Aslanin uhmaikä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Lenkeillä minä pidän Aslania aina silmällä, vähintään sivusilmällä. Ja silloin kun en pidä, kärsin siitä itse, koska se puolestaan pitää siitä, että saa yllättää minut. Valitettavasti sen käsitys yllätyksistä ei todellakaan ole sama kuin minun. Mielestäni yllätyksiä ovat aina ne positiiviset yllätykset: kun ihmiset tulevat kotiin ja heillä on eläinruokakaupan pussi täynnä erilaisia jauhelihoja ja lihaisia rustoluita tai minulle sanotaan, että "mennään autoon" tai ihminen kysyy, että haluaisinko tehdä temppuja. Nämä ovat yllätyksiä. Aslanilla on eri käsitys asiasta. Sen mielestä on ratkiriemukas yllätys aloittaa painimatsi juuri silloin kun itse en ole pätkääkään sillä tuulella.

Minun täytyy myös lenkeillä seurata minne se merkkailee, koska on äärimmäisen olennaista, että teen omat merkkini siihen päälle. Joudun kauempaakin tulemaan takaisinpäin tarkistamaan, että mihin kohtaan se pieni kottarainen lurutteli.

Ihmisellä on selkeä motto lenkeillemme: mäyräkoirien kanssa ei neuvotella. Tämä pätee niin Aslaniin kuin (valitettavasti) itseenikin ja siinä vaiheessa kun Aslan haluaisi ehdottomasti tervehtiä kaikki mahdolliset ohikulkijat ja pistää neliraajajarrutuksen päälle jäädessään odottamaan takaatulevia, ihminen tyynesti vetää sitä lunta pitkin mukanaan niin kauan kunnes pentu ottaa jalat taas alleen. Onpa hän myös todennut ihmisille toivovansa etteivät nämä tulisi rapsuttelemaan jumittavaa pentua, koska ei halua että huonosta käytöksestä palkitaan.

Tämähän on hieman veteenpiirretty raja, koska Aslanin on tärkeää oppia mutkatonta suhtautumista tuntemattomiinkin ihmisiin, mutta sille löytyy kyllä oma paikkansa ja aikansa. Ja se ei ole silloin kun pentu laskee peräpäänsä alas ja jää innokkaan itsepintaisesti odottamaan, että saisi käydä tervehtimässä ulkoilijoita. Enkä minäkään jaksa niitä jumitteluja kun maailma on täynnä merkkauspaikkoja, nuuskittavaa ja joka puolella on ihanasti lunta jossa edetä. (Sujuvasti unohdan omat jarrutteluni viime talvena. Menneistä ei ole mielestäni tarpeen puhua.)

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Esipuberteetti tai sitten vain puhdas myöhäisuhmaikä on iskenyt Aslaniin. Sen mielialavaihtelut menevät ääripäästä toiseen silmänräpäyksen sisällä. Yhdessä hetkessä se on pieni enkeli ja jo seuraavassa pikkuinen riiviö jolla on vauhtia ja kierroksia niin ettei silmä pysy tapahtumissa mukana.

Tämä on kuluttavaa aikaa pennulle itselleen, Alphonsesta puhumattakaan, joka ottaa eniten vastaan tunnemyrskyjä ja itsenäisyyspyrkimyksiä. Itselleen ominaisesti se kestää stoalaisella sinnikkyydellä pennun selkäänkiipeämisyritykset, pureskelut ja rähinän aloittamiset. Hieno ja kärsivällinen koira se on, ehkä paras kasvattaja ja kouluttaja mitä Aslanille saattaa kuvitella.

Jos Alphonse kuulee Aslanin haukkuvan ulkona, se tulee ovelle vastaan ja nuuskii pennun päästä jalkoihin varmistuakseen, ettei se ole vain vaurioitunut mitenkään ollessaan ihmisen kanssa kahden kun se itse ei ole päässyt pentua suojelemaan. Joskus se työntyy oven aukaisuilla etuterassille räyhäämään uhalle jonka Aslan on kokenut, ihan vain varmistaakseen ettei se pulkka/potkukelkka/stiga/yms. sieltä kinoksesta pääse hyökkäämään pennun päälle tai jokin muu yhtä vaarallinen vain tule ja vahingoita sen pientä kaveria.

Ihminen tuleekin sitten kaukana kakkosena, koska ihminen ei katsele sormiensa läpi niin paljoa eikä myöskään näytä omaavan samaa pitkämielisyyttä kuin vanhempi mäyräkoira. Siinä missä Alphonse napauttaa tyynesti etutassullaan Aslania kauemmaksi ihminen kokeilee äänivallin rajoja kilahtaessaan aamutuimaan "Riittää!" Mestari itse opettaa oppipoikaansa hienovaraisemmin; se näyttää tietävän milloin kiristää otetta ja milloin höllätä sitä. Laumadynamiikka ja koiran omat vaistot tekevät asioista ihmisellekin helpompaa.

ps. onneksi Aslanin kaikki hampaat ovat jo vaihtuneet, puruintoa on vähemmän. Suolestusinto ei ole hävinnyt mihinkään. Kaikki minkä voi tappaa, täytyy tappaa, aina havunoksista lattiatyynyihin. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, taloudessa ei edelleenkään tulla näkemään pehmoleluja koska ne eivät selviäisi mäyräkoirien käsittelystä hengissä.

Nyt kun pojat ovat yhtä isoja, niiden erottaminen nopealla vilkaisulla alkaa olla hankalaa vaikka ne ovatkin aivan erinäköiset. Aslan on huomattavasti tummempi, sillä on leveämmät hartiat ja sen selkä on kohta pidempi kuin Alphonsella. Sen tan-merkit eivät ole yhtä selvät ja voimakkaat kuin vanhemmalla koiralla eivätkä hapsutukset ole vielä kasvaneet täyteen mittaansa. Viirihäntäkin on vielä vain pelkästään häntä.