynylle mahtuu vain yksi mäyräkoira kerrallaan. Isompi ei voi ymmärtää tällaista ahneutta. Isompi ei myöskään voi ymmärtää, että pienempi on pureksinut sille niin rakkaita tyynyjä niiden kulmista...

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Yksi takuuvarma hermojen kiristyminen koetaan siinä kun pojat haluavat välttämättä painia olohuoneen verhojen päällä. Mikä siinä onkin, että jotenkin se kierimisliike ja lattialla möyhellys aina johtaa sinne verhoille? Aslan ei olisi Aslan, jos se ei vähintään kerran päivässä kiskoisi verhoja hampaillaan ja yrittäisi rakentaa niistä majaa. Yleensä se kietoo itsensä kankaaseen mukavan tiiviiksi paketiksi ja alkaa sitten riehua yrittäessään päästä itseluomastaan kapalosta ulos. Ihan sama juttu, siis, mitä Alphonse teki samanikäisenä. Nykyään Alfie tietää kyllä varsin hyvin, että verhoihin kietoutuminen on kiellettyä. Paitsi silloin kun se on sen mielestä sallittua. Eli aina välillä.

Yhtenä iltana etsin alakerrasta koiria löytämättä niitä mistään. Mikään huhuilu ei tuottanut tulosta ja epäilin, että Alphonse oli viimeinkin onnistunut tiirikoimaan ulko-oven auki ja olivat kumpaisetkin ottaneet yhteistuumin ritolat. Vaan ei, lopulta nimittäin Alphonse kömpi verhojen takaa esiin ja jäi seisomaan paikoilleen. Kutsuin sitä luokseni, mutta se vain seisoa napotti eikä suostunut liikahtamaan minnekään. Kun riittävän tiukasti komensin, se otti hitaasti muutaman askeleen ja palasi sitten takaisin, istui verhojen eteen ja vältteli katsekontaktia. Tässä vaiheessa verhojen poimuista raahautui esiin uninen Aslan, korvat nurinpäin, tukka pörrössä. Alphonsen peittely-yritys ei onnistunut loppuun asti, koska pienempi ihan itse ilmiantoi itsensä.

Kuvio on nyt toistunut monena päivänä. Ja jokaikinen kerta Alphonse jää norkoilemaan verhojen eteen sumuttaakseen ettei Aslan muka nuku siellä, verhojen helma hampaidensa välissä, liepeet tiukasti ympärillään kuin lahjapaperiin käärittynä.

Jos ei nukuta verhoilla niin ainakin sohvan käsinojatyynyn päällä. Se on ihanan pehmeä paikka ja sieltä pystyy pitämään silmällä mukavasti alakertaa silloin kun jaksaa käväistä hereillä.