Metsä vastaa niin kuin sille huudetaan

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Meille on muodostunut monien rutiinien lisäksi yksi lisää: aamu- ja iltalenkki tehdään pannalla/hihnalla ja pisin lenkki valjailla/flexillä. Tiedän jo, mitä tämä merkitsee: kun saan pannan kaulaani minun oletetaan kipittävän eteenpäin nätisti, ihmiseni vierellä tai vähän edessä, keskittyen itse toimintaan; liikkumiseen. Valjaat ja flexi-yhdistelmä sallii enemmän vapauksia, silloin juostaan ja mennään maastoon, saan käydä nuuskimassa kivenkoloja ja kantoja, ravata edestakaisin eikä ihminen komenna minua "Vierellä, nätisti." Joskus iltalenkitkin tehdään flexi/valjaat-kombinaatiolla ja silloin tiedän, että päivän viimeiset mehut käydään tiristämässä jossakin mukavammassa paikassa kuin pyörätiellä.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Ihminen on tehnyt havaintoja. Havaintoja sekä itsestään ja koirastaan. Ei paha. Hyvä, sen sijaan, koska joka päivä voi oppia jotakin uutta.

Havainnot ovat liittyneet mm. ongelmaan lenkeillä: kaikki kiertyy yhden ja saman alkupisteen ympärille eli ohitustilanteisiin, jotka vaihtelevalla menestyksellä menevät yleensä suurimman kertoimen ja todennäköisyyslaskelman kautta metsään. Koirien ohi ei tunnuta pääsevän ilman hinkuvinkua (koira muuttuu vinkuleluksi ja takajaloillaan pomppivaksi kenguruksi sen jälkeen kun se on ottanut oivallisen paikkamakuun hievahtamatta kunnes joko edestä tuleva tai takaatuleva lajitoveri on kohdalla, jolloin kenguruloikat alkavat). Ihminen ei ole tyytyväinen. Ihmistä nyppii.

Muutos: suurin muutos lähtee ihmisestä itsestään, luonnollisesti. Joskus täälläkin olen tuskaillut sitä, etten kykene manipuloimaan itseäni virittyneeksi sille taajuudelle, jossa olen tyynen rauhallinen (niin rauhallinen, että naamani edessä täytyisi pitää peiliä nähdäkseen että se vielä huurtuu hengityksestä) ja kykenen välittämään energian koiralle viestimällä sille, että "ei, itse asiassa en menetä hermojani enkä turhaudu vaikka kimpoiletkin flexin päässä kuin särki verkossa" ja "ei, minua ei haittaa yhtään vaikka heittelet siinä voltteja päästäksesi tervehtimään ilmeisen vihamielistä koiraa, sinä itsesuojeluvaistoton hölmö", vaan pinna kiristyy heti kun näen vastaantulevan koiran ja tiedän mikä on lopputulema tässäkin pelissä. Noh. Lyhyestä virsi kaunis (myöhäistä), olen hengitellyt syvään ja rauhallisesti ja eilen, oi eilen (!) ihme tapahtui! Koira bongasi kaksi hyeenamaisesti huutoulvovaa ja toisiaan näykkivää koiraa jotka olivat niin ylivirittyneessä tilassa, että niiden tuottamalla negatiivisella energialla olisi voinut Dr. Evil tehdä vaikka mitä pahuuksia. Mäyräkoira näki koirat kauempaa, mutta välimatkahan ei ole mikään este tunnetilan siirtymiselle välittömästi koirasta toiseen. Se alkoi matkia koirien haukkua, joka oli sekoitus haukkumista ja ulinaa, sekä tempoilla hihnansa päässä kuin mielenköyhä. Korjasin käytöstä välittömästi, tietenkin tiukalla äänellä josta varmasti kuului mitä mieltä olin siitä, että se meni yleiseen hysteriaan mukaan. Olin jo valmiiksi närkästynyt ja turhautunut ja pysäytin itseni siinä samassa. Minulla ei ollut mitään syytä olla kumpaakaan edellämainituista. Koiran reaktio oli luonnollinen, se peilasi energiaa jonka se kohtasi kahdessa lajitoverissaan, miksi minun pitäisi tuskastua siitä? Laskin hartiat alas, lakkasin pitämästä hihnaa tiukalla ja hengähdin syvään. En edes sanonut koiralle mitään, mutta se nosti välittömästi katseensa minuun ja lopetti kuin seinään. Se oli edelleen kiinnostunut koiraparista, mutta se ei ollut hysteerinen, sen suusta ei päässyt ääntäkään eikä se kiskonut niitä kohti kuin heikkopäinen.

Se oli niin konkreettinen esimerkki siitä, mitä omalla rauhallisuudella voi saada aikaan, että minusta tuli tosiuskovainen kertaheitolla. En jaksa murehtia edes sitä, että miten saan tavoitettua saman tilan uudestaan, koska jos se onnistuu noin täydellisesti yhden kerran, se tulee onnistumaan toisen ja kolmannenkin kerran. Kenties jopa useamminkin. Ihmisenhän tässä on se suurin koulutustyö tehtävä. Itsensä kanssa.

Olen kiltisti ja nätisti. Happy now?